Rummut: rumpukamat ›

Terve,
 
Tulipa nyt tällainen mieleen. Kaiken soiton tavoitteena on kuitenkin loppujen lopuksi (ainakin pitäisi olla) se musiikin palveleminen. Kaiken tulisi olla juuri sitä oikeaa. Fillejä pitäisi vetää tyylitajulla sopivasti, enemmän tai vähemmän, biisistä riippuen. Bändin soiton tulisi olla yhtä, sitä musiikkia.
 
Kuinka suunnittelet rumpujen soittosi kappaleisiin? Millä keinoin yrität palvella musiikkia? Onko sinulla jotain tapoja, jotka liittyvät soiton suunnitteluun tai itse soittamiseen? Miten saat näkemyksen soittamastasi biisistä eli siis sen tunnelman tiedostus, että tiedät, mikä mihinkin sopii jne.?
 
Kaikenlaiset näkökulmat ovat tervetulleita. Viisaat jatkakaa.

Terve,
 
Tulipa nyt tällainen mieleen. Kaiken soiton tavoitteena on kuitenkin loppujen lopuksi (ainakin pitäisi olla) se musiikin palveleminen. Kaiken tulisi olla juuri sitä oikeaa. Fillejä pitäisi vetää tyylitajulla sopivasti, enemmän tai vähemmän, biisistä riippuen. Bändin soiton tulisi olla yhtä, sitä musiikkia.
 
Kuinka suunnittelet rumpujen soittosi kappaleisiin? Millä keinoin yrität palvella musiikkia? Onko sinulla jotain tapoja, jotka liittyvät soiton suunnitteluun tai itse soittamiseen? Miten saat näkemyksen soittamastasi biisistä eli siis sen tunnelman tiedostus, että tiedät, mikä mihinkin sopii jne.?
 
Kaikenlaiset näkökulmat ovat tervetulleita. Viisaat jatkakaa.
 
No yleensä lähden soitossa todella helposta näkemyksestä liikkeelle. Soitan aika suoraviivaista, ja pikkuhiljaa kun biisi alkaa muotoutua, alan maistella sitä soundia ja henkeä mikä ko. biisissä on "sisällä". Pyrin rakentamaan ensin rytmillä hengen (eli haen sopivan otteen ja kompin biisiin) ja maustelen sitten filleillä (useilla erilaisilla). Lopuksi yleensä etsin sen punaisen langan miettien kotona, enkä kokeillen rumpusetin äärellä. Mulle on aina tärkeää myös bassokuvio biisiin. Se antaa myös hyvin suuntia rytmillisestä pohjasta.

Kitaristi tekee yleensä biisien pohjat valmiiksi ja heittelee sinne omia ideoita kompeista. Minä sitten sieltä poimin parhaat ja yritän fiilistellä mahdollisimman hyvin kulkevaksi rokkipläjäykseksi myös rumpaloinnin osalta.
Suuri osa filleistä on improvisaatiota ja vaihtelee aina jonkin verran, kuitenkin merkittävimmät jutut on yleensä hiottu reenikämpällä ainakin sinne päin...

No yleensä lähden soitossa todella helposta näkemyksestä liikkeelle. Soitan aika suoraviivaista, ja pikkuhiljaa kun biisi alkaa muotoutua, alan maistella sitä soundia ja henkeä mikä ko. biisissä on "sisällä". Pyrin rakentamaan ensin rytmillä hengen (eli haen sopivan otteen ja kompin biisiin) ja maustelen sitten filleillä (useilla erilaisilla). Lopuksi yleensä etsin sen punaisen langan miettien kotona, enkä kokeillen rumpusetin äärellä. Mulle on aina tärkeää myös bassokuvio biisiin. Se antaa myös hyvin suuntia rytmillisestä pohjasta.
 
