Yleistä keskustelua musiikista ›

en mä sen enempää noista Dingoista, Yöstä, Leevi & the Leavingsista, mitä näitä nyt on, löydä sanomaa.. Samaa mitäänsanomatonta louskutusta mun mielestä.
 
Jos vähäänkään viitsisi lukea ajatuksen kanssa jotakin Dingon biisiä, niin voisi huomata, ettei se nyt ihan kauhean turhanpäiväistä louskutusta ole.

Jos vähäänkään viitsisi lukea ajatuksen kanssa jotakin Dingon biisiä, niin voisi huomata, ettei se nyt ihan kauhean turhanpäiväistä louskutusta ole.
 
Juu, ninq esim. biisit Sinä ja minä, Huumeita Japaniin ja Hämähäkkimies on sellasta käsitetaiteen juhlaa, että niiden rinnalla kalpenee vaaleenpunanen sifonkihuivikin.

Juu, ninq esim. biisit Sinä ja minä, Huumeita Japaniin ja Hämähäkkimies on sellasta käsitetaiteen juhlaa, että niiden rinnalla kalpenee vaaleenpunanen sifonkihuivikin.
 
Käsitetaide? Mikä voisi olla turhauttavampaa kuin yrittää ottaa selkoa taiteilijan sekavista vertauskuvista tai käsiteryppäistä. Antaa asioiden puhua puolestaan. Mielestäni esim. Levoton tuhkimo on koskettava kertomus hylkäämisestä, ja sen kertomiseen tarvittiin jokin viitekehys, josta juuri se tarina kertoo. Loppupeleissä tekstien tulkita on aina lukijalla, vastuu tekijällä. Epäonnistuneiden tai huonojen tekstien takana voi siis olla vähintään kaksi eri syytä. Mistä mielestäsi esim. Hämähäkkimies kertoo?

Martikainen ja Putro tekee aika kovia lyriikoita, Kuuselan Jannen ja Herra Ylpön lisäisin näistä uudemmista myös soppaan.
 
Martikaisesta, Putrosta ja Ylpöstä olen samaa mieltä - hyviä ja yllättäviä tekstittäjiä kaikki. Janne Kuusela ei taas mielestäni ole sanoittaja perinteisessä mielessä, vaan sointimaailman kuvittaja. Sanoohan herra itsekin, ettei mieti mitä sanoo, vaan sanat vaan tulevat kun musiikki jo on. Liekin sanat eivät siis tarkoita juurikaan mitään (ja tyhmää on ruveta mielestäni Liekin lyriikoita analysoimaan baskeri vinossa...), mutta ovat tukena musiikille äänteineen jne. Kuuselan mielestä laulu on selvästi samalla tavalla soitin kuin muutkin soittimet. Sopii tyyliin mielestäni mainiosti. Ja olenhan myös itse ensisijaisesti musiikin kuuntelija, kun tuntuu että suurin osa näistä marmattajista on sanoitusten kuuntelijoita. Meitä on moneksi. Osaan muuten kauheen huonosti bändien keikoilla sanoja, kun jotkut taas omaksuvat sanat heti.
 
Jotkut suomirock-puritaanit arvostelevat Kuuselaa juuri tästä, että sanat ovat täyttä hölynpölyä... mielestäni on kuitenkin aika naurettavaa, että hyvän suomalaisen rockin yksi tärkeimmistä kriteereistä on juuri sanoitusten laatu.

mielestäni on kuitenkin aika naurettavaa, että hyvän suomalaisen rockin yksi tärkeimmistä kriteereistä on juuri sanoitusten laatu.
 
No se johtunee kaiketi siitä, että äidinkieliset tekstit ymmärtää paremmin jopa pieniä vivahteita myöten.
 
Kielitieteen opiskelija minussa kavahtaa aina noita englanninkielisiä tekstejä. Kun jo kotimaankielellä rustaaminen on niin pirun vaikeaa, niin kuinka korneja ja virheitä pursuavia tekstejä sitä amerikaksi voikaan tehdä.
 
Ihan pienenä esimerkkinä mainittakoon kielen eri murrealueiden erilaiset sanat ja ilmaukset. Kuvitelkaa joku äidinkielenään vaikkapa islantia puhuva, joka sitten tekee suomenkielisiä lyriikoita käyttäen etupäässä tv:stä, elokuvista ja popmusiikista oppimaansa sanastoa. Tämä tekstittäjä voi surutta käyttää samassa lauseessa slangia, karjalan murretta ja pohjanmaalaista sanontaa väärin. Kuinka mainiota suomen kieltä tuo teksti onkaan. Ajatelkaa heti perään suomalaista rocktekstittäjää, joka nappaa jenkkisarjasta kivan kuuloisen lauseen, nappaa sille riimin brittiläiseltä (vaikkapa kotikulmiensa Manchesterin laitakaupunkialueen murretta käyttävältä) suosikkibändiltään, ja päättää kertsin australialaiselta ystävältäämn oppimaansa sukkeluuteen.
Pelottavaa.
Siksi suosittelisin englanniksi tekstittäville vielä jonkinlaista lukion jälkeistä kurssia.
 
