Kitarat: soittaminen ›

Yngwie malmsteen muuten hakkaa kitaraansa sormilla (live keikka) asetettuaan sen ensin makuulle lavalle. Se on kyllä aika hienon näkönen temppu. Mikäköhän keikka mahtoi olla kyseessä????

Kyllä Allan H pysäytti ja jysähti tajuntaankin soitollaan Johanssonin veljesten kera; Heavy Machinery. Hieno soundikin.

Jimmy Page: Dazed and Confused @ Song Remains the Same -video (elokuva)
 
Tuo video oli minullekin ensimmäinen jonka muistan oikeasti saaneen aikaan semmoisen "häh!?!" ilmiön. Page soitti jossain välissä yhtäaikaa plektralla ja sormilla, mietin vaan että "miten se osaa...".
 
Toinen minkä muistan oli se Crossroads leffan kuuluisa lopputaistelu Steve Vain ja Bluespojun välillä.
 
Joskus aikoinaan November rainin loppusoolon kuultuani olin ihan varma että Slash on maailman paras kitaristi. Onhan se kyllä kuningas vielä edelleenkin.

Steve Vaihan on tarjonnut paljon tällaisia. Ensin oli levyltä kuunneltuna kaikki se hienous, joka hämmästyttää yhä. Sitten livenä nähtynä olin, ettei noin voi soittaa kitaraa. Juuri kun olin tottunut ajatukseen, sain lainaan Vain live-dvd:n. Siellä se Bad Horsie... Hu-hu-hui!

hmmm..
 
eka tais olla Slashin soitto use your illusion levyillä.
Jossai vaiheessa oli Stevie Ray Vaughan ja Jimi Hendrix vaihe. Steviessä viehätti ja ihmestytti "uudenlainen" tyyli soittaa blyyssiia. Hendrixiähän kaikki ihmettelee joskus(:
 
Mutta kyllä tarkemmin mietittynä suurin "jysäys" oli varmastikin oli aikoinaan Hank Marvinin soitto. Erityisesti kappaleessa Concierto De Aranjuez. Siinä on meininkiä.

Timo Tolkin kuviot Speed of Lightissä olivat kova sana ala-asteella ja jostain nelosluokasta kutosluokkaan asti kyseinen herra olikin minulle maailman nopein=parhain kitaristi. Sen jälkeen en ole jaksanut kiinnittää huomiota yksilösuorituksiin - en siis sen takia, etteikö mikään tuntuisi enää Speed of lightin jälkeen miltään, vaan tsekkailen musasta ihan eri juttuja nykyään.
 
ps. kyseistä biisiä on nykyään ihan kärsimätöntä kuunnella, pääosin vain niiden väliluritusten takia.

Minä taas olen viimeisen viikon aikana oikeastaan vasta tutustunut tuohon nu-metal meininkiin (lähinnä Slipknot, Saliva, Limp Bizkit ja Kornin uudemmat lätyt) ja pitää kyllä sanoa että noilla levyillä on paljon nerokkaita kitarajuttuja. Siitä "räpistä" siinä lauluraidan kohdalla en diggaa olleskaan, mutta noin musiikillisesti sitä kun kuulostelee, niin on hienoa kuinka simppeleillä jutuilla saa niin paljon irti. Eivät olleet siis täydellistä skeidaa vaikka aikaisemmin olenkin nuita kauempaa kiertänyt. Kierrän toki edelleen, lähinnä ärsyttää se rap-singing :)
 
Siis enhän mä varsinaisesti tossa haukkunut mitään, kyllähän mäkin totesin kuukausi takaperin kuunnellessani Limppareita pitkästä aikaa että hienoja kitarajuttuja, ei yhtään hullumpia, mutta kun lähti niiltä pohjilta kuuntelemaan Gary Mooren kaltaista old school blues painotteista kitarointia niin se tuntui aivan erilaiselta, tajusin että hitto vie, kitaraa voi soittaa noinki.
 
Mainitaan lisää: Voodoo Chilea rupesin kuuntelemaan vähän myöhemmin, ja törmäsin siinä ensimmäiseen wahitteluun. Silloin en tajunnut että hommaan riittää pelkkä pedaali, vaan luulin Hendrixin tekevän joitain varsin ihmeellisiä temppuja :)
 
Tietenkin Ynkky, Tolkki, Laiho ja kumppanit iskivät myös jossain vaiheessa. Turha sitä on kiistää että itsekin pidin helvetin nopeaa tilua aikoinani maailman kovimpana juttuna.
 
David Gilmouren soolo kappaleessa Comfortably Numb(sitä toista) suoraan sanoen räjäytti. Kun kuulin biisin ekan kerran olin muistaakseni 15- vuotias ja näin ollen ehtinyt perehtyä enemmän sähkökitaraan ja sen erilaisiin jippoihin, mutta silti hämmästytti se soolon nerokkuus, kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan älyttömän hieno soundeja myöten. Tänä päivänä henkilökohtainen lempisooloni joidenkin Brian Mayn juttujen ohella.
 
Ja, vaikken Steve Vain musiikista nyt niin pidäkään, niin miehen todellista ammattitaitoa, luovuutta ja uskomatonta musiikillista lahjakkuutta en lähde kiistämään. Kun ostin Alien Love Secrets- levyn, niin se innosti soittamaan todella paljon, ja tuomaan uusia vaikutteita soittoon.
 