Suunnilleen samalla tavalla se menee minullakin. Eli aluksi kun kitaristi on jonkun riffin keksinyt niin siihen sitten ensin vain jotain yksinkertaista komppia. Sitten bänditreenien jälkeen kotona mietiskelen sitä riffiä ja että mikä siihen sopisi, jonka jälkeen yksin kokeilemaan erilaisia vaihtoehtoja ja niistä sitten parhaita kokeillaan bändin kanssa.
Inspiraatio siihen sovittamiseen itselläni ehkä eniten lähtee kaikenlaisesta musiikin kuuntelusta. Ja tottakai se riippuu paljon myös päivästä. Joskus tuntuu että pää on aivan tyhjä eikä mitään saa aikaseksi, kun taas joskus saattaa uusia ideoita olla jopa liikaakin.

Ensin tutustutaan biisiin, opetellaan soittamaan se, ja sitten heitetään mausteet perään. Vähän niinkuin ruuanlaitto. Siinä mie oon haka, soittamisessa en :)

Terve,
 
Tulipa nyt tällainen mieleen. Kaiken soiton tavoitteena on kuitenkin loppujen lopuksi (ainakin pitäisi olla) se musiikin palveleminen. Kaiken tulisi olla juuri sitä oikeaa. Fillejä pitäisi vetää tyylitajulla sopivasti, enemmän tai vähemmän, biisistä riippuen. Bändin soiton tulisi olla yhtä, sitä musiikkia.
 
Kuinka suunnittelet rumpujen soittosi kappaleisiin? Millä keinoin yrität palvella musiikkia? Onko sinulla jotain tapoja, jotka liittyvät soiton suunnitteluun tai itse soittamiseen? Miten saat näkemyksen soittamastasi biisistä eli siis sen tunnelman tiedostus, että tiedät, mikä mihinkin sopii jne.?
 
Kaikenlaiset näkökulmat ovat tervetulleita. Viisaat jatkakaa.
 
No kai kaikki ketkä on soittanut minuutinkin bändin kanssa niin sanoo , notta yhdessä ne biisit tehdään.

Ensin kompit, sitten mietin riffien vaihtoja jotta rummutus auttaa biisin pysyvän yhteinäisenä, sitten tulee fillit ym hienoudet.

Biisit tehdään jamipohjalta - soitellaan mitä sattuu. Kaikki menee nauhalle. Sieltä löytyy sitten myöhemmin helmiä, joita ei edes muista soittaneensa. Sopivimmat palat yhdistetään. Näin ei tule myöskään rec-valon kauhua.
 
Sitten kun on runko kasassa, hiotaan. Tässä kohdassa soitan tahallani ihan liikaa ja kokeilen niitä varmasti sopimattomia juttuja - usein joku niistä onkin yllättäen se paras. Muutamia kertoja vedetään läpi, koko ajan tiivistyy ja selkeytyy. Muutamissa seuravissa treeneissä vielä hiotaan (kesän tullen ihan kirjaimellisesti), niin alkaa olla valmis.
 
Tietty on sellaisiakin biisejä, jotka tulevat jopa täysin valmiina. Kivaa, se.
 
Niinjoo, palvelu. Ei ole tarvetta pläplättää koko ajan - yritän löytää biiseistä hyvät kohdat ja korostaa niitä. Mitä se nyt kulloinkin sitten sattuu olemaan. Perinne on hyvä muistaa, mutta ei kaikkea aina tarvitse tehdä ihan samalla tavalla kuin aina ennen. Kaikkihan on jo varmasti tehty, mutta ei se tarkoita, että on pakko mennä keskitietä.
 
Sovitus elää aina sen mukaan mitä muut tekevät, koskaan se ei ole täysin valmis ja lukittu. Joskus voi ja kannattaakin heittää jotain ihan hullua. Saattaa biisi muuttua ihan kivasta loistavaksi. Tai sitten ei.

Mä lähden siitä että lopputulos olisi mahdollisimman yksinkertainen. Yritän saada sen perusbiitin volumenvaihtelut kuvastelemaan sitä kappaletta. Ja kun klikin kanssa soitan, niin pyrin mahdollisimman tarkasti soittamaan ja keskittymään siihen todella.

Meillä biisiaihiot useimmiten tekee solisti/urkuri. Käyttämäämme sovitustyyliä voisi kutsua vaikkapa EVOLUUTIOKSI.
 
