Rummut: rumpukamat ›

Ihmetyttää tuo ainainen itku tällä foorumilla, kuinka progemetalli ja fuusio ovat vain pelkkää kikkelin heilutusta vailla suurempaa merkitystä. Ja nämä muusikot, ketkä sitä soittavat ovat tyylitajuttomia, uber-teknisiä sikailijoita, vailla mitään tajua mitä se oikea musiikki on. "Oikea musiikki" on sitä kakkos-nelosta, mieluiten joko Jeff Porcaron soittamana tai Nykäsen Anan vetämänä (heitä millään tavalla väheksymättä - loistavia rumpaleita). Onko näille progemetallin/fuusion halveksujille tullut ikinä mieleen, että jotkin persoonat haluavat viedä soittoaan uusille ulottuvuuksille, tutkimaan tuntematonta ja kenties löytää sieltä se syvin musiikillinen nautinto taikka vain se keino, jolla he voivat ilmaista itseään.
 
Toki näennäistä ja "genre-genreen-kuuluminen-riittää-mulle" bändejä ja artisteja löytyy, joilla ei ole oikeasti mitään sanottavaa . Nämä vain valjastavat, ne progemetallin/fuusion kliseet uusio käyttöön ilman mitään suurempia tunnon tuskia. Heiluttaen sitä kikkeliä totutun maneerin mukaan, suotakoon se heille, jos se tuo heille hyvän mielen. Mutta te progemetallin/fuusion halveksujat jättäkää aidot pioneerit rauhaan.
 
Tämmöistä itkuvirttä tällä kertaa.

Onko näille progemetallin/fuusion halveksujille tullut ikinä mieleen, että jotkin persoonat haluavat viedä soittoaan uusille ulottuvuuksille, tutkimaan tuntematonta ja kenties löytää sieltä se syvin musiikillinen nautinto
 
Muuten kyllä, mutta kaikki uusi tuossa genressä tuntui loppuvan ennenaikojaan. Ja se tuntemattoman tutkiminen tuntuu usein tapahtuvan musiikin kustannuksella, eli soitosta ja kuuntelemisesta tulee pelkkiä matemaattisia kaavoja. Progemetalliin liittyvät, kiehtovan syvälliset lyriikat, ovat myöskin oma lukunsa. Juuri näiden seikkojen takia DT:n, LTE:n jne. levyt ovat nykyään pölyttymässä hyllyssä.
Mutta niinkuin aina, mielipideasioita.
 
edit. On se jännää, peniskateus siis. Mustilla miehillähän tunnetusti on magnitudiltaan kookkaammat snagut, ehkä sen takia heidän ei pahemmin tarvitse progemetalcacaan sortua...Tosissaan tätä järkeilin.

Heiluttaen sitä kikkeliä totutun maneerin mukaan...
 
Juuri tuota on esim. DT nykyään.
 
Uutena ilmiönä DT oli kerrassaan mainio yllätys. Nykyisellään sekavaa osioiden kimaraa. Taitavaa sinänsä, mutta IMO biisillä pitää olla rakenteellinen teema, joka kehittyy. Pelkkä irrallisten osioiden pudottelu ei ole biisi. Jos punainen lanka puuttuu, on lopputulos tylsää kuunneltavaa.

edit. On se jännää, peniskateus siis. Mustilla miehillähän tunnetusti on magnitudiltaan kookkaammat snagut, ehkä sen takia heidän ei pahemmin tarvitse progemetalcacaan sortua...Tosissaan tätä järkeilin.
 
Tämä totta. Valkoiset ovat aina yrittäneet jäljitellä mustien musisointia, mutta harvemassa ovat mustista kavereista kooostuvat proge-tai hevibändit. Heh, näin se vaan on.

Onhan sitä toimivaa progeakin. Ja paljon. King Crimson, Yes, vanha Genesis, Pink Floyd, Camel... uudemmista en mene hirmuisen syvää luotausta tekemään, kun ei ole kauheasti kokemusta. Kuitenkin joku DT on jäänyt pois minun levyhyllystä, kun ei niillä ollut mitään annettavaa meikäläiselle. Silti en suuremmin kehtaa arvostella. Jotakin Allan Holdsworthia kehtaa kuunnella ihan mielellään (ei uusi. joo, mutta julkaisee edelleen), mutta sitten on noita Steve Vai-tyylin ukkoja, joita en jaksa montaa minuuttia kuunnella.
 
