Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Se konseptihan oli selvillä jo silloin kuin Glass prison sävellettiin. Eli nämä Portnoyn raitistumisseikkailut. Yhteensä 12 osaa jotka kuvaavat niitä AA-kerhon askeleita. 7 taitaa nyt olla takana.
 
Tiedossa on. Ajoin takaa sitä, että ollakseen yli kymmenminuuttinen, täytyy biisin esitellä kuulijalle enemmän kuin yksi riffi ja sen kaksi käpäistä variaatiota. Voisihan kolmiosaisen biisin (ja 12-osaisen saagan) säveltää lyhyiksikin biiseiksi. Tai ainakin iskevämmiksi.
 
Matalavireisyydestä vähän sama kommentti, eli Awakellahan niitä kokeiltiin ensimmäiset kerrat. Nyttemmin matalavireiset biisit toimivat sinänsä "luontevammin" ettei virettä aina ole _alleviivattu_. Mutta määrällisesti biisejä on turhan monta, ja matalavireen tuoma murina tehokeinona on käytetty loppuun kovin äkkiä. Parhaiten DT:n biiseistä matala vire toimii A Change of Seasonsissa, jossa virettä käytetään tehokeinona, ja välillä mennään taas tavanomaisemmissa sävellajeissa. Lisäksi ko. ralli kantaa alusta loppuun erinomaisesti, vaikka mittaa onkin ~24 minuuttia(!)

Vannoin, etten osta. Ostin kuitenkin. Kannattiko? Kaksi kuuntelukertaa takana ja kolmatta tuskin tulee.
 
Kutsuin These Walls-biisiä tylsäksi ennen levyn ilmestymistä, mutta taisipa ollakin levyn paras biisi. Panic Attackin hehkutusta en ymmärrä, sävellyksenä tuo ehkä juuri ja juuri jonkun sikun b-puolena menettelisi.
 
Toisaalta on mukava kuulla I Walk Beside You:n kaltainen biisi, joka menee alusta loppuun 4/4-tahdissa ilman mitään ylimääräisiä kikkailuja. Toisaalta, sellainen kappale vaatii toimiakseen hienon melodian vielä kikkelinheilutusbiisiäkin enemmän. Sellaista en löydä. Rumpukomppi on jees tosin.
 
Never Enough-biisissä on mukava säkeistö, mutta epämääräinen kertsi pysäyttää ja pilaa biisin.
 
Aloitusbiisi on oikeastaan hemmetin hieno, mutta senkin hienouden pilaa se, että puolet melodioista on kuultu jo aiemmin.
 
Octavarium... jämäriffit koottu yhteen ja venytetty kolmesta minuutista 24 minuuttiin. "Näistä pitkistä piiseistähän ne truefanit diggaa. Ihan sama mitä se sisältää, jos se on vaan tarpeeksi pitkä niin se on kunnon prokea!".
 
Ja näistä kosketinsooloista mää en diggaa ollenkaan. Tykkäisin tästäkin levystä huomattavasti enemmän, jos kosketinsoittajan tilalla olisi kakkoskitaristi. Synkkä ja surumielinen biisi muuttuu naurettavan korniksi pilipalisonnaksi heti kun kosketinsoolo astuu kuvaan. Hyi hitto.
 
Ensimmäisen kerran levyn kuunneltuani kello oli kaksi yöllä, mutta minun oli pakko kuunnella Toolin Lateralus välittömästi tämän jälkeen, jotta pystyin menemään rauhallisin mielin nukkumaan. Ehkä se olikin tämän levyn tehtävä; meinasin alkaa märisemään kuullessani tämän levyn jälkeen taas täydellistä ja ennen kaikkea tunteella ja antaumuksella tehtyä musiikkia. Arvostin sitä taas vieläkin enemmän, vaikka luulin ettei se olisi enää mahdollistakaan.
 
Okei. Asenteeni oli jo alunperinkin väärä. Kuuntelen väkisin vielä pari kertaa ja tunnustan erehtyneeni jos mieli muuttuu.

Itse lainasin levyn kirjastosta ja en kyllä tykännyt yhtään. No se oli oikeastaan mielestäni aikas paska. Ei ole mitään säälittävämpää kuin balladi, jossa joku saakelin vinkuintiaani sanelee elämänohjeita munat kiinni ruuvipenkissä.
 
"Life is short
So learn from your mistakes
And stand behind
The choices that you make"
 
Aika paskaa mielestäni. Toivottavasti kukaan ei suutu. Minä en vain pidä, sitä paitsi kaikki tuo on jo kuultu aikaisemmin...

Vannoin, etten osta. Ostin kuitenkin. Kannattiko? Kaksi kuuntelukertaa takana ja kolmatta tuskin tulee.
 
Kehuin itse levyä tuossa aiemmin, mutta enpä ole tainnut sitä kolmatta kertaa enempää kuunnella. Lopulta levy oli melko ontto, jopa ontonpi kuin ToT.
 
Pitää varmaan tukeutua taas I&W/SfaM/SDoIT -parhauteen kun seuraavan kerran Tööttöriä kuuntelen.

Minulla on taas soinut joka päivä alusta loppuun. Pidempään tälläistä kaavaa, kuin yhdelläkään muulla DT-levyllä.