EDIT: Virhekorjausta

kun satuin löytämään agentsien kokelma levyn ja pistin pyörimään aloitusraidan maailma ilman rakkautta, niin vähän aikaa sai miettiä, että kuinka helvetissä jollain voi olla noin hyvä SOUNDI ja tatsi. on se Pulliainen kova jätkä

Se on joku Gary Mooren LP joka mulla on ehkä vielä tallessa. Siinä kannessa Gary poseeraa sähkökitaran kanssa. Se "mies ja sähkökitara"- kuva oli semmonen juttu mikä pisti mietityttämään että oisko hienoa itekkin.
 
Ois.

Mainitaan lisää: Voodoo Chilea rupesin kuuntelemaan vähän myöhemmin, ja törmäsin siinä ensimmäiseen wahitteluun. Silloin en tajunnu että hommaan riittää pelkkä pedaali, vaan luulin Hendrixin tekevän hoitain varsin ihmeellisiä temppuja :)
 
Samantapainen kokemus oli meikäläisellä, kun Marzi Nyman veti wah-funkkia JHS:ssä joskus niihin aikoihin, kun lavasteina oli vielä Iltalehden otsikoita, ja äijä soitti sillä pornolla blingbling-Stratolla. Eipä siinä kamera jalkoja kuvannut, joten luulinpa sitten, että sellaisen vouvauksen saisi aikaan tatsinmuutoksilla. Että sellainen valopää olin. :)

-Joskus kauan sitten ennen kun olin juuri kitaraan koskenutkaan ihmettelin miten ihmeessä Hendrix tekee sen wah wah-äänen :P
-Keinohuiluääniäkin ihmettelin kunnes näin miten yks tuttu soitti niitä
-Sitäkin ihmettelin pitkään miten Andy LaRoque tekee sen värisevän äänen sooloissa kunnes keksin sen itse vahingossa
-Ja tietty sitä miten niitä sweeppejä soitetaan niin nopeasti ja puhtaasti

Kaikista ensimmäisin suuri ihmetys oli joskus 5- tai 6-luokalla, kun oli juuri aloittamassa kitaran rämpytystä. Guns & roses Spaghetti incidentin eka piisi, se imelä kitaramelodia. Opettelin soittamaan niinku samat nuotit, ja ihmettelin ku ei silti kuulosta samalta. :)

Heikki Silvennoinen livenä pikkukapakassa: Straton talla ol mallia kelluva ja kesken biisin pärähti kieli poikki. Siinähän menee kitara sitten epävireeseen. No Sillipä soitti biisin siitä huolimatta loppuun, hieman eri otteilla ja kevyesti bendaten. Kutakuinkin vireisesti. Sitä hämmästelin kovasti. On se rock.
 
Deep Purplen Purpendicular -levyä kuunnellessa ihmettelen Steve Morsen artikulaatiota ja pikkaustarkkuutta (siinä nopeudessa) Sama homma kaikkea Paul Gilbertin tuotantoa kuunnellessa. On se nättiä kun oikeasti osataan soittaa kitaraa.
 
Muitakin varmaan ois, noi tuli mieleen ny ekana.

Kaikista ensimmäisin suuri ihmetys oli joskus 5- tai 6-luokalla, kun oli juuri aloittamassa kitaran rämpytystä. Guns & roses Spaghetti incidentin eka piisi, se imelä kitaramelodia. Opettelin soittamaan niinku samat nuotit, ja ihmettelin ku ei silti kuulosta samalta. :)
 
Ja sitten hokasit että saundi on sormissa;)

Se että huomaa jonkun soittavan huomaamattomasti jotain hienoa, kekseliästä, lähes uutta, ja piisin sopivaa kitara juttua, on aina mukavaa ja jotenkin hämmentävää.
 
Kuulostaa korvaan mukavalta, mutta on silti vähemmän yksinkertaista musiikillisesti ja soitannollisesti kun sitä rupeaa miettimään.
 
Silleen joo. Jee. En tiedä. Vaikeaa.

Joskus kun näin ekaa kertaa SRV:n soittavan jollain videonpätkällä. Ihmettelin että "mitä hemmettiä, jätkä komppaa ja vetää sooloa samaan aikaan". Se oli/on hienoa se.

Kitaristi Bonesin ihme harmonic-tiputus Dischargen Born To Die In The Gutter - piisin alkuriffissä tiputti leuan auki, ja muutenkin miehen tyly mutta ''elegantti''- soittotapa oli aivan muuta kuin perus hc-punkinsoittoa.
Myös Sex Pistolsin Steve Jonesin Pretty Vacantin kertosäkeen välilirutukset ovat huiseja.

Jimi Hendrix tietenkin ensimmäisenä :P
 
Myöhemmin John Scofield, Pat Metheny, Stevie Ray Vaughan, Wes Montgomery, Scott Henderson. Siinäpä niitä. Loistavalla tavalla kitaroivat nuo. Ei niinkään tekniset jutut ole ihmetyttänyt, vaan fraseeraus jne, kaikki musikaalisuus soitossa. Ja saundi.

Kun tajusin että kitaransoitto ei ole aivan saatanan hankalaa. Kun hommasin ekan kitarani, ajattelin että parin vuoden ahkeralla treenauksella voisin osata soittaa living after midnightin. :D