Yleistä keskustelua musiikista ›

Sain viimeinkin käsiini The Stone Rosesin samannimisen debyyttialbumin (1989) ja totesin sen erittäin hyväksi, vaikka etukäteen vähän skeptinen olinkin ollut. Bändin kakkoslevyä en ole kuullut, mutta yleensähän sitä pidetään selvästi heikompana kuin tuota esikoista.
 
Levyn kuunneltuani ryhdyin miettimään muita esikoislevyjä (niin, minulla ei ole kamalasti elämää), jotka olisivat pyyhkineet lattiaa yhtyeen tai artistin muilla tuotoksilla. Niitä löytyi yllättävän paljon:
 
The Doors : The Doors
Morrisonin orkesteri teki jatkossakin hyviä yksittäisiä biisejä, mutta albumit eivät kokonaisuutena yltäneet enää koskaan tälle tasolle, vaikka L.A. Womanilla lähelle päästiinkin. Ei sisällä oikeastaan yhtään huonoa kappaletta, suurin osa biiseistä klassikoita.
 
Tom Waits : Closing Time
Waitsin melodisin levy, joka poikkeaa miehen muusta tuotannosta aika tavalla. Loistavia ja tunnelmallisia kappaleita, upeita melodioita (esimerkkinä nerokas "I Hope I Don't Fall in Love With You").
 
The Clash : The Clash
Kaikkien aikojen paras punklevy. Vihainen ja pelkistetty ilmaisu iskee kovemmin kuin tyylillisesti monimuotoisemmat "London Calling" ja "Sandinista".
 
Ja vielä pari muuta:
 
The Jam - The Jam
Nick Drake - Five Leaves Left
Jimi Hendrix Experience : Are You Experienced?
 
Oletteko samaa mieltä / eri mieltä? Tuleeko teille mieleen muita artisteja tai yhtyeitä jotka olisivat tehneet parhaan levynsä heti ensimmäisenä ja eivätkä sen jälkeen olisi pystyneet samaan?

Rage against the machinen ensinmäinen levy on selvästi paras. kaksi muuta ei yllä samalle tasolle, vaikka hyviä ovat myös. En nyt rupee pahemmin perustelemaan.

Tuleeko teille mieleen muita artisteja tai yhtyeitä jotka olisivat tehneet parhaan levynsä heti ensimmäisenä ja eivätkä sen jälkeen olisi pystyneet samaan?
 
Ainakin Stone Temple Pilotsin eka on tällainen... Ja tuo Rage Against The Machinen eka on kyllä myös tällainen.

Tuohon ilmiöön on aika luonnollinen selitys olemassa. Jos kerran yleensä bändi joutuu hiomaan materiaaliaan vuosia ennen breikkaamista ja ekaa levyä niin olisi se aika ihme että sitten se seuraava vuoden päästä ilmestyvä levy olisi yhtä hyvä kuin edellinen jota oli vuosikausia hiottu.

Kriitikot varmaan pitäisivät Rain dogsia Waitsin parhaana? Minulla ei ole Waitsilta kuin kaksi kokoelmaa (Used songs ja Beautiful maladies), ja niiden perusteella pidän enemmän Waitsin alkupään tuotannosta. Hendrixin Electric ladylandia pidetään varmaan yleisesti parempana kuin Are youta…? Kyllähän Are you… kiteyttää kaiken sen mistä Henkka parhaiten tunnetaan. Ladylandilla on sitä kokeilevaa suhinaa, joka ei kaikkia miellytä. Doorsilla minuakin miellyttää eniten ensimmäinen ja viimeinen levy. Siis Morrisonin aikaisesta Doorsista. Olisiko heillä sitten se kriitikoiden eniten arvostama levy Strange Days? Ei kai.
 
Yksi tulee lisää mieleen, nimittäin Kate Bushin eka. Sitä levyähän taittiin hioa ja odotella vuosikausia (?). Hounds of lovea kai arvostetaan enemmän, muuta sekin lienee vähän liian kokeilevaa suuren yleisön makuun.
 
Jotkut pitävät Piperia Pink Floydin parhaana levynä. Minä en. Byrdsien eka levy taisi olla bändin suosituin. Tämä on kyllä ihan arvaus vain.
 
Uudemmista bändeistä ainakin Guns’n’Roses tyhjensi takkinsa ekalla levyllään.

Vielä pari tuli mieleen: Weezer - "Weezer" sekä Big Star - "#1 Record".
 
Kriitikot varmaan pitäisivät Rain dogsia Waitsin parhaana?Minulla ei ole Waitsilta kuin kaksi kokoelmaa (Used songs ja Beautiful maladies), ja niiden perusteella pidän enemmän Waitsin alkupään tuotannosta.
 
