Roots ›

Hävettävän huonosti näihin Fat Possumin viime vuosina ansioituneesti esiinkaivamiin, kenties viimeisiin alkuperäisiin Mississippin bluesukkeleihin on tullut tähän mennessä tutustuttua mutta Paul Jonesin "Pucker Up Buttercup" (v. -99) tarttui käpälään tässä päivänä muutamana ja koin valaistumisen. Tilapäisen tai väliaikaisen, se selviää myöhemmin.

Paul "Wine" Jones on rapiat 50 vee ikäinen, entinen puuvillan puhdistaja, hitsari ja tuurijuoppo musikantti Mississippin Belzonista.
 
Meininki tällä levyllä on kaikin puolin käsittämättömän ruttuista ja rupuista mutta jotain aivan selittämätöntä tenhoa tässä levyssä mielestäni on. Tuskin sitä muuten olisi tullut soitettua jo pari päivää putkeen. Yhtä biisiä lukuunottamatta - oivaltavasti kokeileva, uudelleenmiksattu "Goin' Back Home" - musisoinnista vastaa ainoastaan Pickle-niminen rumpali ja Paul Jones laulaen ja kitaroiden melkoisen omalaatuiseen tyyliin. Sähköistetyksi country bluesiksi tätä kai täytyy kutsua, vaikka aivan tajuttomalla särökitaralla vedetty avausraita "Roll That Woman" vei hetkeksi ajatukset punkin suuntaan (ja ukkeli soittaa parilla raidalla myös akustista kitaraa).. Ensijärkytyksestä toivuttuani täytyy sanoa, että basson ym. instrumenttien puute ei häiritse lainkaan - sen verran omaperäiseen ja jopa monipuoliseen tyyliin Jones vetelee sekä kompit, soolot että välillä jonkinmoiset bassokuviotkin. En osaa oikein lokeroida Jonesia kitaristina; ainakin Arthur Crudup ja Hound Dog Taylor pulpahtavat mieleen jostain tarkemmin määrittelemättömästä syystä.
 
Kaikki kappaleet on merkitty Jonesin nimiin mutta traditiosta tuttuja elementtejä havaitsee tuon tuostakin niin sävelmissä kuin soitossakin. "Dee Dee Dee" muistuttaa Arthur Crudupin "That's All Right":ia, nimikappale Jr. Walkeria, "Further Up The Road" on Bobby Blandia jne. Oma lukunsa on pelkän rumpalin säestyksellä hoilotettu "Lead Me On", joka on selvästi "Precious Lord", se "Amazing Grace":n jälkeen toiseksi tunnetuin musta hengellinen kappale. Näin kuppaista versiota en kuitenkaan ole ennen kuullut.
 
Sen verran alkukantaista ja kompromissitonta Paul Jonesin blues on, että todennäköisesti joko pidät tätä levyä täysin paskana tai sitten aivan helvetin hyvänä. Itse taidan kallistua jälkimmäisen puoleen ja väittää, että tämä on sitä parasta modernia bluesia, jossa ikivanha, ihmisen ikäinen traditio aidosti yhdistyy tähän päivään. Salonkikelpoinen hienostelu, virkamiesmäinen pastissimaisuus, nöyristely tai muniin puhaltelu tästä ainakin on niin kaukana kuin olla ja voi. Be what you are - respect yourself.
 
Lisää tällaisia levyjä. Kommentteja ja etenkin suosituksia vastaavanlaisten levyjen hankintaan, kiitos. Pari T-Model Fordin levyä on jo tilauksessa.

