Kitarat: soittaminen ›

Jeff Beckin nadia on yhä minulle sellainen juttu, jonka haluaisin joskus osata soittaa, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei se tule ihan heti onnistumaan. Kammen käyttö on niin tyylikästä tuossa kappaleessa.
 
Ei oo Jeff Beckin biisi, vaan jonkun englantilais-intialaisen heebon. Ja soittaa muuten slidella eikä kammella, niin ainakin livenä.

No se ihmettely alkoi tuossa yläasteiässä, ja jatkuu vielä tänäkin päivänä. Kohteet vain ovat muuttuneet. Ekat ihmetykset oli varmaan Hammetin nopeat soolot ja Slashin jutut, sitten tuli kuunneltua Panteraa ja ihmeteltyä Dimebagin ihme vingutuksia... Joskus muutaman vuoden päästä tuli ihmeteltyä Tolkkia ja Ynkkää, olikohan sitten Petruccin vuoro... tässä näitä tunnetuimpia. Väliin mahtuu monia yksittäisiä juttuja, ja sitten on näitä jotain yllättäen löytynyttä, mm. Adam Fulara ja jotain flamencokitaristeja joiden nimiä en edes muista

-Sitäkin ihmettelin pitkään miten Andy LaRoque tekee sen värisevän äänen sooloissa kunnes keksin sen itse vahingossa
 
No miten?

No miten?
 
Oisko kyseessä tämä vibrakammen-napautus-tekniikka? Tulee semmonen hauska prrrrrr-soundi.

Ei oo Jeff Beckin biisi, vaan jonkun englantilais-intialaisen heebon. Ja soittaa muuten slidella eikä kammella, niin ainakin livenä.
 
Kyllä hän soittaa tätä slidella, mutta ne jotkut kampi-kikkailut on kyllä todella ovelia. Minun mielestäni hän soittaa kyllä tuossa kammellakin aika paljon, ainakin studio versiossa. En sitten tiedä. Korjatkaa jos olen täysin väärässä.

Oisko kyseessä tämä vibrakammen-napautus-tekniikka? Tulee semmonen hauska prrrrrr-soundi.
 
Satriani käyttää ainakin Summer Songissa joissain kohdin tuota. Samoin kuin Vai biiseissään. Tuli tuotakin temppua kehiteltyä kunnes tajusin tehdä sen niin että liuttaa sormen pois kammen päältä samalla painaen sitä jolloin se alkaa ikäänkuin "hyppiä" kolossaan, tuollaisella ylös-alas-hakkaus taktiikalla en onnistunut tuota tekemään.

------------------------

Kaipa ensimmäinen todellinen mullistus oli Eaglesin Hotel California kaikkine kitarajuttuineen. Toinen yksittäinen biisi, joka yltää samalle viivalle lienee Dire Straitsin Sultans of Swing. Myös monet Beatlesin ja CCR:n biisit ovat varmasti syypäitä siihen, että päätin kuuden vanhana, että haluan sähkökitaran ja tahdon soittaa rokkia. Tämän johdosta vanhemmat ostivat minulle Landolan ja "pääsin" soittamaan nuoteista klassisia kipaleita. Koin tulleeni väärinymmärretyksi. En kylläkään ikinä oikein oppinut nuotteja, toisaalta lihasmuistiin jäi soittotunneilta useita tänäkin päivänä käytössäni olevia sointuotteita: C-duuri, D-duuri, G7, A-molli, E-molli ja monta muutakin tuttua. :)
 
Sitten kuluikin pitkä tovi ennenkö seuraavan kerran "todella" innostuin jostain... hevikausikin mahtui johonkin väliin, mutta jotenkin jo silloin tuntui siltä, että hevissä riittää kun soittaa joko nopeasti, äänekkäästi tai nopeasti ja äänekkäästi. Olihan Steve Vain Passion & Warfare uusi ja omaperäinen levy kun sen ekaa kertaa kuulin, ei sitä toki kiistää voi.
 
Nykyisen omaan soittotatsini muotoutumiseen ovat vaikuttaneet eniten herrat Metheny ja Scofield, joiden musiikkiin törmäsin ekaa kertaa vasta joskus lukioiässä. Sen jälkeen monikaan asia ei ole ollut entisensä mitä tulee vaikkapa melodian, fraseerauksen ja grooven tarkkailuun eri muusikoiden soittoa kuunnellessa. Nuo käsitteet saivat aivan uuden merkityksen kun lainasin kirjastosta Methenyn The Road to You -livelevyn. Sittemmin olen kokenut samanlaista löytämisen riemua muun muassa Larry Carltonin, Mike Sternin, Steve Lukatherin ja Robben Fordin soittoa kuullessani.
 
