Lyriikka ›

Laiska-Jaakko-pötkössä valittelin riimiongelmia. Tässä niistä esimerkki. - Tai niin no, arvioikaa itse, mikä mättää vai mättääkö mikään. Olen kiitollinen myös muista kuin riimeihin liittyvistä kommenteista!
 

 
ILON SIRPALEET
 
Kun syliini mä sinut sain
ja tummaa katsettasi hain
mä luulin, että kiintymystä
nyt osaksemme saamme
ja rakkautta jaamme
 
En tuskiani enteillyt
en vihaa, raivoa mä tiennyt
suhteeseen tähän kuuluvaksi
kun jääräpäitä kaksi
on äiti sekä lapsi
 
Ilon sirpaleet
on arjessa kadonneet
Kivun sirpaleet
on arjessa kasvaneet
 
Kun syliini mä sinut sain
sairaalan vuoteella nyt vain
mä luulin, että kärsimystä
nyt osaksemme saamme
kun vammautesi jaamme
 
En iloani enteillyt
en ylpeyttäni mä tiennyt
suhteeseen tähän kuuluvaksi
kun oppijoita kaksi
on äiti sekä lapsi
 
Ilon sirpaleet
on arjessa kasvaneet
Kivun sirpaleet
on arjessa kadonneet

Ei riimin tarvitse olla aina mikään riimi-riimi!!!
 
En tuskiani enteillyt
en vihaa, raivoa mä tiennyt
 
Esim. tämä kohta toimii ihan mainiosti vaikkei kyseessä olekaan 'puhdas riimi'. Olen sitä mieltä, ettei TODELLAKAAN pidä aina pyrkiä ns. "yks-yhteen -riimittelyyn".
 
Tämän avulla saa kivasti vaihtelevuutta ja 'odottamattomia käänteitä' myös perinteiseen riimisanoitukseen.

Hmm... niin no toisaalta ei.. mutta jos haluaa ns. riimi-riimin niiin silloin tuo eräs kohta ei käy ollenkaan päinsä! :)

No, lukematta mitä muut ovat sanoneet annan kommenttini. Riimit ovat aika arvattavia: verbi/verbi, subst./subst.. Ja juuri nuo hain/sain riimit ovat kovin kovin perinteisiä. Enteillyt/mä tiennyt, kuuluvaksi/kaksi/lapsi loppusoinnut vähän mietityttää. Äännettäessähän nuo kuulostavat lähes samalta, mutta jotenkin ne vaikuttavat korvaani väkinäiseltä. (korvani ei ole läheskään aina oikeassa) Laulajasta riippuen voisihan tuo toimiakin.
 
Aihehan on aika yllättävä, siis äiti ja lapsi. (juuri syntynyt näin ainakin ymmärsin) Harvat kappaleet samaa aihetta käsittelevät.
 
Tuosta kertosäkeestä jäi vähän mitään_sanomaton olo.
 
En oikein osaa sanoa juuta enkä jaata.
 
EDIT: ajatusvirhe

Viikko mennyt petinpohjalla, nyt vasta kurkistelen maailmalle. Auts. Olitte löytäneet mulle ihan uusiakin riimiongelmia. :)
 
- Säkeistön kolmas rivi piti ollakin ei-riimillinen, erottuakseen muista se oli alunperin jopa 11-tavuinen. Mutta näemmä tuohon tokasäkeistöön vahingossa tullut kuuluvaksi-kaksi-(johon hyvin ontuen liittyy lapsi) paneekin odottamaan myös ekasäkeistön kolmannelle riville riimiä.
 
- Enteillyt-tiennyt näemmä jakaa mielipiteitä. Alunperin siinä oli 'en tuskiani arvannut' mutta en keksinyt mitään rimmaavaa tai edes stooriin sopivaa. Kaveri ehdotti 'en tuskiani aavistanut/en vihaa, raivoa arvannut'. Luulen, että sitä kautta kohdasta saisi luontevamman. Miten tavujen käy, en ole vielä jaksanut laskeskella.
 