Uuden biisin esittelykierroksella tulee lähes aina varmasti jonkinlainen intuitio biisin ns. "tyylistä" ts. sointukierto esim. assosioi suuntaan "täähän on ihan neil young" tai "kuulostaa vähän röyhkältä...".
Tämän jälkeen on kaikilla jonkinlainen mielikuva ja siitä biisiä lähdetään veivaan porukalla. Hyvin usein tietty suuntaus ei toimi lainkaan, johon joku orkesterista saattaa heittää hyvinkin poikkeavan ehdotuksen tyyliin "koitetaan vaikka trio niskalaukauksena" ja taas heitetään kierros täysin toisella tatsilla.
 
Näin jatketaan kierros kierrokselta, usein myös siten että kertsit ovat eri tyylilajia kuin a-osat. Biisit muotooutuvat hitaasti mutta varmasti.
Rumpuosaston sovittaminen ko. tyylimuutoksiin vaatii tiettyä laajaa, avaraa näkemystä ja ennakkoluulotonta asennetta.
Ja kun biisin sovituksen peruslinjat ovat vakiintuneet, voi sitten kokonaisuutta maustaa harkiten pikku koukuilla yms.
 
Kuulostaa ehkä monimutkaiselta, mutta näin se vain menee. ja loppujen lopuksi orkesteri kuulostaa silti aivan itseltään huolimatta tyylilajien kirjosta. Monipuolisuudesta tulee tyylilaji sinällään.
 
Biisit myös hioutuvat kuukausien kuluessa pikkuhiljaa ja asettuvat lopulta lopullisiin muotoihinsa. Usein solistimme kehuukin prosessin lopputulosta siten, ettei olisi osannut unelmoidakaan lopputuloksen tyylisestä jutusta...
 
Lisäetuna ko. systeemissä on se, että "välivaiheen" hieman erilaisia/erikoisiakin sovituksia voi sitten heittää myös livetilanteissa, ja muu bändi seuraa hyvin eikä mene kitaraheeboillakaan sormi suuhun, tyyliin "mitä se jätkä ny tekee siä kannujen takana ?"
 
Suosittelen evoluutiotekniikkaa...

Ne runpusovitukset vaan tulee, kunhan biisiin tutustuu. Välillä tulee vähän höyläiltyä lisää fillejä, tms. joukkoon.

Suuria linjoja yritän ajatella sortumatta pikku näpellykseen. Yritän pitää driven päällä koko biisin ajan, joskus siinä onnistuen. Hiljaiset kohdat saavat tuntua hyvin rauhoittavilta, niissä ei tarvitse hötkyä.
 
Sitä mietin, miten saisi kertosäkeistön nivottua sopivasti muuhun kappaleeseen. Biisiä tehdessä yleensä ehdotan kolmannen kitarasoolon tilalle jotain aivan erilaista C osaa....

musiikki palvelkoon minua! no ee.... se riippuu jo paljon minkälaisia linjoja säveltäjä haluaa rumpuihin, onko suoraviivaista perussoittoa vai paljon pikkukikkailua. tuoreimmassa bändissä soitetaan perus rokkia gunnareiden hengessä niin ei omissakaan kipaleissa ole kuin perussoittoa

Yritän soittaa mahdollisimman paljon nopeita fillejä. Ja soitan koko ajan splashia ja chinaa. Niin ja tietysti koko ajan päräyttelen tuplilla sinne väliin.

Yritän soittaa mahdollisimman paljon nopeita fillejä. Ja soitan koko ajan splashia ja chinaa. Niin ja tietysti koko ajan päräyttelen tuplilla sinne väliin.
 