Blue Moon on ilmeisesti käynyt keräämässä Don Kingistä pois roikkumasta tuon aarteen minkä joskus siellä huomasin... Jones on muuten ilmeisesti raitistunut kun on tuo "wine" jäänyt levynkannesta pois. Fat Possumin levyt ovat todellakin kaikki sellaisia että joku voi ihmetellä miksi tuollaistakin julkaistaan. Oma ehdoton suosikki on Elmo Williams & Hezekiah Early: Takes one to know one, aivan loistavaa rymistelyä. RL Burnside on loistavaa vaikka en kaikista sample levyistä pidäkään, Mainitsemasi T Model (eteenkin Pee wee get my gun levy) ja Junior Kimbrough ovat kuuntelemisen arvoisia. Kannattaa hankkia vaikka niitä Fat Possum samplereita esim "Not the same old blues crap" tai "chapter VII all men are liars" saa hyvän käsityksen levymerkin artisteista. Jos haluaa laajentaa extreme tasolle kuuntelukokemuksia kannattaa hankkia Bob Log III levyjä missä äijä laulaa puhelinluurilla mikitetyn moottoripyöräkypärän läpi ja soittaa slide kitaraa.

Lisähuomautuksena vielä että Junior Kimbroughn uuden levyn kansi on aika rankka.
 
https://www.epitaph.com/fatpossum/c … talog/images/junioressentialcvr.jpg

Blue Moon on ilmeisesti käynyt keräämässä Don Kingistä pois roikkumasta tuon aarteen minkä joskus siellä huomasin... Jones on muuten ilmeisesti raitistunut kun on tuo "wine" jäänyt levynkannesta pois. Fat Possumin levyt ovat todellakin kaikki sellaisia että joku voi ihmetellä miksi tuollaistakin julkaistaan. Oma ehdoton suosikki on Elmo Williams & Hezekiah Early: Takes one to know one, aivan loistavaa rymistelyä. RL Burnside on loistavaa vaikka en kaikista sample levyistä pidäkään, Mainitsemasi T Model (eteenkin Pee wee get my gun levy) ja Junior Kimbrough ovat kuuntelemisen arvoisia. Kannattaa hankkia vaikka niitä Fat Possum samplereita esim "Not the same old blues crap" tai "chapter VII all men are liars" saa hyvän käsityksen levymerkin artisteista. Jos haluaa laajentaa extreme tasolle kuuntelukokemuksia kannattaa hankkia Bob Log III levyjä missä äijä laulaa puhelinluurilla mikitetyn moottoripyöräkypärän läpi ja soittaa slide kitaraa.
 
Tsekkasitko muuten mun kirjoittaman artikkelin Bob Logista viime vuoden syyskuun Soundissa, Kulosuden E-liike palstalla?

Tsekkasitko muuten mun kirjoittaman artikkelin Bob Logista viime vuoden syyskuun Soundissa, Kulosuden E-liike palstalla?
 
Soundin lukeminen on jäänyt vähemmälle mutta pitänee kaivaa tuo jostain.

Jones on muuten ilmeisesti raitistunut kun on tuo "wine" jäänyt levynkannesta pois.
 
Noinhan se on. Ukon viinihommelit kuulemma karkasivat vähän käsistä...

...lisäksi Fat Possumin kotisivuilta voi streamata jopa koko levyjä.
 
Super Chikanin funk-blues on aika hauskaa. Vaikka viimeisin kuulemani oli kyllä aika ideaköyhä.
 
Ja Cedell Davis on kyllä "epävireisin" slide-kitaristi mitä olen kuullut!
 
... Long Live Fat Possum! ...

R.L. Burnsiden live "Burnside on Burnside" (v. 2001) on juuri kuuntelussa. Oikein hyvältähän tämäkin kuulostaa. Täytyy laittaa kommenttia jahka mielikuvat tästä selkiävät.

Nonnih, jatketaas tästä...
 
Tuo R.L. Burnsiden live "Burnside On Burnside" osoittautui vallan mainioiksi levyksi. Nuo kitarat suorastaan raastavat kuulijan kappaleiksi. Lihamylly-bluesia? Ehkä ajatus pääsee levyn loppupuolta kohti hieman kuulijalta karkaamaan, liiallinen annos näin rajua kamaa saattaa turruttaa mutta kyllähän tuo levyn alku jyrää aivan vastuttamattomasti.
 
R.L. Burnsiden "Wizard":in hankin joku aika sitten ja taattua Burnsideahan sekin on. Ehkä kuitenkin hieman hajanainen johtuen useista äänityspaikoista ja -ajankohdista sekä kahdesta eri säestyskokoonpanosta + lisäksi pari biisiä R.L. heittää vain kitaransa säestyksellä. Toisaalta voisi myöskin sanoa, että em. seikat tuovat levyyn vaihtelua.
 