Varsinaiseen aiheeseen:
 
Jaan mielessäni popmusiikin tekijät kahteen kastiin:
säveltäjiin ja sanoittajiin. Joissakin tapauksissa nämä kaksi yhdistyvät, useimmiten eivät. Kyseessä on kuitenkin kaksi erillistä ilmaisun muotoa, jotka musiikissa parhaimmillaan tukevat toisiaan. Usein kuulee hienoja biisejä, joiden teksti on ala-arvoisen huono, toisinaan taas mainioita tekstejä, joiden sävellys on yhdentekevä.
 
Uskallan käyttää näin vahvoja arvotuksia (ala-arvoinen, yhdentekevä), koska mielestäni sen kuulee, kun johonkin ei ole panostettu. Kyse on siis lähinnä siitä, kiinnostaako.
 
Tekstittäjä, jota homma kiinnostaa, tutkii muiden tekemiä tekstejä, miettii, mikä niissä on hyvää ja mikä ei, ja kenties muodostaa näin itselleen oman tyylin. Tekstittäjä, jolle sanat ovat vain pakkopullaa, latelee biiseihinsä liirumlaarumia ja kliseitä, koska ei edes tajua niiden olevan sitä. Sama, kuin joku luulisi keksineensä yhtäkkiä mainion sointukuvion: C-F-G.
 
Siksi suosittelisin, että jos omassa bändissä ketään ei juuri kiinnosta lyriikka ylipäätänsä, kannattaa pyytää ulkopuolista apua. Ehkäpä juuri omalta luokalta löytyy se hiljainen runoilijatyttö, jonka tekstit yhdessä räväkän rokänrollin kanssa avaavat tien suurille lavoille. Tai edes jonkun mp3-soittimeen. Eihän (yleensä rockbändissä) biisien säveltämistäkään anneta vain jonkun hoidettavaksi, "joka nyt ehtii".
 
Tähän liittyy toinen ongelma, joka mielestäni usein kuvastuu vaikkapa mediassa: yleinen piittaamattomuus. Sellainen "ketä kiinnostaa" -asenne, joka aiheuttaa puolittain toteutettua huttua, sisällötöntä ja vaivaannuttavaa ohjelmaa.
 
Tällaisia ajatuksia tänään...

no nämä nyt eivät ihan rokkia ole, mutta pitää tähän väliin taas kerran kehaista mokomaa ja stam1naa, siis marko annalaa ja antti hyyrystä.
 
varsin oivia sanoituksia tekevät mielestäni.

No se johtunee kaiketi siitä, että äidinkieliset tekstit ymmärtää paremmin jopa pieniä vivahteita myöten.
 
Nii-in, totta. Silti minua korpeavat sellaiset ihmiset, jotka sanovat että Liekki on täyttä paskaa sanoituksiltaan, koska "ei ole pakko tehdä sanoituksia jollei ole mitään sanottavaa". Tässä vaiheessa sellainen ihminen ei ymmärrä Kuuselan ja Liekin sanoitusten ja sointimaailman välistä estetiikkaa. Pistää vihaksi, alan kohta kiehumaan... :D
 
Jaan mielessäni popmusiikin tekijät kahteen kastiin:
säveltäjiin ja sanoittajiin. Joissakin tapauksissa nämä kaksi yhdistyvät, useimmiten eivät. Kyseessä on kuitenkin kaksi erillistä ilmaisun muotoa, jotka musiikissa parhaimmillaan tukevat toisiaan. Usein kuulee hienoja biisejä, joiden teksti on ala-arvoisen huono, toisinaan taas mainioita tekstejä, joiden sävellys on yhdentekevä.
 
Zen Cafe on mielestäni hyvä esimerkki mainiosta sanoituspolitiikasta, mutta kohtuusurkeista biiseistä. Egotrippi on taas hyvä esimerkki mainioista biiseistä, mutta kohtuullisen surkeista lyriikoista. Näitä bändejä tuleekin mielestäni kuunnella eri tavalla. Sen sijaan 51koodia on onnistunut sanoituksillaan pilaamaan koko musiikkinsa oudoilla sanojen rytmityksillään ja painotuksillaan - koko homma aivan perseestä juuri sen takia (Kaija Koo:lla sama juttu).
 