Näin minäkin asian näen.

riippuu biisistä, että miten efektit pukee biisiä. meillä on kans silleen, että kitaristi tekee suunnilleen biisin rakenteen ja muu bändi mukailee sitä. mä olen kitaristin veli, ni me tehään rytmityksii ja sellasta kaikkee aika paljon yhessä, riffien vaihdot ja sellaset. ideoita satelee puolin ja toisin, jos on hyvä päivä. bändin muut jäsenet sitten oikeissa harkoissa heittävät omat ideansa, ja niitä sitten sovellellaan ja vóila, siinä on valmis biisi.. näin se homma toimii. meijän bändin biisit on sen verran kaikki erilaisia, että jonkun biisin rakenteeseen kuuluu tuplaräpätys koko ajan taustalle, mutta joissakin biiseissä semmonen hevailu ei toimi ollenkaan.. joskus se suorastaan raiskaa koko biisin.. tämmösten juttujen kaa joutuu pelaamaan ku rumpuja soittaa.. ja mun mielestä asia on niin, että rummut ei oo vaan taustasoitin. rummuilla on yhtä suuri merkitys ku riffillä, ja rummuillakin voi luoda! pitäkää se mielessä..
 
johan tuli romaani.. :P hikihän tätä kirjoittaessa tuli...

Kaiken soiton tavoitteena on kuitenkin loppujen lopuksi (ainakin pitäisi olla) se musiikin palveleminen. Kaiken tulisi olla juuri sitä oikeaa. Fillejä pitäisi vetää tyylitajulla sopivasti, enemmän tai vähemmän, biisistä riippuen. Bändin soiton tulisi olla yhtä, sitä musiikkia.
 
Mainio aihe. Ensimmäinen väite on rankka. Itse olen samoilla kannoilla kuin moderndrummer88, mutta hänen heitto on humoristis-egoistinen. Itse näen asian niin, että musiikki ja soitto palvelkoot ihmisiä.
 
Musiikki ei ole itseisarvo, ja musiikkikappaleiden laatua ei voi vertailla musiikin palvelun parametrein. Esityksen laatu oman tyylin karaktäärien valossa ratkaisee laadun, ei niinkään arvailu siitä miten kulloinkin voisi paremmin palvella musiikkia. Jos soitamme yrittämällä musisoida mahdollisimman tyylikkäästi, pelkistetysti ja neutraalisti keskitiellä, musiikki edustaa taantumusta siitä hetkestä. Tietysti on tärkeätä tuntea musiikinlajin kieli ja osata käyttää lajin sanavarastoa käytännössä, mutta yhtä tärkeätä on tuntea myös muiden musiikkien kieliä ja välillä astua tuntemattomaankin.
 
Musiikki tai -tyyli ei ole ikinä pysähtyneessä tilassa tai autenttista, vaan musiikki kehittyy ja on liikkeessä jatkuvasti. Kaikki musiikit ovat fuusioiden tulosta. Fuusio voi tapahtua heimomusiikeissa kylien tyylien välillä tai balkanilaisten elementtien mukaan ottamisen myötä norjalaiseen vuonojoikuun. Siis kaiken soiton pitäisi saada musiikkia liikahtamaan eteenpäin, jotta musiikki voisi paremmiin palvella ihmisiä. Ainoa asia mikä yhdistää muusikkoja eri kulttuureissa, on halu ilmaista itseään musiikin neuvoin.
 
Itse olen varastanut komppaustyylin "Philly" Joe Jonesilta, soolotyylin Max Roachilta, kaistapäisyyden Tony Williamsilta, röyhkeyden Neil Peartilta, yllätysmomentit Bill Brufordilta ja ideoita mm. afrikkalaisesta rummutuksesta - lopputuloksena minä itse. Näin minä yritän saada musiikin palvelemaan ihmisiä omalla soitollani.

Minä olen oikeastaan ollut aina jonkin valmiin konseptin omaavassa bändissä, joten omasta ajattelustakin on tullut konseptipohjaista. Esim. "agressiivinen ja hienostelematon thrash metal" vaatii oikeastaan koko ajan soiton suoraviivaistamista ja kykyä löytää sieltä biisistä ne kovimmat adrenaliinipiikit joita korostaa. Tyylillisesti olen yrittänyt pysyä 80-luvulla, ikäänkuin leikkien, että nykypäivän tyyliä ei vielä ole edes olemassa ja näin tuoden biiseihin sen haluamani tunnelman. Toisaalta "saastainen ja skitsofreeninen death metal" vaati muuttamaan soittoa enemmän groove-pohjaiseksi ja myöskin tekemään sovituksista epätavallisempia, epävarmempia ja kokeilevampia. Mukaan tuli enemmän myös 70-lukua. Tavallaan ei siis välttämättä puhuta musiikin vaatimuksista, vaan siitä, että tuon musiikkiin jonkin tunnistettavan fiiliksen, jonka ehkä itse haluaisin kuulijana löytää. Joskus kun sitten konseptista hypätään ulos, saadaan musiikkiin myös toivottuja yllätyksiä ja odottamattomia käänteitä. Dramatiikkaa siis.
 