T-Model Fordin "She Ain't None Of Your'n" kävin toissapäivänä puodista hakemassa. Kaksi ekaa T-Modelia on vielä kuulematta (hävettää), joten oon vähän huono sanomaan mitään muuta varmaa, kuin että hemmetin hyvältähän tämä kuulostaa. Sitä samaa gamaa kuin miehen uusin, "Bad Man" josta tykkäsin kovasti. Howling Wolf - riffejä ja kunnon räimimistä T-Modelin ja rumpali Spamin toimesta. Kitaristi ja rumpali riittää mainioisti säestykseen, eipä tähän mitään lisää kaipaa. Suoraa jatkumoa tämä mielestäni on deltan traditiolle, ote vaan on sen verran rankka, että ilmeisesti miellyttää rockilla korvansa pilanneitakin ja mikäs sen mukavampaa. :-)
 
AMG muuten antoi kahdelle ekalla T-Modelille *** ja näille jälkimmäisille **** ??
 
Elmo Williamsin & Hezekiah Earlyn "Takes One To Know One":iin en oo oikein päässyt sisälle. Kaksi kertaa olen nukahtanut kesken kuuntelun, mikä on pieni ihme, sillä samanlaista runttaustahan tämä on kun vaikka T-Model, periaatteessa. Avausraita "Mother's Dead" toimii kyllä mainioisti ja on sellaista "punk-gospel-bluesia", jota en arvannut olemassa olevankaan ennen tämän levyn kuulemista. Elmo on ihan näppärä kitaristi ja Hezekiah takoo rumpuja minkä ehtii soittaen samalla (!) huuliharppua mutta jotenkin ideat loppuu kesken levyn. Tai sitten ideoita on liian monta, erilaista? Saas nähdä aukeaako tämä teos jossain vaiheessa paremmin mutta juuri nyt se ei jaksa ihmeemmin sytyttää "Mother's Dead":ia lukuunottamatta.
 
EDIT: Magehan tuota näköjään kehuu ylempänä täyttä päätä, joten tuskin se huono levy on.
 
Onkos m-netissä muuten ketään, jotka ovat nähneet näitä heppuja livenä? Suomessahan ovat käyneet ainakin T-Model, Paul Jones, Robert Belfour, Elmo & Hezekiah ja Kenny Brown.

R.L. Burnsiden "Wizard":in hankin joku aika sitten ja taattua Burnsideahan sekin on. Ehkä kuitenkin hieman hajanainen
 
Tätä minä en allekirjoita, mielestäni kokonaisuus on hyvinkin samanlainen (ei tasapaksu) läpi levyn, kokoonpanoista huolimatta. Tai ainakin kaikki biisit sopivat levyn tunnelmaan mainiosti. Kuulemistani Burnsiden levyistä pidän tätä parhaana. Ne muut tuntemani ovat A ass pocket of whiskey ja Heritage of the blues (vai onko se nyt No monkeys on this train, molemmat siinä kannessa lukee, tämä ei ole Fat Possumin levyjä). Ensin mainittu on vallan mahdotonta rokkaamista, suorastaan grungemaista jyräystä:^). Meteli yltyy välillä aikas mahdottomaksi. Jälkimmäisestä voi sitten hyvinkin käyttää termiä hajanainen, koska siinä on materiaalia aina vuodesta -79 90-luvulle asti.
 

T-Model Fordin "She Ain't None Of Your'n" kävin toissapäivänä puodista hakemassa.
 
Minulla on hyllyssä "You better keep stilll" ja tällä hetkellä se pyörii soittimessa jopa Burnsidea useammin. Aivan loistava levy! Heti aloitusbiisi kertoo mitä blues on parhaimmillaan: Ford laulaa ja hakkaa tahtia kitaran kylkeen, muita soittimia ei ole eikä tarvita. Muissa biiseissä Fordin kitaransoitto on raakuudessaan ja yksinkertaisuudessaan jotain jota aika monen tekniikkauskovaisen kannattaisi piruuttaan kuunnella... Laulu irtoaa vanhalta mieheltä todella vakuuttavasti.
 