Kikkelinheilutuksesta en tiedä niinkään. Eniten siellä heavyrock-ympyröissä se on sitä osastoa. Ja sitähän on jo parodioitukin pitemmän aikaa.
 
Porcaro ja Nykänen taittelevat (-livat) nuo progehommatkin tyylikkäästi. Joten heitä tähän on turha laittaa esimerkiksi. Herroilla on tyylitaju niin vahva, että kestää sitä kakkosnelosta jyskyttää, kun kuitenkin sitä hörtäkääkin tarvittaessa löytyy monenkin "progerumpukuninkaan" edestä.
 
Tämä totta. Valkoiset ovat aina yrittäneet jäljitellä mustien musisointia, mutta harvemassa ovat mustista kavereista kooostuvat proge-tai hevibändit. Heh, näin se vaan on.
Living Colour taitaa olla harvinainen poikkeus.

Mustilla miehillähän tunnetusti on magnitudiltaan kookkaammat snagut
 
Jahas. Kommentoinpa tätä tämän topikin keskeisintä väitettä sen verran, että se ei taida pitää paikkaansa. Muistan lukeneeni jostain, että eroa ei oikeasti ole ollenkaan valkoisen ja tumman miehen välillä ko. asiassa, tai se on käytännössä olematon. Jotain luokkaa 0.5-1 senttiä keskimäärin.
 
Kateus pois toverit! :D

Muistan lukeneeni jostain, että eroa ei oikeasti ole ollenkaan valkoisen ja tumman miehen välillä ko. asiassa
 
No sitten se on sitä valkoisen miehen tönkköyttä ja tendenssiä todistaa olevansa parempi kuin muut. Ehkäpä jälkiefektinä tästä on juur progemetal? (provowarning!)
 
Kateus pois toverit! :D
 
Mä olen ihan sinut sen asian kanssa, että en omaa mustien rytmitajua, snagua tai eloisaa luonteenlaatua.

Onhan sitä toimivaa progeakin. Ja paljon. King Crimson, Yes, vanha Genesis, Pink Floyd, Camel... uudemmista en mene hirmuisen syvää luotausta tekemään, kun ei ole kauheasti kokemusta.
 
Niin juuri tämä proge sanan käyttökin. Mitä yhteistä on Pink Floydilla, Dream Theaterilla ja Symphony X:llä ? Siis tässä nimenomaan kysyn, että miten sana proge määritellään.
 
Leipäteksti: http://opisto.alkio.fi/~majarvi/proge.htm
 
P.S En tajua mitent Jeff Porcaro liittyy kakkosneloseen O_o
 
P.S.S Ja tuohon kepukan pituuteen voisin kommentoida, että ehkä siitä ei kannata puhua, saattaa tulla vaan paha mieli...Mutta hei ei se ole se koko vaan se miten sitä käyttää.

se on kans vitun sama mitä kukin soittaa tai kuuntelee!
joku saa fiilikset äitistä ja toinen isistä!
joitakin tuntuu vain vituttavan ku ei ite osaa soittaa tai säveltää ja toiset osaa!! = )

Loistava aloitusviesti. Plussaa ehdottomasti.

Loistava aihe! Mutta kävisin tätä keskustelua ennemmin uuden ja vanhemman rytmimusiikin välillä.
 
Olen pitkään ollut sitä mieltä, että (ainakin minulle)maailman kovimmat groovet ja merkittävimmät rock-levyt on tehty kultaisella 70-luvulla. Boz Scaggs, Toto, Steely Dan ynnä muut, samoin kuin progejazzin kotoiset pioneerit; Pohjola, Tolonen, Ahvenlahti, Koivistoinen ja kumppanit tekivät tärkeimmät levynsä juuri silloin. Käsitys vain vahvistui innostuttuani 70-luvun AC/DC:stä ja viimeinen niitti oli, kun pidin itselleni kahden viikon Led Zeppelin kuurin. Harvassa ovat ne uudemmat rockbändit, joista jaksan innostua. Red Hot Chili Peppers tulee mieleen nimenä, joka toi verevällä powerfunkillaan jotain uutta 1990-luvun alussa. Metallimusiikkiin en ota kantaa.
 