Jep. Swordfishtrombones lienee toinen kehuttu levy, ja kyllähän nämä kolme uusintakin ovat hyviä arvioita saaneet. Waitsin vanhempi tuotanto tuntuu harmillisen usein jäävän erilaisissa kriitikkoäänestyksissä uudempien levyjen varjoon. Kyllähän nuo Elektra/Asylum-vuosien jälkeen levytetyt albumitkin omalla tavallaan mielenkiintoisia ovat, mutta itse arvostan enemmän kauniita melodioita kuin kokeellista meininkiä.
 
Hendrixin Electric ladylandia pidetään varmaan yleisesti parempana kuin Are youta…? Kyllähän Are you… kiteyttää kaiken sen mistä Henkka parhaiten tunnetaan. Ladylandilla on sitä kokeilevaa suhinaa, joka ei kaikkia miellytä.
 
Electric Ladyland on kyllä hyvä levy - itse asiassa niin hyvä että voisin olla valmis tarkastamaan kantaani tuon esikoisen suhteen. Täytyypä kuunnella taas pitkästä aikaa.
 
Doorsilla minuakin miellyttää eniten ensimmäinen ja viimeinen levy. Siis Morrisonin aikaisesta Doorsista. Olisiko heillä sitten se kriitikoiden eniten arvostama levy Strange Days? Ei kai.
 
En ole varma, mutta esikoislevyn olen kuullut saaneen eniten kehuja noin yleisesti ottaen. "Strange Days" on minusta aika vaisu verrattuna debyyttiin: jotenkin tuntuu että yhtye on liian kovasti yrittänyt tehdä samanlaisen levyn (vrt. When the Music is Over / The End).
 
Jotkut pitävät Piperia Pink Floydin parhaana levynä. Minä en.
 
En minäkään. "Piper" on vähän liian erikoinen minun makuuni eikä psykedeelisen aikakauden lapsena ole kestänyt yhtä hyvin aikaa kuin myöhemmät teokseti. Pink Floydin tuotannosta koviten kolahtaa mahtipontinen The Wall.
 
Byrdsien eka levy taisi olla bändin suosituin. Tämä on kyllä ihan arvaus vain.
 
En muista mikä on suosituin myyntilukujen perusteella, mutta Gram Parsons-vetoista "Sweetheart of the Rodeota" varmaan arvostetaan eniten. Tai sitten "Younger Than Yesterdayta".
 
Uudemmista bändeistä ainakin Guns’n’Roses tyhjensi takkinsa ekalla levyllään.
 
Jep, tämän minäkin allekirjoitan sydänverelläni. Kumma kun ei tullut heti mieleen.

Menee jo vähän sivuraiteille, mutta menköön:
 
"Strange Days" on minusta aika vaisu verrattuna debyyttiin: jotenkin tuntuu että yhtye on liian kovasti yrittänyt tehdä samanlaisen levyn (vrt. When the Music is Over / The End).
 
Näin on, olet ihan oikeassa. Se vaisuus jatkuikin sitten melkein LA Womaniin asti, vaikka hetkensä on kaikilla levyillä. Taisin muistella Strange Daysin mainitessani Oliver Stonen elokuvaa, jossa muistaakseni Densmoren suuhun laitetaan LA Womanista puhuttaessa sanat ”the best album since Days…” tai jotain.
 
Gram Parsons-vetoista "Sweetheart of the Rodeota" varmaan arvostetaan eniten.
 
Minulle kun Byrds on aina ollut pop-/psykedeliabändi, niin yhtään en pidä Sweetheartista. Se on ihan kelpo levy, mutta kyllä se Eight miles highin, So you want to be a rock’n’roll stariin ja Turn turn turniin ihastuneelle on aika raskasta kuultavaa. Onhan niitä kantrivaikutteita tosin jonkin verran niillä Sweetheartia edeltävilläkin levyillä. Myöhemmistä levyistä en ole kuullut kuin Untitledin, ja siinä on yksi aivan loistobiisi, eli Chestnut Mare. Enpä edes muista mitä muita levyjä Sweetheartin jälkeen ilmestyi.
 
Floydin Wallia minä pidän yliarvostettuna levynä debyytin tapaan. Mutta nämä ovat taas näitä makuasioita, nämä.
 
Guns’n’rosesista vielä sen verran, että Use your illusionit ovat ihan hyviä levyjä. Niistä biiseistä olisi saanut kasattua yhden todella mainion levyn.
 
Hyviä debyyttilevyjähän on maailma pullollaan. Raskaamman rokin puolelta esim. Zeppelinin, Sabbathin, Lynyrd Skynyrdin, Van Halenin ja Peer Güntin debyytit tekivät kerralla selväksi mistä on kyse.
 
EDIT: Tubular Bells piti vielä mainita.