Hyvien sanoituksien perään haikailevien kannattaa hankkia Au Pairin "Voiko tämä rakkaus olla synti" -ep. Mahtavaa lyriikkaa... tässä on mahdollinen uusi sanoitusbändi Suomen rokkikartalle. Yhtyeen laulaja-sanoittaja Tomi Tuomaala on kirjoittanut aiemmin lyriikoita mm. Niskalaukaukselle.
 
Tekstittäjä, jolle sanat ovat vain pakkopullaa, latelee biiseihinsä liirumlaarumia ja kliseitä, koska ei edes tajua niiden olevan sitä. Sama, kuin joku luulisi keksineensä yhtäkkiä mainion sointukuvion: C-F-G.
 
Riippuu genrestä. Jos soitetaan räkäistä 60-luvun rokkia, ei paljoa kannata muusta kirjoittaa kuin teinibileistä ja vouvouvou:sta. Tästä tulikin mieleen, että Tehiksen 'Pillitä Elli pillitä' on kerrassaan mainio alkupään rokkia pastissoiva lyriikka! Yksi parhaista mitä tiedän. Kliseet eivät AINA ole kiellettyjä, tämäkin on kontekstisidonnaista.
 
Tähän liittyy toinen ongelma, joka mielestäni usein kuvastuu vaikkapa mediassa: yleinen piittaamattomuus. Sellainen "ketä kiinnostaa" -asenne, joka aiheuttaa puolittain toteutettua huttua, sisällötöntä ja vaivaannuttavaa ohjelmaa.
 
Juu, "kaikki mulle ja heti"-yhteiskunta tuottaa lahjattomia ja kunnianhimottomia lässyttäjiä.

Riippuu genrestä. Jos soitetaan räkäistä 60-luvun rokkia, ei paljoa kannata muusta kirjoittaa kuin teinibileistä ja vouvouvou:sta. Tästä tulikin mieleen, että Tehiksen 'Pillitä Elli pillitä' on kerrassaan mainio alkupään rokkia pastissoiva lyriikka! Yksi parhaista mitä tiedän. Kliseet eivät AINA ole kiellettyjä, tämäkin on kontekstisidonnaista.
Totta kai!
Räkäisessä 60-luvun rokissa C-F-G on yhtä oleellinen asia, kuin vouvouvou.
 
Pitää myös muistaa kuulijakunnan erot. Joku pitää kovastikin vaikkapa Jari Sillanpään "sydän lyö pum pum pum"-meiningistä, ah, kuinka suoraan ja koskettavasti sanottu! Toiselle taas Toni Wirtasen kliseisenomaiset teini-ihmissuhderomanttiset riimitykset aiheuttavat väristyksiä. Silti Toni tekee mielestäni hyvää työtä, musa ja tekstit tukevat toisiaan, vaikkakaan en ymmärrä Kiiloja ja muita Hippoja...
 
Makuasioita myöskin moni, juu.
 
Mutta toisaalta olen sitä mieltä, että juuri tekstitystä miettinyt ja harjoitellut lyyrikko osaa käyttää kliseitä oikein.
 
Hitto, jos mulla olis taitoa ja pokkaa kirjoittaa "nyt ei tapella, nyt tanssitaan", olisin ehkä taas mielestäni hiukan parempi ihminen... :)

no nämä nyt eivät ihan rokkia ole, mutta pitää tähän väliin taas kerran kehaista mokomaa ja stam1naa, siis marko annalaa ja antti hyyrystä.
 
varsin oivia sanoituksia tekevät mielestäni.
 
Totta. Varsinkin Annalan sanoissa on jotain järkeäkin, ei pelkkää paskan jauhamista.

En huomannut kenenkään maininneen Juha Lehteä. Älkää antako mun nimimerkin hämätä, en ole mikään #1fani. Mutta minusta hänellä on hienoja tekstejä. Tai ainakin 5 ensimmäisellä levyllä. Uudenpia en ole niin paljon kuullut, että osaisin niistä mitään sanoa. SEhv:llä ei sävellykset ole mitään kovin mutkikkaita, kaksi tai kolme sointua ja yksinkertaiset melodiat. Mutta minusta niihin on lyriikoiden kautta saatu aivan uskomaton tunnelma. Ja jokainen biisi kertoo tarinan.

YUP:n sanoituksista pidän.
 
Siinä kaikki.

