Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Eipä löydy minään versiona tuota uusinta, vaikka pitäähän se käydä ostamassa, jos rahatilanne sallii.
Conquering The Thronea en ole kauhemmankin kuunnellut, mutta sen verran mitä olen, niin mielestäni kyllä liikkuvat melko samoilla linjoilla King Of All Kingsin kanssa, vaikka jälkimmäinen hitusen parempi on.
Laulu on mielestäni ihan asian mukaista.

Eipä löydy minään versiona tuota uusinta, vaikka pitäähän se käydä ostamassa, jos rahatilanne sallii.
Conquering The Thronea en ole kauhemmankin kuunnellut, mutta sen verran mitä olen, niin mielestäni kyllä liikkuvat melko samoilla linjoilla King Of All Kingsin kanssa, vaikka jälkimmäinen hitusen parempi on.
Laulu on mielestäni ihan asian mukaista.
 
Taitaa tuo I, Monarch olla saatavilla ensi viikolla.

Netistä olen tuon uuden imuttanut ja lähti kyllä ostoslistaan. Tiettty monotoonisuus kuuluu minusta vain bändille sopivaan tyyliin. Uus Nile taas oli itellä hirveää nopeus pärinää josta en saanu paljoa irti...

Netistä olen tuon uuden imuttanut ja lähti kyllä ostoslistaan. Tiettty monotoonisuus kuuluu minusta vain bändille sopivaan tyyliin. Uus Nile taas oli itellä hirveää nopeus pärinää josta en saanu paljoa irti...
 
Joo latasin kanssa ja kuuntelin putkeen läpi. Pakko-ostos. Ei ole kyllä järkeä tuossa Roddyn soitossa.

Taitaa tuo I, Monarch olla saatavilla ensi viikolla.
 
Tänään oli jo Kuopion Äxän hyllyssä.

Tänään oli jo Kuopion Äxän hyllyssä.
 
Ohhoh. Virallinen julkaisu tapahtuu USA:ssa 28. ja Euroopassa 27. päivä.

Kyllä mullakin toi levy jo on ja pakko sanoa että tykkään siitä ihan sairaasti. Riffit siistejä, Roddy on äijä ja biisit on loistavia.
King of All Kings oli vähän puuduttava rumpujen osalta, mutta uudella levyllä niissä on mukavasti erilaisuutta.Mielestäni tämä levy toi vaihtelua ja munaa nykypäivän deathiin.

Mielestäni tämä levy toi vaihtelua ja munaa nykypäivän deathiin.
 
Kunnioitan mielipidettäsi, mutta olen silti sitä mieltä, että nykyään death-skenestä löytyy monin verroin omaperäisimpiäkin bändejä. Esim. Nile.

Kunnioitan mielipidettäsi, mutta olen silti sitä mieltä, että nykyään death-skenestä löytyy monin verroin omaperäisimpiäkin bändejä. Esim. Nile.
 
Sen verran voin tähän väliin sanoa, että kitarariffien perusteella Hate Eternal on melko perus deathgrind-bändi, mutta Derek Roddyn omaperäinen soitanta tekee tunnelmalle paljon.

Kuinka moni teistä kuuntelee Rottend Soundia pelkän rumpalin vuoksi? Kuinka moni toimivien biisien vuoksi?

Voisin sanoa, että rummut ovat tärkeämpi osa biisien kokonaisuutta kuin kitarat.
 
Tässähän tämä on lyhennettynä ja tiivistettynä.
Ihan sama homma toimii Rotiskon kohdallakin. Kuinka monesta biisistä osaat sanoa mitä kitara soittaa :D

Kuinka moni teistä kuuntelee Rottend Soundia pelkän rumpalin vuoksi? Kuinka moni toimivien biisien vuoksi?
 
Aluksi rumpalin, nyttemmin helvetin hyvien biisien. Murderworks on toimivimpia kokonaisuuksia mitä tässä maassa on vuosiin tehty. Sanon ma.

Tässähän tämä on lyhennettynä ja tiivistettynä.
Ihan sama homma toimii Rotiskon kohdallakin. Kuinka monesta biisistä osaat sanoa mitä kitara soittaa :D
 
Aivan, ja sitten kun rummut on vielä miksattu eteen jättäen kitarariffit alleen. Se ei haittaa siinä vaiheessa kun rummut on hallitseva instrumentti biiseissä.
 
Joskus tulee vastaan teoksia joissa rummut on miksattu etualalle vaikka kitarajutut ovat varsin mielenkiintoisen kuuloisia ja rummut pärisevät vain perus blastbeatia. Sillon mulla alkaa kiehuun, koska haluaisin kuulla ne riffit kunnolla enkä mitään monotonista nakutusta.
 
Sellainen miksaus ei kertakaikkiaan tue sävellystä vaikka teknisesti ajatellen se olisikin hemmetin hienon kuuloista.
 
EDIT: Lisäsin vielä yhden lauseen soppaan

Aluksi rumpalin, nyttemmin helvetin hyvien biisien. Murderworks on toimivimpia kokonaisuuksia mitä tässä maassa on vuosiin tehty. Sanon ma.
 