Tom Waitsin Closing Time on minusta kyllä tylsä levy..Kappaleet ja tunnelmat ovat kyllä hienoja, mutta ei Waits ole ollenkaan omimmillaan.Waitsistä on yritetty liikaa tehdä tuolle ajalle tyypillistä hippilauluntekijää, esim OlŽ55:n karmeat Summer of Love-taustaköörisaundit...Waits itsekkin tunsi monet closing time:n jutut itselleen vieraiksi ja seuraavalla levyllä Waitsin oma näkemys on paljon selkeämmin esillä kuin CT:lla.

vaikka waitsin uran alkupään levyt ovatkin mainoita, löytyy niitä perhanan kauniita melodioita kyllä kokeilevammaltakin kaudelta. itselleni se on lähempänä kuin ne vanhat baaripianoballadit. esim. anywhere i lay my head ja innocent when you dream saavat vielä lisää tehoa siitä pienestä kokeellisuudesta.

Televisionin Marquee Moon

Hanoi Rocks

Absoluuttisen Nollapisteen kohdalla on päinvastoin, ensimmäiset levyt ovat selvästi heikoimpia. Alangon bändeissä tahtoo olla sama juttu.

Absoluuttisen Nollapisteen kohdalla on päinvastoin, ensimmäiset levyt ovat selvästi heikoimpia. Alangon bändeissä tahtoo olla sama juttu.
 
Samoin myös esim. Rolling Stonesilla ja Beatlesilla.

Jos esikoisalbumi on se ensimmäinen, jonka yhtyeeltä ostaa tarkoittaa se yleensä sitä, että pitää kyseisestä levystä, ja kun jatko ensimmäiselle albumille sitten tulee on se joko "sitä vanhan toistoa", joka viimeistään kolmannen albumin ilmestyessä rupee tökkimään, tai "ei enää sitä samaa (vanhaa)"... Tämä saattaa olla aika yleinen ilmiö, ainakin hieman vähemmän musiikkia kuunteleville. Jos levy ei heti kolahda sitä ei kuunnella.
 
Omaa levyhyllyäni katsellesani löydän kuitenkin vain muutaman bändin levytykset, joista se ensimmäinen levy olisi ollut paras (tai oikeastaan parempi). Slipknot ehkä loppujen lopuksi, ja Disturbed.

Te olette saaneet misinformaatiota!
 
a) Rage Against the Machinen paras levy ei suinkaan ole tuo ensimmäinen, vaan Evil Empire.
 
b) Stone Temple Pilotsien paras levy ei MISSÄÄN NIMESSÄ ole debyytti Core, vaan Tiny Music - Songs From the Vatican Gift Shop. Myös Purple on parempi kuin Core.
 
c) Weezerin paras levy on EHDOTTOMASTI Pinkerton.
 
Toivon, että harjoitatte musiikinkuuntelutaitojanne.

No ainaki Gunnareiden Apetite For Destructionillä on mun mielestä paljo enemmän asennetta ku niillä muilla...

Stray Catsilla oli eka levy paras. Ei joku Rant'n'ravekään ollut huono mutta ensimmäisellä oli se biisimateriaali niin löymätöntä etteivät ne samanmoiseen kokonaisuuteen koskaan yltäneet.
 
Toisaalta muistaakseni monilla 60-luvun bändeillä on esikoislevyllä yksi tai kaksi hittiä ja loput tuntuvat täytekappaleilta. Levy-yhtiö halunnut ilmeisesti hitin menestyksen rohkaisemana tuoda markkinoille albumin vaikka bändillä ei ole riittänytkään biisejä.
 
Blondiella taisi olla ensimmäinen levy aika vaisu kokonaisuus, ylsivät parempaan myöhemmin. Samoin Tehosekoitin saavutti mielestäni parhaimpansa kolmannella Varoittava Esimerkki-levyllä. Ja kyllä Love-yhtyeelläkin se toinen tai kolmas oli paras.

... Hyviä debyyttilevyjähän on maailma pullollaan. Raskaamman rokin puolelta esim. Zeppelinin, Sabbathin, Lynyrd Skynyrdin, Van Halenin ja Peer Güntin debyytit tekivät kerralla selväksi mistä on kyse.
 
tekivät, tekivät. mutta ei van halenin debyytti välttämättä ole _paras_ heidän levyistään.

tekivät, tekivät. mutta ei van halenin debyytti välttämättä ole _paras_ heidän levyistään.
 
Kuten ei välttämättä Zeppelinin, Sabbathin, Skynyrdin tai Güntinkään. Siksi puhuinkin vain hyvistä debyyteistä.
 
Minun mielestäni tosin Van Halenin ensimmäinen on bändin paras tuotos. 1984 pääsee kokonaisuutena aika lähelle, mutta ei ehkä ihan rinnalle kuitenkaan.
 
Ma-ku-a-si-oi-ta.