Yleistä keskustelua musiikista ›

Nurkissa vaanivien virtuoosimörköjen takia mikään mahti maailmassa ei saa minua tarttumaan soittimeen yleisellä paikalla.

Saannen esittää teorian, että nämä kaikki jotka haukkuvat Negativet, Smakit ja muut suuren yleisön suosiossa olevat vändit ja artistit lyttyyn, tekevät sen kataudesta. Haukkujat kenties haluaisivat itse olla suosittuja, mutta kun tarmoa ei löydy tehdä mitään sen eteen niin sitten jäädään kateellisena haukkumaan niitä "V***n homoja jotka tekee sellasta p***aa ja ne v***n teinixit viellä tykkää siittä".
 
Tollanen tuli mieleen.
Jatkakaa.

Saannen esittää teorian, että nämä kaikki jotka haukkuvat Negativet, Smakit ja muut suuren yleisön suosiossa olevat vändit ja artistit lyttyyn, tekevät sen kataudesta.
 
Tai ihan vaan siksi, että he eivät pidä bändien musasta (ja haluavat kenties levittää evankeliumia jostain toisesta bändistä). Eivät ole vaan tajunneet, että huutelunsa on täysin vammaista, eikä ketään, etenkään bändien faneja, kiinnosta paskan vertaa mitä mieltä herrat tahi rouvat ovat. Ellei sitten kritiikki ole jokseenkin objektiivisen asiallista.

Kai tämä kateus jakaantuu tasaisesti kaikille aloille. Ken siihen on taipuvainen sitä sitten harjoittaa missä lieneekin. Harrastajapiireissäkin tähän törmää tämän tästä eli siis yhteyksissä, joissa ei kateuteen paljon pitäisi olla aihetta. Tyypillisiä lienevät erilaiset treenikämppäyhteisöt. Surullista nähdä aikamiehiä "jos mä en pääse mukaan, et säkään tule tänne soittamaan" tyyppisen puuskan vallassa. Näitä iän ikuisia hiekkalaatikkotsydeemejä.

Juu mullakin tuo sama ilmiö meni ohi jo parina ekana vuonna kun huomasin etten koskaan voi yltää muutaman kitaristikaverini tasolle ainakaan teknisesti. Päätin sitten opetella tekemään biisejä enkä niinkään panostaa tuohon soiton treenaamiseen. Sillä tiellä olen vieläkin. :D
 
Näin täälläkin päässä.
 
Stereophonicsin laulaja-kitaristi Kelly Jones sanoi hienosti yhdessä haastattelussa, en muista sanatarkkaan mutta pointti oli just toi, että nuorena kaikki haluaa oppia tiluttamaan/soittamaan kuin ynkät ja vait, mutta jonkin aikaa soitettuaan Kelly huomas että on paljon hedelmällisempää säveltää hyviä biisejä kuin treenata tekniikkaa.
 
Kukin tyylillään, tietty.

Pakko myöntää, että eilen kun avasin tv:n siinä puolen yön tienoilla, olin valmiina katkaisemaan jokaisen fyysisten avujen merkitystä soiton kannalta vähättelevien pitkäsormien elastiset kädet, heittämään skittaran klasista lävitse ja sukeltamaan itse nyrkit edellä perästä... ja kun sitten Teräsbetonin 'Taivas Lyö Tulta' kajahti lätkän MM:n finaalin päätteeksi, olihan siinä kaikessa positiivisesti yllättyneessä virneessä helvetillinen kateuskin mukana.
 
Ei tosin siksi, että "tuollaisenkin paskan pitää taas saada mainetta ja kunniaa...", vaan että jotkut ovat taas (toivottavasti) löytämässä tietään eteenpäin rakastamiensa asioiden parissa.
 
Mutta ehkäpä tuokin kliimaksinsa saavuttanut kateus/katkeruus loppui osaltani viime yöhön, pahemmeksi se tuskin enää voi yltyä ilman että soittimet ja mies itse lähtevät ikkunasta pikana ulos.
 
Kaikki kuitenkin oli taas hyvin, kun hetken nieleskelyn ja hyperventiloinnin jälkeen otti suosiolla ne tutut ja turvalliset kuviot irti blues-mollista sängyn laidalla ja nukahti housut puolitangossa tyytyväisenä. Ah.

Mielestäni on aivan luonnollista, että pientä kateellisuutta esiintyy muusikoiden keskuudessa. Säälittävää se on kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun täytyy kommentoida kateuden kohdetta tyyliin: "Täysi paska - ei osaa soittaa yhtään sooloja...". Tuollaiseen en onneksi iän myötä enää syyllisty vaan pikemminkin osaan olla iloinen kanssamuusikoiden pienestäkin menestyksestä.

Tutustuinpa enneagrammiin.
Me taidehärö-romantikot ollaan "nelosia" joiden sokea piste ON kateus.
 
http://www.enneagramfinland.fi/kontio/egm2-39.htm
 
Katkelma erään nelosen ajatuksista: "kadehdin muusikkokavereiden menestystä kilpailuissa. Kun myöhemmin voitin samoja kilpailuja, en osannut nauttia siitä, koska myös muut soittajat olivat edenneet opinnoissaan."

Itsellä ainakin kitaransoitto kehittyi parhaiten aikoina kun asuimme vielä isoveljeni kanssa kotona. Siinä oli semmoista tervettä kilpailuhenkeä kun piti osata vähintään samat jutut =)
 
Pitäis olla joku virtuaalisparraaja niin jaksais vieläkin soittamista treenata...