Totta puhut.
Murderworks on paras kokonaisuus Rotten Soundilta. Hyviä biisejä löytyy jokaiselta levyltä, mutta levynä MW vetää maton alta että heilahtaa ja pää osuu lattiaan.

Aivan, ja sitten kun rummut on vielä miksattu eteen jättäen kitarariffit alleen. Se ei haittaa siinä vaiheessa kun rummut on hallitseva instrumentti biiseissä.
 
Joskus tulee vastaan teoksia joissa rummut on miksattu etualalle vaikka kitarajutut ovat varsin mielenkiintoisen kuuloisia ja rummut pärisevät vain perus blastbeatia. Sillon mulla alkaa kiehuun, koska haluaisin kuulla ne riffit kunnolla enkä mitään monotonista nakutusta.
 
Sellainen miksaus ei kertakaikkiaan tue sävellystä vaikka teknisesti ajatellen se olisikin hemmetin hienon kuuloista.
 
EDIT: Lisäsin vielä yhden lauseen soppaan
 
Sellainen bändi jossa kaikki on balansissa on Cannibal Corpse. Varsinaiset tapahtumat on kuitenkin kitarassa ja bassossa. Paul Mazurkiewicz ei ole mikään erikoisen hyvä rumpali ja se tietää sen itekkin ja soittaakin sitten sen rajoissa, oikeat jutut oikeisiin paikkoihin. Tosin sitä skankkia voisi ehkä vähän säästellä :)
 
Jotta ei menisi ihan offtopikiksi niin lisään:
 
Derek Roddy.

Kunnioitan mielipidettäsi, mutta olen silti sitä mieltä, että nykyään death-skenestä löytyy monin verroin omaperäisimpiäkin bändejä. Esim. Nile.
 
Nilestä tykkään myös todella paljon ja uusi levy on aivan loistava. Ensin tuntu jotenkin laimeelta verrattuna aikaisempiin levyihin, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen olen tullut siihen lopputulokseen Annihilation... on Nilen paras levy Black Seedsin jälkeen. Ja on pakko sanoa että George Kollias on äijä.
 
Palatakseni aiheeseen mun mielestä Rutanin riffit on suurimmalta osalta aika omaperäisiä ja niissä on paljon koukkuja. En kyllä pahemmin kuuntele deathgrindia joten mun on vaikeaa sanoa riffien samankaltaisuuksista. Ekoja kertoja kuunnellessani I,Monarchia kuuntelin aika pitkälti pelkäästään rumpuja, mutta nyt kuuntelen enemmänkin biisejä itsessään ja kitaroita.
 
Niin, ja Kai Hahto on myös äijä.

Palatakseni aiheeseen mun mielestä Rutanin riffit on suurimmalta osalta aika omaperäisiä ja niissä on paljon koukkuja. En kyllä pahemmin kuuntele deathgrindia joten mun on vaikeaa sanoa riffien samankaltaisuuksista. Ekoja kertoja kuunnellessani I,Monarchia kuuntelin aika pitkälti pelkäästään rumpuja, mutta nyt kuuntelen enemmänkin biisejä itsessään ja kitaroita.
 
Se levyn nimibiisin alku on yksi maailman ärsyttävimpiä. Karmean kuuloinen tapping-vingutus.

On muuten vaikea uskoa, että Roddy olisi saanut Malevolent Creationista potkut sen takia, että olisi ollut huono soittaja. On meinaan hemmetin hienon kuuloista soitantaa tuolla I, Monarch-lätyllä.
 
Faceless One on levyn parhaimmistoa vaikka onkin instrumentaali. On meinaan niin tiukkaa improa, että taju meinaa lähteä. Onhan tämä hyvä lätty, eikä pelkästään Roddyn ansiosta.

Derek Roddy omaperäinen? Hyvällä tekniikalla kyllä soittaa ja kaikenlisäksi perkeleellisellä voimallakin, mutta aika paljon on matkaa vielä omaperäisyyteen. Esim. jos kuuntelee Malevolent Creationin In Cold bloodia ja Nilen In their darkened shrinesiä (korjaatka jos olen väärässä, minulla nyt vaan on tämä muistikuva että Derek oli tällä levyllä), niin eihän siellä olen pääasiassa kuin suoraa grindiä tai blastia, suoraa tuplakomppia ja sitten koko ajan sama filli joka väliin. Sama tauti on alkanut vaivaamaan Pete Sandovaliakin myöhemmillä Morbid Angelin levyillä. Nilen Shrinesilla osoitettiin monipuolisuutta vain siinä jossain ennen puoltaväliä tulevassa rauhallisessa biisissä, jonka nimeä en tietenkään muista. Kuitenkaan mitään mitä itseväittäisin persoonallisuudeksi tai omaperäisyydeksi, en pysty löytämään.
 
Mielestäni persoonallisen soundin omaavia rumpaleita ovat mm. Chris Reifert, Dave Lombardo ja Paul Mazurkiewizcizczczczcicz. Herrojen soittoa kuullessa tietää suoraan kuka on kehissä.