Kitarat: soittaminen ›

Eli kertokaapa, kuka kitaristi on saanut teidät pysähtymään ja miettimään:"Vau! Miten hitossa se teki tuon? Miten tollanen on mahdollista?" ja voisitte tarkentaa myös millä. Elikä vaikka jokin tietty asia tuntuisi täysin itsestäänselvältä nykyään eikä hämmästytä millään, mutta joka joskus menneisyydessä on onnistunut pysäyttämään teidät hienoudellaan, niin mainitkaa toki.
 
Itse muistan kun 13-vuotiaana ostin Gary Mooren Have some Moore- levyn, kun aloittelin varsinaisen sähkökitaroinnin kuuntelemista. Sen kuunteleminen kyllä pysäytti silloin. Sähkökitaran soittoakaan olin hädin tuskin aloittanut vielä. Ja tosiaan, ihan pelkkä miehen tatsin kuunteleminen hämmästytti, kun olin hieman aiemmin kuunnellut vielä Linkin Parkeja ja Limp Bizkittejä, joissa kitaran käyttö on täysin erilaista. Tästö sitten lähti tutustuminen lukuisiin muihin hienoihin kitaristeihin.

Joskus kun ekaa kertaa kuuli Ynkkä niin rupes ajatteleen miten toi
voi olla noin nopee, määki tahdon olla.
 
e: Niin ja toinen kertaa oli ,kun näki Michael Angelon kikkailuja.

Eli kertokaapa, kuka kitaristi on saanut teidät pysähtymään ja miettimään:"Vau! Miten hitossa se teki tuon? Miten tollanen on mahdollista?" ja voisitte tarkentaa myös millä. Elikä vaikka jokin tietty asia tuntuisi täysin itsestäänselvältä nykyään eikä hämmästytä millään, mutta joka joskus menneisyydessä on onnistunut pysäyttämään teidät hienoudellaan, niin mainitkaa toki.
 
No tuota tuota... Viimeksi eilen kun taas katoin tuon Dime at Krank pätkän netistä, niin Dime vinguttaa skebaa ja tekee ja pistää soittimen kiertämään pienellä kielen näpäytyksellä ja floikalla. Olin sillai että "MITÄ V*TTUA? Miten se tuon tekee?" enkä oikeasti tiedä edelleenkään. Mutta nyt tiedän että kaikki ne vingutukset Panteran levyillä ei todellakaan tule mistään efektikoneesta :)
 
Onhan noita muitakin toki... pikkupoikana ihmettelin että miten Iron Maidenin jampat voi soittaa Aces High:n livenä, vielä nopeammin kuin levyllä. Se tuntui silloin niin hurjan nopealta biisiltä. Samoin olen kummastellut tuota Wallin Peten tatsia, tyyliä soittaa ja pikata, säveltää jne jne. Kummastelen sitä edelleenkin.
 
Itse muistan kun 13-vuotiaana ostin Gary Mooren Have some Moore- levyn, kun aloittelin varsinaisen sähkökitaroinnin kuuntelemista. Sen kuunteleminen kyllä pysäytti silloin. Sähkökitaran soittoakaan olin hädin tuskin aloittanut vielä. Ja tosiaan, ihan pelkkä miehen tatsin kuunteleminen hämmästytti, kun olin hieman aiemmin kuunnellut vielä Linkin Parkeja ja Limp Bizkittejä, joissa kitaran käyttö on täysin erilaista. Tästö sitten lähti tutustuminen lukuisiin muihin hienoihin kitaristeihin.
 
Minä taas olen viimeisen viikon aikana oikeastaan vasta tutustunut tuohon nu-metal meininkiin (lähinnä Slipknot, Saliva, Limp Bizkit ja Kornin uudemmat lätyt) ja pitää kyllä sanoa että noilla levyillä on paljon nerokkaita kitarajuttuja. Siitä "räpistä" siinä lauluraidan kohdalla en diggaa olleskaan, mutta noin musiikillisesti sitä kun kuulostelee, niin on hienoa kuinka simppeleillä jutuilla saa niin paljon irti. Eivät olleet siis täydellistä skeidaa vaikka aikaisemmin olenkin nuita kauempaa kiertänyt. Kierrän toki edelleen, lähinnä ärsyttää se rap-singing :)

Joskus kun ekaa kertaa kuuli Ynkkä niin rupes ajatteleen miten toi
voi olla noin nopee, määki tahdon olla.
 
joo kyllä se oli Ynkkä joka pisti hiljaseks. Tolkki oli jo kova sana mutta Yngwie oli mahdottomuus.

joo kyllä se oli Ynkkä joka pisti hiljaseks. Tolkki oli jo kova sana mutta Yngwie oli mahdottomuus.
 
Näin. Paitsi kuulin ynkkää satavuotta ennen tolkkia.

Ihan eka juttu varmaankin, mitä ihmettelin, oli että miten noi kitaramiehet saa särön päälle ja pois live-keikalla. Kun eihän ne ees mee sen vahvarin luo painamaan nappia..:)

Kyllä mulla on ensimmäisiä, mitä tulee mieleen Steve Vain erinäiset jutut ja se kun kuuntelin ensimmäisiä kertoja Dream Theaterin Take The Timea, että miten Petrucci vetää sen huiluäänisoolopätkän alussa ja miten se saa sen huiluäänen niin korkealta.