Nämä bändit tuntuvat kuitenkin kaatuvan aina, lähes poikkeuksetta yhteen ja samaan asiaan: Sanoitukset ovat aivan perkeleen kömpelöitä.
 
Mitäpä menette kuuntelemaan tuollasia ulkomusiikillisia jorinoita. Jos kunnon lyriikkaa haluaa lukea niin sitä löytyy varmaan parhaiten kirjoista(?), mutta musiikissa ne on vain efektoimassa laulumelodiaa.
 
tuo on minun henkilökohtainen asenne tuohon hommaan, ja tyytyväisenä olen tuon myötä pysynyt.

Liekin sanat eivät siis tarkoita juurikaan mitään.
 
Ja eipä niistä saa juurikaan mitään selvää (ja ei liene tarkoituskaan). Musa itsessään on mielenkiintoista, mutta laulupolitiikka on jotenkin eriskummallista. Ehkä jopa ärsyttävää (ainakin niissä biiseissä joita olen kuullut).
 
Sanoitus on kyllä pop- ja rockmusan akilleen kantapää. Itse arvostan sellaisia tekstejä, joissa on mukana myös jotain sisältöä, sen lisäksi että ne sopii itse biiseihin riimeiltään. Parhaiten tässä suomenkielellä onnistuu mielestäni mm. Martikainen, Leskinen, Syrjä, Salo, Lehti ja Hanhiniemi. Noista Yrjänän vertauskuvista en ota mitään tolkkua.

Mutta toisaalta olen sitä mieltä, että juuri tekstitystä miettinyt ja harjoitellut lyyrikko osaa käyttää kliseitä oikein.
 
Juu... samaa mieltä tässä, kliseiden käyttö on taitolaji. Vähän niinku kaikessa muussakin: täytyy tuntea perinne, että voi luoda uutta. Jotenkin uskon tähän mantraan aika vahvasti. Tehiksen tapauksessa en epäile ollenkaan, etteivätkö pojat tuntisi pastissoimaansa perinnettä. Tiedän, että tuntevat. Ja mm. 'Pillitä Elli pillitä' on siitä loistava esimerkki. Ajatella, että pojat ovat olleet minun ikäisiäni tai jopa nuorempia tehdessään tuon biisin... :)

Janne Kuusela ei taas mielestäni ole sanoittaja perinteisessä mielessä, vaan sointimaailman kuvittaja ja siksi mun mielestä yks innovatiivisimmista ja parhaista sanoittajista Suomessa :)
 
Sanoohan herra itsekin, ettei mieti mitä sanoo, vaan sanat vaan tulevat kun musiikki jo on. Liekin sanat eivät siis tarkoita juurikaan mitään (ja tyhmää on ruveta mielestäni Liekin lyriikoita analysoimaan baskeri vinossa...)
 
Hmm.. Voisin olla pikkusen eri mieltä. Sen verran vain että kyllähän ne tarkottaa paljonkin asioita, ei ne lyriikat ole vain lauseita peräkkäin vaan on siellä ihan ehjiä kokonaisuuksia. Janne ei ilmeisesti kirjota sanoja muistiin, mutta ei se tarkota sitä että lyriikat olis pelkkää hölynpölyä - että soitetaan biisi läpi ja katotaan mitä tuli laulettua.. :)
 
Mulla ei oo baskeria, mutta kyllä mä silti mietin niitä merkityksiä niille sanoille. :) Sehän lauletussa kevyessä musiikissa hauskaa onkin, kun kuulemansa ja diggaamansa lyriikat voi (ja yleensä pyrkiikin) aina sovittaa omaan elämäänsä. Ainakin mulla.
 
Niin ja sori kaikki, joita nyt loukkasin tolla Dingo/Leevi/Yö -jutulla, se nyt oli vähän provo. Oon mä itekki diggaillu Leeviä skidinä :)

Mulla ei oo baskeria, mutta kyllä mä silti mietin niitä merkityksiä niille sanoille. :) Sehän lauletussa kevyessä musiikissa hauskaa onkin, kun kuulemansa ja diggaamansa lyriikat voi (ja yleensä pyrkiikin) aina sovittaa omaan elämäänsä. Ainakin mulla.
 
Noh, analysoipas mulle joku Liekin sanoitus, esim. "Veljet". Olisi kyllä NIIN mukavaa kuulla, mitä pintarakenteen alla "oikeasti" viriää.
 
Niin, mä olen kyllä sitä mieltä, että Liekin sanoitukset ovat spontaanisti syntyneitä tunnelman värittäjiä pehmeine äänteineen kaikkineen. Jos aiot jotain syvempää filosofiaa niistä etsiä, niin aivan rauhassa. Onhan sitä turhempaakin tässä maailmassa tehty.