Oikeastaan Octavariumiin kyllästyi melkoisen nopeasti. Dream Theater -asteikolla ne biisit kun on suhteellisen simppeleitä ja kerrasta päähän tarttuvia, niin ei niissä ole pidemmäksi aikaa pureskeltavaa. Eli useamman kuuntelun myötä neljän tähden levystä tuli kolmen tähden levy.

Levy on pyöriny kymmenkunta kertaa läpi. Parempi kuin TOT, muttei edelleenkään mikään mestariteos.
 
Eniten häiritsee Petrucci, sekä sanoitustenkirjoittajana että kitaristina. Kitarasaundi itessään on ihan mukiinmenevä, mutta samantyyppinen tylsä tatsihan tuossa on ku TOT:llakin.
 
Mutta ne lyriikat... Ai jai tsoni. Siis aivan kuin kaveri olisi vasta oppinut englannin kielen alkeet ja jonkinsorttisen käsitteellisen ajattelun. Mies on kuitenkin kirjoittanut aikanaan todella upeita sanoituksia, jotka nostaa karvat pystyyn edelleen. Nykyään Petrucci ilmeisesti pyrkii liian todelliseen ja konkreettiseen sävyyn puimaan asioitaan. Tiiä häntä, vanhaks tullu. "Falling into darkness", missä on se polte?! Kaikki mystisyys ja epiikka on kadonnut :) "I walk beside youn" sanoituksista en edes jaksa ärsyyntyä kun kyseessä on selkeä "I walk beside U2". Naiivit sanoitukset jopa sopivat kappaleeseen. Mutta tuommonen "DonŽt be afraid, youŽre not the only one"-osasto ei oikein istu edes "The Answer Lies Withinin" tyyliseen balladiin.
 
Nimikkobiisin Portnoyn sanoituskikkailuista olen toistaiseksi tykännyt aika paljon. Ne "Sailing on the seven seize the day tripper..." Octavarium itessään on mukava kappale kaikkine molli-bohemianrapsodioineen. Itselleni ei missään vaiheessa ko. kappaletta kuunnellessa ole tullut mikään pakkopullan maku suuhun. Tosin myönnettäköön, että samoihin mittoihin venyvässä ACOS:ssa asiaa on enemmän ja se tuntuu miellyttävällä tavalla paljon pidemmältä matkalta koko veisu.
 
Levy on mielestäni parannusta TOT:iin nähden, mutta ei se siltikään nouse mestariteokseksi, kuin esimerkiksi Awake tai I&W (yllättävää sinänsä). Jään odottamaan seuraavaa levyä siinä toivossa, että petrausta tapahtuisi taas pikkuriikkisen. Toki keikka katotaan syksyllä välissä :) DT on sentään kunnostautunut livebändinä, se täytyy sanoa viimevuotisen tukholmankeikan perusteella.

Nytten kun alkuhekuma on tiessään niin voi vähän syväluotaavampaa analyysiä tehdä. Parhaiksi veisuiksi jäivät nimikkobiisi ja these walls. Root of all evil, sacrified sons ja answer lies within ihan kelvollisia myös. Heikoimpia esityksiä mielestäni Never enough, i walk beside you ja panic attack. Kyllä näitä muutaman varmaan ihan mielellään keikalla kuulee. Silti toivoisi, että esimerkiksi tulevan konsertin settilista painottuisi vanhaan matskuun kuten IAW ja Awake. Viime vuosien setti-käytännön huomioon ottaen taitaa olla turha toive..
 
Eedit. Lyriikoista vielä, että niitä ei voinut hekumassakaan sulattaa, ja jotkut aiheuttavat kyllä lähes oksennusreaktiotakin.

Nyt se on tapahtunut! DT on julkaissut levyn, josta en pidä. Enpä olisi ikinä osannut arvata että tällaista voisi tapahtua.
 
Vahän vaikea sanoa, mikä tässä on vialla. Periaatteessa biisit on ihan jees, mutta jotenkin tää kiekko vaan jättää kylmäksi.
 
Vannoin, etten osta. Ostin kuitenkin. Kannattiko?
 
Jotenkin tuntuu, ettei sinun olisi ikinä kannattanut ostaa yhtäkään DT:n levyä...

Huano levy.

Jotenkin tuntuu, ettei sinun olisi ikinä kannattanut ostaa yhtäkään DT:n levyä...
 
Saisko tälle jotain perustelujakin? Bändi oli kuitenkin aikanaan ehkä YUP:n jälkeen se mulle kovin juttu useammankin vuoden ajan.

Saisko tälle jotain perustelujakin? Bändi oli kuitenkin aikanaan ehkä YUP:n jälkeen se mulle kovin juttu useammankin vuoden ajan.
 
Kuunteletko muuten DT:tä enää ollenkaan? Edes vanhempaa tuotantoa?

Kuunteletko muuten DT:tä enää ollenkaan? Edes vanhempaa tuotantoa?
 
Space Dye Vest ja Lines in the Sand-biisit pyörähtävät säännöllisin väliajoin soittimessa, Images&Words kerran vuodessa tai harvemmin, tuli kulutettua puhki ilmestyessään. Muuhunpa ei oikeastaan tule koskettua, no CoS joskus tarttuu käteen.