Viime aikoina olen palannut jossain määrin takaisin "nuoruusvuosiin" ja useimmiten tykkäänkin paiskoa isoja sointuja maukkaalla rokkisoundilla, suurimpana innoittajana ehkäpä Kolmas Nainen sekä Pauli Hanhiniemen Perunateatteri. Kyseisten orkesterien soitossa on vaan jotain niin rehellistä ja alkuvoimaista, ettei sille voi kuin antautua... ja tietty soittaa mukana. :)
 
Tulevasta en tiedä, mutta kaikki kuuntelemani muovaa jossain määrin varmasti omaa soittoa ja kokonaisuuteen sulautuu osasia ihan tiedostamattaankin. En halua olla yhden tyylin orja (enkä isäntäkään), vaan päivästä riippuen soitan melkein mitä tahansa hevistä jatsiin, mikä on varmasti seurausta juuri siitä, että hyvin monenlainen musa on pysäyttänyt ajattelemaan ja kuuntelemaan tarkemmin vuosien varrella.

Jaa että timeout, mutta viesti kuitenkin otettiin vastaan?

Viime aikoina aina hymyissä suin - ja suu auki - poistunut Sariolan Petterin keikoilta. Vaarallinen kaveri. :)

Kyllä hän soittaa tätä slidella, mutta ne jotkut kampi-kikkailut on kyllä todella ovelia. Minun mielestäni hän soittaa kyllä tuossa kammellakin aika paljon, ainakin studio versiossa. En sitten tiedä. Korjatkaa jos olen täysin väärässä.
 
Voihan tuo olla. Itse vaan hämmästelin kun livevideon näin, kun en huomannut Jeffin käyttävän kampea siinä. Voi olla etten vaan huomannut.

Kovia juttuja mulle, alusta tähän päivään.
 
Kun omisti ja oli kokemusta vain akustisesta, oli kaikki säröjutut hienoja, alussa Ganesit ja purplet.
 
Hendrixin All along the watchtowerin slidejuttua ihmettelin kans tosissaan samoin kuin Freebirdin loppusoolon tilukohtaa.
 
Monet muutkin tilut tuottivat päänvaivaa muunmuassa "Thunderstruck" ja Nekromantix-yhtyeen kappaleen "Alive" intro.
 
Ihmettelemään ovat pistäneet myös Satrianin "Day at the beach" sekä Crossroads-leffa(ei Britneyn) josssa tilutettiin.
 
Rotary-efektin saundia ihmettelin pitkään, kun en ollut kuullutkaan (muuta kuin sitä saundia)
 
Bob Brozman pudotti leukani lattiaan näyttäessään miten omituisella ja hienonkuuloisella tavalla dobroa voi soittaa.
 
Dave Lindholm soitti akustista livenä siihen malliin että tajusin kuinka h-vetin vaikeaa on kompata svengaavasti.
 
Jazzin soitto mietityttää jatkuvasti,samoin kantrin.
 
Tällä hetkellä ihmettelen miten kitaralla vedetään kaikkia tyylejä tyylikkäästi.

Jimi Hendrixin eka levy, Sonic Youth, Robert Quinen soitto Richard Hell & The Voidoidsin Blank Generation-levyllä ja Televisionin Marquee Moon ovat saaneet soittoni nykyiseen muotoonsa.

Angus Youngin koko soolotekniikka ja tyyli, ällistyttävää!

Trey Spruance tuuras kitaristin paikkaa FNM:n King for a day-levyn nauhotuksissa. Sitten kattelin tabluja ja ihmettelin. Tilu ei hämmästyttäny mua oikeen koskaan, mutta Dimebag pisti ihmetyttään. Kaks miestä jolla on vaan se jokin.

Ihan aluksi taisi olla joku Master Of Puppets/Hammett, joka tuskastutti pientä vasta-alkajaa. Samaten Slash. Ajan mittaan se ei enään riittänyt, vaan aloitin EVH:n tykkäilyn Eruptionin tahdissa. En vielä silloinkaan huomannut, mihin olin luisumassa, kun veljeni kanssa tutustuttiin ekoja kertoja Steve Vain ja Joe Satrianin kaltaiseen kovempaan kamaan. Pelastus tuli, kun kuunneltiin vanhoja Rollarilevyjä ja Henkkaa. 8)
 
Viimeksi mietintähetkiä on aiheuttanut Paco De Lucian kitarointi, kun itse yritin perässä. Plektra syrjään ja ihmettelemään, miksi oikean käden nakit ei tee, mitä pyydetään. Eli aika tollainen back-to-basics -aika edessä.