Jostain luin, että äijä heittää monen tunnin keikkoja, jatkaa niin pitkään että viimeinenkin asiakas on baarista häipynyt:^)
 
Tilauksessa on "R.L. Burnsides first recordings" ja Fordin "Bad man". Ei malta odottaa...
 
Paul Wine Jonesin muutamat kuulemani biisit (kiitos taas B.M.) ovat melkoisen räväkkää rokkia, joka tuo väkisinkin hymyn huulille.
 
EDIT: tarkennusta

Oma herätykseni Fat possumiin tapahtui Elmon ja Hezekiahin välityksellä. Kyseessä oli niin alkukantaista rypistystä että BB King alkoi kuulostamaan konservatorion taidemusiikilta. Ehkä juuri tuosta syystä levy on noussut henkilökohtaiseksi fatpossum suosikiksi. Eteenkin Blind Willie Johnsonin Motherless Children Have a Hard Time kolistellaan läpi todella komeasti.
 
R. L. Burnsidea pidän kuitenkin Fatpossumin selkärankana jonka kaikkia levjä tulee soitettua yhä uudestaan ja uudestaan, kritiikkiä saanut Come on in pitäisi tosin hankkia ja katsoa muuttuuko mielipide sen jälkeen. T-Modelia pidän lähes Burnsiden veroisena jääränä jonka ensimmäisen fatpossum levyn Peewee Get my guns nostaisin ehkä muiden yläpuolelle mutta kyllä tuo She Ain't None Of Your'n on lähes yhtä hyvä lätty. Bad man on jäänyt jotenkin ehkä liian vähälle kuuntelulle.
 
Paul Jones ja edesmennyt Junior Kimbrough kuuluvat myös levymerkin mielenkiintoisimpiin artisteihin. Tyyliltään kylläkin täysin erillaisia. Siinä missä Jones panostaa nopeatempoisempaan rypistysbluesiin Kinmbrough on suorastaan flegmaattinen ja takoo samaa sointua hypnoottisesti. Molemmat ehdottomasti kuuntelemisen arvoisia.
 
Levymerkin lähempänä Rock osastoa olevista levyistä tuttuja ovat omintakeisen tyylin tavoittanut Bob Log III, Black Keys ja 20 miles. Kaksi jälkimmäistä evät ole allekirjoittaneelle erityisesti kolisseet ja niin ovat levytkin jääneet hankkimatta. Log III musiikkia ei juuri tule selvinpäin kuunneltua mutta pienessä laitamyötäisessä uppoaa komeasti.
 
Viimeaikoina Fat Possum on panostanut edesmenneiden artistien levytysten julkaisemiseen. Ainakin Furry Lewis osoittautui 20 egen arvoiseksi ja miehen primitiivinen blues sopiikin tuolle levymerkille loistavasti.

Onkos m-netissä muuten ketään, jotka ovat nähneet näitä heppuja livenä? Suomessahan ovat käyneet ainakin T-Model, Paul Jones, Robert Belfour, Elmo & Hezekiah ja Kenny Brown.
 
Jokunen vuosi sitten tuli Jyväskylässä nähtyä Belfour sekä E & H. Jälkimmäinen oli enemmän "perus" Possumia kaikessa karuudessaan, hyvää vispausta. Belfour oli meikäläisen mielestä aika vaikuttava artisti, suhteellisen autenttista maalaisbluesia voimakkain delta-vaikuttein. Tulkinnassa oli voimaa ja vaikutteissa vilahti mm Lightnin' Hopkins, John Lee Hooker ja Howlin' Wolf. Wolf-tyylinen laulu ja äänenkäyttö oli hepulla aika hyvin hallussa ja pisti kyllä kaikki kolme rintakarvaani heilumaan :)

Onhan noita tullut diggailtua, lähinnä Burnsiden ja T-modelin muodossa...kunnon jyystöä garymoorejen vastapainoksi...
Fat Possum-ystävien kannattaa toki muistaa myös vanhat Alligatorin Hound Dog Taylor -levyt.