Kyllä asia on niin, että klikit, taustanauhat ja tietokoneet ovat nykyrumpaleiden ja bändien pahin vitsaus! No, onneksi "käsityöperinteeseen nojaavaa" soittoakin vielä kuulee.

DT ei ole aitoa progemusiikkia nähnytkään. Mielestäni ihan sama juttu, kuin sanoisi jotain limp bizkit-pelleilyä heviksi.
 
Edit: tarkoitus ei ole silti sanoa, että DT huonoa musiikkia olisi.

Mitä kakkosnelosta Porcarossa muka on ????
 
HÄH ?

Miten niin mitä kakkosnelosta? Kuuntele vaikka Toto -biisi Never Enough.
 
Sen verran sanon vielä että esim. DT kuulostaa mekaaniselta ja ulkoaopetellulta suorittamiselta vailla mitään tunnelatausta. Jos haluaa imukasta ja seksikästä soittoa niin klikki ja toinen bassorumpu nurkkaan. (vain Erkinharjulla, Bozziolla ja Colaiutalla on lupa tykittää kahdella :)

Tämä totta. Valkoiset ovat aina yrittäneet jäljitellä mustien musisointia, mutta harvemassa ovat mustista kavereista kooostuvat proge-tai hevibändit. Heh, näin se vaan on.
 
Entäs Billy Cobham? Se pitää laskea vähintään muutamaksi.
 
Ei progessa mitään vikaa ole, mutta suorittaminen suorittamisen vuoksi on toinen juttu kokonaan. Se ei tipu sitten millään. Jokainen saa vetää tämän rajan itse, en nyt viitsi mainita esimerkkejä. Se on kuitenkin niin henkilökohtaistaista.

Lainaanpa tähän itseäni tuolta portnoy NIIN kova keskustelusta
 

 
Olen edelleen touta mieltä.
__
 
enpä lukenutkaan tuota sieltä, plussan sait!

Ihmetyttää tuo ainainen itku tällä foorumilla, kuinka progemetalli ja fuusio ovat vain pelkkää kikkelin heilutusta vailla suurempaa merkitystä. Ja nämä muusikot, ketkä sitä soittavat ovat tyylitajuttomia, uber-teknisiä sikailijoita, vailla mitään tajua mitä se oikea musiikki on. "Oikea musiikki" on sitä kakkos-nelosta, mieluiten joko Jeff Porcaron soittamana tai Nykäsen Anan vetämänä (heitä millään tavalla väheksymättä - loistavia rumpaleita). Onko näille progemetallin/fuusion halveksujille tullut ikinä mieleen, että jotkin persoonat haluavat viedä soittoaan uusille ulottuvuuksille, tutkimaan tuntematonta ja kenties löytää sieltä se syvin musiikillinen nautinto taikka vain se keino, jolla he voivat ilmaista itseään.
 
Toki näennäistä ja "genre-genreen-kuuluminen-riittää-mulle" bändejä ja artisteja löytyy, joilla ei ole oikeasti mitään sanottavaa . Nämä vain valjastavat, ne progemetallin/fuusion kliseet uusio käyttöön ilman mitään suurempia tunnon tuskia. Heiluttaen sitä kikkeliä totutun maneerin mukaan, suotakoon se heille, jos se tuo heille hyvän mielen. Mutta te progemetallin/fuusion halveksujat jättäkää aidot pioneerit rauhaan.
 
Tämmöistä itkuvirttä tällä kertaa.
 
On myös ilmiselvää nähdä että kuinka lähellä kateus käy kilpailuvietin kanssa. Steve Gadd lopetti rumpujen soiton n. vuodeksi kokonaan 1965 koska vertasi itseään Tony Williamsiin ja piti häntä parempana. Jopa maailmanluokan rumpali sortuu joskus varhaisella urallaan siihen että astuu siihen kuoppaan että "joku toinen on parempi kuin mä" asenneongelmaan.