- 'Kivun sirpaleet' ovat tökänneet muitakin. Kivun pirstaleet? Kivun kappaleet? Kommentteja?
 
- Se varsinainen ongelmani kohdistui tuohon 'sairaalan vuoteelta nyt vain'. Eli kun stoori lähti kuin itsestään riimistä (vaikkakin kuluneesta) sain-hain, pakottaa riimin mukaan eläminen sain-sanalle jotain riimiä. Ei löytynyt mitään luontevaa ja tuosta 'nyt vain' -kohdasta esilukijat ovatkin mulle irvistelleet. Mun mielestä ilmauksen voi katsoa tarinaan liittyväksi, mutta ei ole mennyt selitys läpi. Teitä tuo kohta ei kuitenkaan pahasti tökännyt; ehkä biisillä on vielä toivoa?
 
Niin että mulle tää sanoitus toimii itselleni esimerkkinä siitä, miten toisaalta riimit vievät tarinaa eteenpäin kuin itsestään, toisaalta aiheuttavat sellaisia rajoituksia, joihin tahtoo kiusallisesti juuttua, lähes kompastua.
 
Kirjailija Olof Lagercrantz kirjassa Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta:
 
"Loppusointuja kirjoittavan runoilijan on vaikea välttää epäilystä että loppusointu ohjaa hänen ajatuksiaan. Sellaisen loppusointuvallan piilottaminen on tosi temppu. Suuret mestarit ovat ilmiömäisiä. Heidän loppusointunsa eivät vaikuta vaivalloisesti keksityiltä vaan välttämättömiltä, niin kuin soinnutettu sana olisi juuri se jota tarve vaatii."
 
Niinpä...

Nyt en ota kantaa mihinkään muuhun kuin tuohon lainaukseesi. Tuo, jos mikä on totta! Kun itse aloitin kirjoittamisen niin (aluksi toki matkin muita lyyrikoita) tekstin tuottaminen meni aina siihen, että riimit sanelivat miten tarina eteni. Esim. halusin kirjoittaa rohkeudesta niin tekstistä muodostuikin lyyrinen vedos käsitellen kuinka tarpeen tullen rohkeutta ei löydy. Tämä siis vain siksi, että riimit sanelivat miten "juoni" etenee.
 
"Loppusointuja kirjoittavan runoilijan on vaikea välttää epäilystä että loppusointu ohjaa hänen ajatuksiaan. Sellaisen loppusointuvallan piilottaminen on tosi temppu. Suuret mestarit ovat ilmiömäisiä. Heidän loppusointunsa eivät vaikuta vaivalloisesti keksityiltä vaan välttämättömiltä, niin kuin soinnutettu sana olisi juuri se jota tarve vaatii."

Tokan säkeistön eka "riimi" on hieno. Älä muuta sitä, jos et pyri täydellisyyteen.
 
Sain/hain/vain -tyyppiset kuluneet riimit pitää karsia pois poikkeen. On totta, että sanalle 'sain' on vaikea löytää muutakaan riimiä; ongelmasta pääsee, kun vaihtaa sanajärjestystä tai jättää koko 'sain'in laittamatta. Kun siitä kuitenkin tuppaa tulemaan aina se sama.

Onhan ne sain-hain-vain -riimit toki tylsiä, mutta mun mielestäni mä kerron tarinaa ja se tarina on oleellisempi kuin riimit sinänsä. Tietty tosta biisistä puuttuu vielä melodia, joka lopullisesti ratkaisee, iskevätkö sain... jne nolosti silmille vai häipyisivätkö ne suht näkymättömiin.

miä vain'lle:
En pyri täydellisyyteen enkä vielä tiedä mihin ratkaisuun enteilyni kanssa päädyn. Uutta ratkaisua ehdottanut henkilö on myös säveltäjä ja hänen mielestään korjauksen myötä paranisivat rivit myös sävellettävyydeltään.
 