No, suurinpiirtein kronologisessa järjestyksessä:
 
Tony Iommi
Dino Cazares
James Hetfield
Fredrik Thordendal & Mårten Hagström
Ihsahn
Joe Satriani
John Petrucci

No ihan eka joka loksautti suun auki ihmetykseen oli varmaan Edward Van Halen vuonna -78 ensimmäisellä levyllään.
 
Sen jälkeen mietityttämään on enemmän pistänyt tämä nykyinen vauhtihurjastelu, että mitä hemmetin järkeä...

no varmaanki laiho kun joskus pienenä kuuntelin paljon bodomia ja ihmettelin millä ihmeellä ne tekee nuo äänet(siis soolot niissä kappaleissa ja muut tilutukset). sillo en ollu koskaa koskenukkaa kitaraan ni empä tienny paljoo :D

Joskus poikasena slashin soitanta kuulosti mahtavimmalta maailmassa.

Jimmy Page: Dazed and Confused @ Song Remains the Same -video (elokuva)

Pitkään mietin sitä, että miten se whammyn kuuloinen ujellus tehdään(otetaan huiluääni ja sitten vedetään kampea you know) Oli se hieno päivä, kun opin tekemään sen :)

No joskus aikoinaan tuo Allan Holdsworthin "Devil Take the Hindmost"in soolo löi leuan lattiaan. Yksi uskomattomimmista sooloista mitä olen kuullut. Tosin siihen aikaan kun sen kuulin, halusin vielä olla maailman paras tiluttaja. Nyt sen kuuleminen ei ehkä aiheuttaisi yhtä suurta reaktiota. No aikamoista lilua mieheltä lähtee, se soittelee kivoja ääniä.
Nykyään mulle ne mullistavimmat jutut on kyllä lähinnä jotain hienoja melodisia ratkaisuja ja kitarasoundeja. Tekniikka sinänsä ei enää jaksa hämmästyttää, sillä saralla kun ei mitään uutta oikein enää tule vastaankaan. Tai ainakaan mitään musiikillisesti uusia portteja avaavaa.

no Eddie Van Halen TIETENKIN ;)
 
ja ekan kerran kun kuulin Highway Starin soolon äimästyin :) ja sittemmin kun näin Crossroadsista sen legendaarisen sooloskaban... :D:D

Silloin joskus ala-asteikäisenä, kun vielä renkutin avosointuja, näin Europen Final Countdown -musavideon. Kun John Norum päästi menemään, sydänalasta otti pahemman kerran. Mitä siinä tilanteessa tapahtuu, kun minä, joka vielä räpeltää yhdellä kielellä Meksikon pikajunan melodian kanssa, näkee tuollaista? Puolen minuutin masennus, jonka jälkeen suurempi motivaatio kehittyä kuin koskaan.
 
Samoihin aikoihin MTV:llä pyöri jonkun kitaramusiikkilevyn mainos, jonka alussa oli pieni pätkä Gary Mooren Parisienne Walkwaysia. En tiennyt silloin biisin saati esittäjä nimeä, mutta se oli pätkä kauneinta kitaransoittoa, mitä olen tähänkään päivään mennessä kuullut.
 
Joskus myöhemmässä vaiheessa niin ikään MTV:ltä tuli joku "opetusohjelma", joka antoi vauhtia rokkisoittoon. Samassa ohjelmassa Dweezil Zappa esitelmöi Eddie Van Halenista, jolloin aloin fanittamaan myös häntä. En tosin käsittänyt two-handed tappingiä läheskään saman tien, koska sitä ei ohjelmassa opetettu, vain demonstroitiin.
 
Yläasteen alussa aloin ottamaan oppituntejakin kitaransoitossa, mikä auttoi reippaasti kehityksessä senkin vuoksi, että opettajani painosti vanhempiani viimein ostamaan minulle sähkökitaran, jota olin jo vuosia vonkunut. Steve Vai oli alkanut lukemieni juttujen perusteella kiinnostaa. En ollut vielä kuullut musiikkiaan, mutta kun sain opettajaltani pari levyä lainaan, sai listani uuden ykkösen. Moiseen kitarankäsittelyyn ei kukaan toinen tule missään vaiheessa yltämään.

Silloin kun Faija löi Van Halenin kokoelman käteen ja sanoi notta kuunteles tuosta. Pistin sitten lätyn uuniin ja eka raita oli Eruption. Biisin loputtua olinkin sitten aivan hiljaa ja mietin notta perkele voiko noinkin soittaa.

Friedman, Vai, SRV, Gallagher, Metheny, Holdsworth ja Zappa.

Joskus ala-asteella Slash ja Hammett saivat pienen ihmisen pään miettimään suuria asioita niitä kuitenkaan ymmärtämättä. Myöhemmin tämä samainen pää on joutunut miettimään vieläkin suurempia asioita lopulta tajuten, että kaikkea ei ihminen voi ymmärtää.