Jos aiot jotain syvempää filosofiaa niistä etsiä, niin aivan rauhassa. Onhan sitä turhempaakin tässä maailmassa tehty.
 
Tajunnanvirtateksti voi viedä paljon syvemmälle kirjoittajan mieleen kuin tarkasti mietitty teksti. Ei tietenkään välttämättä, mutta tällainen mahdollisuus on.
 
Mun mielestä hyvä sanoittaja on sellainen, joka osaa tehdä oman hommansa hyvin. Ei tarvitse olla mitään tärkeää sanottavaa, jos vain osaa sanoa sen juttunsa oikein ja oikeassa paikassa.
 
Tällaisissa keskusteluissa on muuten jollakin tavalla hauskaa se, että ensin mainitaan jotain 3-4 tyyppiä parilta vuosikymmeneltä ja sitten ihmetellään, että kuinka niin hyviä tekijöitä ei nykyään enää ole, vaikka itse tosiaankin on luetellut vain pari tyyppiä monelta vuosikymmeneltä. Tietysti näissä jutuissa on myös se, että 80-luvulla tehtiin tietyn tyylistä siksi, koska 80-luvulla asiat oli miten oli ja nyt tehdään jotenkin erilaista juttua varmasti aivan yhtä hyvin, mutta ne eivät sitten välttämättä uppoakkaan samalla lailla siihen 80-luvun meiningistä pitävälle.
 
Ymmärrän kyllä, ettei mitään hirveitä listauksia kannata tehdä vaan ennemmin antaa suuntaa antavia esimerkkejä. Kunhan sanoin :)
 
Eli loppukaneetti on että toi mursu.

Mulla ei oo baskeria, mutta kyllä mä silti mietin niitä merkityksiä niille sanoille. :) Sehän lauletussa kevyessä musiikissa hauskaa onkin, kun kuulemansa ja diggaamansa lyriikat voi (ja yleensä pyrkiikin) aina sovittaa omaan elämäänsä. Ainakin mulla.
 
Näin itsekkin teen ja varmasti moni muukin.
 
Minun mielestäni ei ole tarpeellista ymmärtää sanoitusta juuri niinkuin sanoittaja on sen tarkoittanut. On paljon mielenkiintoisempaa sovittaa käsittämättömältä vaikuttava teksti omaan kokemusmaailmaan, kuin yrittää väkisin vääntää esiin se kuva, joka sanoittajalla on ollut kirjoittaessaan mielessään. Tarkemmin ajateltuna ei ole edes mahdollista tulkita mitään toisen tuotosta TÄYSIN hänen tarkoittamallaan tavalla. Ihminen liittää kokemaansa aina jotain itsestään.
 
Kerronpa tässä yhteydessä vielä erään syyn miksi rakastan Sigur Rósin musiikkia...
 
Minulla ei ole mitään käsitystä siitä mitä heidän sanoituksissaan lauletaan!
 
Vaikka en ymmärrä sanaakaan, saan silti hienompia tarinoita ja kauniimpia maisemia pääkoppaani, kuin yhdenkään muun yhtyeen musiikista. Alleviivaan siis sitä, ettei sanoituksia tarvitse ymmärtää, niitä saa vapaasti tulkita ja tehdä omikseen. Se on niissä kaikkein hauskinta!

Hm.
 
Meneeköhän tässä nyt aika monelta sekaisin se, että "onko bändillä hyvät tekstit" ja "pidänkö minä bändistä". Asioita, joilla ei pitäisi olla mitään vaikutussuhdetta toisiinsa.
 
Liekki on parhaimmillaan aivan loistava. Jansku ei osaa sanoittaa tietään ulos märästä paperipussista. MKKK on parhaimmillaan lähes vakuuttava ja joka tapauksessa kunnioitettava sinnikkyydessään, herra Ylppö on ok, herra Ylpön tekstit eivät ole paljon mistään kotoisin.
 
Tää korostui, kun olin katsomassa Kuolleita Intiaaneja, aivan loistavaa teatteriperformanssibändiä angst-progen hengessä. Edessäni oli tyttö, joka osasi k a i k k i sanoitukset ulkoa, vakka ne olivat osastoa "keinu keskellä pihaa/hylätty keinu/keinu keskellä pihaa" - mahtipontisia sanahalkoja, jotka kolisivat liiterinnurkkaan ilman koskettamatta.
 
Ei kaikki mikä toimii ole hyvää.
:-)