Ei kuitenkaan itse suostunut sävellyshommaan joten ehkäpä odottelen sanoituksen kanssa siihen asti kunnes mulla on joku joka lähtee hommaan. Siinä vaiheessa on säveltäjän mielipidettä kuunneltava sit ihan tosimielellä.

Minulla kävi niin aikanaan että juuri kun olin oppinut oikeaoppisen riimittelyn niin aloin vieroksumaan semmoisia aikaisempia suosikkeja missä ei ole loppusointuja. Onneksi tuota vaihetta ei kestänyt kauaa. Parhaimpia riimittelijöitä ovat mielestäni sellaiset joista ei edes huomaa normaalikuuntelussa että loppusointuja on käytetty kuin vasta sitten kun tutkii tekstiä tarkkaan. Helismaa on mielestäni tällainen, parhaimmillaan.
 
Tai no.. Aloin juuri miettimään. Vesa-Matti Loirin Eino Leino tulkintoja kun kuunteli niin monesti sitä ehkä arvasi mikä se tuleva loppusointuva sana on muttase ei latistanut sitä kuuntelukokemustani vaan koin valtaisaa mielihyvää ja täyttymystä kun se sana viimein tuli.

Lukijalle/kuulijalle täyttymyksen tuottaminen on varmaan riimittelijän ekstaasi. Taitaa vaan olla harvinaista kamaa.
 
Mää haluaisin oppia kirjoittamaan ilman riimejä, pelkän rytmin varassa. Miten siihen pääsisin? Miten voisin harjoitella? Tuo sanajärjestysten vaihtamisen jippo voisi olla yksi keino; toinen keino voisi olla lainata jonkun valmiin sanoituksen pohjaa ja duunata väkisin siihen stoori niin ettei olisi oman rytmiikan varassa - se kun toistaiseksi nousee vain riimittelystä.
 
Lenkkeilykin voisi olla hyvä konsti. Jotkut kirjoittajat sanovat lenkeillessään 'kirjoittavansa' eli saavansa tekstiin juoksemisen tai kävelemisen rytmiä.
 
Voisi olla kokeilemisen arvoinen konsti. Kukas lainais lenkkarit?

Lätkäisin Orivedellä näytille nämä samaiset Ilon sirpaleet. Heikki Salo puuttui jotakuinkin samoihin kohtiin kuin koelukijani ja te täällä, eli mm. tuo sairaalavuodelause menee uusiks. Hän myös kaipasi C-osaa jossa paneuduttaisiin tuohon vammauden kipupisteeseen (ja A-osassa puhuttaisiin vasta sairaudesta, koska tuo 'vammautesi' pomppaa vähän silmille).
 
Lisäksi mää tajusin kritiikkipalaverin jälkeen kaksi asiaa.
 
- Ekakskin, ne riimitykset tökkäävät just siks, että tässä aihe on niin vakava tai hempeä, että sellaista laulua ei kannata edes yrittää riimittää. Mitä vakavampi laulu, sitä väljempimuotoiset sanat. Iskelmäriimitys eli vahvat loppusoinnut riittävät - tai ehkä ei edes niitä.
 
- Tokaks tajusin, että yritän sanoa yhdessä biisissä liikaa. Tästähän irtoaa kaksi laulun aihetta: toisessa pitäisi avata noita äidin aggressioita lasta kohtaan, toisessa äidin surua ja iloa vammaisesta lapsesta.
 
En silti hylkää tätä biisiä, koska se on ystävälleni Annille kirjoitettu, mutta viritän sen vain jonain päivänä uusiks. Muutkin biisini aion katsoa läpi uusin silmin. Ja kokonaan uusia pitäis kirjoittaa. On tässä rojektia, on.