Mage: --Kimbrough on suorastaan flegmaattinen ja takoo samaa sointua hypnoottisesti.
 
Tämmösen käsityksen mäkin oon noista Possumin sivun näytteistä saanut. Mikä olisi hyvä levy aloittaa? Se kehuttu eka(?) (All Night Longko se nyt oli?) vai Essential? Vai joku muu?

Jokunen kuukaisi sitten kyselinkin täällä suosituksia blues-artisteista, Fat Possumia suositeltiin noviisille :)
 
Tämä on juuri tätä. Ei sitä oikein kummemmin voi sanoa, minä haluan bluesini juuri tällaisena; rupisena, rujona, paatoksellisena, tuomitsevana. T-model ja Burnside ovat varmaankin nimekkäimmät artistit Fat Possumilla, yhtäkaikki olen täysin näiden kahden lumoissa! Nyt täytyy napata nimiä ylös noista muista artisteista,
 
Hassu yhteensattuma tuosta Burnsidesta. Olin juuri ostanut ensimmäisenä Burnsideni, kun seuraavana aamuna aukaisin television: mitä ihmettä, aamuTV:ssä soi Going down south! Se oli ihan selvä enne, että olen oikeassa risteyksessä :)
 
Kenkkunen:
Jostain luin, että äijä heittää monen tunnin keikkoja, jatkaa niin pitkään että viimeinenkin asiakas on baarista häipynyt:^)
 
Puolituttuni oli nähnyt kolmisen vuotta sitten T-modelin Amsterdamissa, mies oli kävelykeppien kanssa tullut ja lähtenyt, oli soittanut suoraa kyytiä kunnes baari meni kiinni...

Mage:
 
Tämmösen käsityksen mäkin oon noista Possumin sivun näytteistä saanut. Mikä olisi hyvä levy aloittaa? Se kehuttu eka(?) (All Night Longko se nyt oli?) vai Essential? Vai joku muu?
 
Essentialia en ole kuullut mutta yleinsä Kimbrough pysyy linjassaan eikä niissä levyissä mitä olen kuullut ole suurtakaan eroa. Joku voisi sanoa että mies soittaa samaa biisiä levyltä toiselle mutta mikäs siinä jos kuulostaa hyvältä.

Ja Cedell Davis on kyllä "epävireisin" slide-kitaristi mitä olen kuullut!
 
Cedell Davis on ainoa blues artisti josta olen innostunut pitkään aikaan. Jumalauta sitä soittoa ja laulua. Käsittämättömän hienoa. Pitkästä aikaa semmosta soittoa jossa on jotain munaa ja pätkä pitkää kyrpää. Horror of it all on kertakaikkiaan loisto levy. Davisissa on sitä jotain mitä suurimmassa osassa nyky blues artisteissa ei ole. Minä suosittelen.

Ja Cedell Davis on kyllä "epävireisin" slide-kitaristi mitä olen kuullut!
 
Cedell Davis on ainoa blues artisti josta olen innostunut pitkään aikaan. Jumalauta sitä soittoa ja laulua. Käsittämättömän hienoa. Pitkästä aikaa semmosta soittoa jossa on jotain munaa ja pätkä pitkää kyrpää. Horror of it all on kertakaikkiaan loisto levy. Davisissa on sitä jotain mitä suurimmassa osassa nyky blues artisteissa ei ole. Minä suosittelen.
 
editti; lainaukset meni persilleen

Isäntä: Ja Cedell Davis --- Minä suosittelen.
 
Laitetaanpa tämäkin listalle tulevia hankintoja silmälläpitäen.
 
Mage: Essentialia en ole kuullut mutta yleinsä Kimbrough pysyy linjassaan eikä niissä levyissä mitä olen kuullut ole suurtakaan eroa.
 
Juu, tää "Essential" on kokoelma.
 
kabel: Jokunen vuosi sitten tuli Jyväskylässä nähtyä---
 
Lucky you! Kovastihan noiden molempien keikkoja lehdissä kehuttiin.