Eräänä ideana mielessäni on pyörinyt feikkibändi, jonka kanssa esittäisimme etelä-amerikkalaista äärimetallibändiä. Toisin sanoen soittaminen unohdettaisiin ja keskityttäisiin mahdollisimman lapselliseen paiskomiseen ja tehtäisiin täysin epämusikaalisia temppuja, joita normaalisti voitaisiin kutsua myös kämmeiksi.
 
Jonkun mielestä ehkä musiikki ei saisi olla näin säännönmukaista, mutta itse kyllä tykkään että bändin musiikki asettuu edes johonkin karsinaan, vaikka musiikki olisi siellä karsinassa yksin. Tahdon punaisen langan. Makuasia, joten kukaan ei kylllä voi sanoa että olen väärässä.

Mainio aihe. Ensimmäinen väite on rankka. Itse olen samoilla kannoilla kuin moderndrummer88, mutta hänen heitto on humoristis-egoistinen. Itse näen asian niin, että musiikki ja soitto palvelkoot ihmisiä.
 
Musiikki ei ole itseisarvo, ja musiikkikappaleiden laatua ei voi vertailla musiikin palvelun parametrein. Esityksen laatu oman tyylin karaktäärien valossa ratkaisee laadun, ei niinkään arvailu siitä miten kulloinkin voisi paremmin palvella musiikkia. Jos soitamme yrittämällä musisoida mahdollisimman tyylikkäästi, pelkistetysti ja neutraalisti keskitiellä, musiikki edustaa taantumusta siitä hetkestä. Tietysti on tärkeätä tuntea musiikinlajin kieli ja osata käyttää lajin sanavarastoa käytännössä, mutta yhtä tärkeätä on tuntea myös muiden musiikkien kieliä ja välillä astua tuntemattomaankin.
 
Musiikki tai -tyyli ei ole ikinä pysähtyneessä tilassa tai autenttista, vaan musiikki kehittyy ja on liikkeessä jatkuvasti. Kaikki musiikit ovat fuusioiden tulosta. Fuusio voi tapahtua heimomusiikeissa kylien tyylien välillä tai balkanilaisten elementtien mukaan ottamisen myötä norjalaiseen vuonojoikuun. Siis kaiken soiton pitäisi saada musiikkia liikahtamaan eteenpäin, jotta musiikki voisi paremmiin palvella ihmisiä. Ainoa asia mikä yhdistää muusikkoja eri kulttuureissa, on halu ilmaista itseään musiikin neuvoin.
 
Itse olen varastanut komppaustyylin "Philly" Joe Jonesilta, soolotyylin Max Roachilta, kaistapäisyyden Tony Williamsilta, röyhkeyden Neil Peartilta, yllätysmomentit Bill Brufordilta ja ideoita mm. afrikkalaisesta rummutuksesta - lopputuloksena minä itse. Näin minä yritän saada musiikin palvelemaan ihmisiä omalla soitollani.
 
Hyvä näkökanta. Ihminen loi musiikin, ei toisinpäin, joten musiikki siis palvelee meitä. Tästä lähtien kannattaisi varmaan minun ajatella ennen kuin teen...
 
Entä, jos käännetään kysymys toisinpäin: Miten musiikki palvelee sinua? Musiikkia tehdessäsi tai soittaessasi, kuinka koet musiikin olevan läsnä? Millä tavoin musiikki palvelee sinua? Kuinka näet/koet/huomaat sen?