Myös Järvisen Get onin soolot laitto aika ällistyneeks.

Deep Purple - Highway Star. Blackmoren soolon loppu-osan laskeva kuvio oli aluksi jotain käsittämätöntä.
 
Van Halen - Eruption. Kyllä loksahti leuka kun ekan kerran kuunteli.
 
Pink Floyd - Time ja Comfortally Numb. Miten joku voi soittaa noin kauniisti ja yksinkertaisesti sooloja?
 
Taannoin täällä foorumeilla pyörinyt Michael Angelon Double Guitar-video...:D.
 
Hammettin vingutukset esim. Master of Puppetsin soolossa.
 
Angus Youngin lavaesiintyminen.
 
Nämä tulivat nyt mieleen, katsotaan jos myöhemmin tulee vielä jotain.

Kun kuulin Tolkkia ja Ynkkää joskus nuorempana, diggailin ihan kympillä. "Vittu, kitara onkin aika siisti soitin kun pikkaa kaiken ja soittaa harmonista mollia, ei tarvitsekaan soittaa pelkkää pentatonista homobluesbendailua." (Hammett oli ainoita kitaristeja joiden tuotantoon olin tutustunut laajemmin.) Sitten aloin soittaa kitaraa. Myöhemmin diggailin Petruccia joka teki tiluhomman vieläkin paremmin ja sitten tuli Mike Romeo. Miksei kukaan tajua sitä, miten musikaalinen tuo viimeksi mainittu runkkari on? Ainoita jätkiä, jotka ovat viitsineet helvetillisen tekniikan lisäksi opetella aika paljon asioita säveltämisestä, orkestroimisesta (myös 5-henkisen bändin satsin kirjoittamisesta olisi monella opittavaa), klassisesta sekä jazz-teoriasta ja on vielä ymmärtänyt asioiden musiikillisen lähtökohdan tankkaamalla päähänsä valtavat määrät levyjä. Ja jumalauta miten kaveri saa kitaran soimaan vaikka improvisoisi teknisesti kuinka vaikeita sooloja. The Dark Chapter ja Symphony X:n ekat levythän ovat ihan kuraa jo saundiensakin puolesta, mutta sitten päästään asiaan. Chris Brooks on ainoita pitkään aikaan vastaan tulleita soolosankareita, joiden biiseissä on jotain järkeä. Se ei kyllä oikeastaan ole silti säväyttänyt. Näiden lisäksi säväyttäneet ovat Mattias Eklundh ja Ron Thal (Bumblefoot). Nuo kaverit ovat tehneet kitaralla sellaisia asioita, joita ei kukaan muu ole saanut aikaan millään soittimella.
Sitten on George Benson, joka improvisoi ehkä maailman selkeimpiä ja laulettavimpia sooloja. Muutenkin tykkään kuunnella soittajia, jotka ovat ottaneet soittimensa haltuun ja soittavat musiikkia. Välillä on myös kiva kuulla sellaisia soitinkaraktäärisiä asioita, kuten kitaralla kampi-, bend- sun muita kitaralle ominaisia asioita. Näistäkään ei vaan saa tulla itsetarkoitus.
Metheny, Scofield, Stern, Ford, Henderson etc. ovat ihan kuuleja soittajia, mutta esim. Methenyn linjat olisivat ihan yhtä taivaallisia vaikka ne tulisivat munniharpulla soitettuna. Nuotit ovat vaan niin paikallaan. Ja Scofield kuulostaa trumpetilta.
Viime aikoina olen sävähtänyt ihan muista soittajista kuin kitaristeista. Esim. Alex Argento -niminen italialainen kiipparisti soittaa ihan törkeän makeaa fuusiohevisooloa. Ja putosin täysin kun kuulin Risto Kupiaisen soittoa. Tsekatkaapa vaan Speedpianosoolon biisit mikseri.netistä. Olkaa biiseistä mitä mieltä vaan, mutta kovin moni ei tämän 16 (tai 17) -vuotiaan herran juttuja soita perässä (paitsi ehkä Richard Andersson, saundia myöten:p)
Meni taas jaaritteluksi, damn me.