Yleistä keskustelua musiikista ›

Kanttorin kanssa ihan samaa mieltä. Plussaa.
 
Lisäisin vielä tuohon itseltäni ajatuksen, että esim.Europen Final Countdown on itselleni nostalginen biisi. Ihan vaan siksi, että aivan polvenkorkuisena pentuna sekosin siihen "didudiiduu"-syntikkakuvioon. Ja aina tulee mieleen yksi sukulaistyttö, joka nyt on jo aikuinen ja minua vanhempi (kuten silloinkin), joka nauhoitti tuon biisin kasetille ja lähetti minulle postissa. Siinä vanhempia vitutti kuulla samaa biisiä 87 kertaa päivässä. Minua ei.

Itse olen aina ollut katkera siitä että olen vasta vm. 1985, 5-10v aikaisemmin syntyneenä oisi voinut seurailla grungemeininkiä 90-luvun alussa ja nähdä se musiikkimaailmanmurros mitä tässä nytkin innokkaasti odottelen kun yläasteella tuli faniteltua.
 
Ei sitä murrosta huomaa silloin kun siinä itse elää, sen näkee vasta myöhemmin. 5 vuoden päästä vaikkapa nu-metallista ajatellaan luultavasti samanlailla.

Entäs sitten esimerkiksi se, kun eilen Conanissa David Duchovny kertoili nuoruudestaan, ja miten 70-luvulla Stairway To Heaven oli iso hitti, kaikkien lempilaulu suorastaan. Ja miten sitä oli vaikea tanssia koulun diskossa (oli muuten aika hauska jakso ;)
Minä haluaisin, että minullakin olisi siitä laulusta sellainen muisto.

Minun nostalgiset tunnelmat on kokonaan sellaisten laulujen varassa, joista en edes yhtään tykkää, mutta joudun "nostalgisoitumaan" (ei tuommoista sanaa olekaan) niiden soidessa. Vaikka joku Bloodhound Gang tai Rednex ynnä muut hirvitykset, eihän semmoista nuoruutta ole kiva muistella: "Ai niin, tämä on se kauhea laulu joka tuli silloin kun olin 10-vuotias!".
 
Minulle musiikin nostalgiattomuus tarkoittaa juuri sitä, että kuullessani jonkun laulun, muistan vain asioita tyyliin: "Ai niin, tämä onkin se Ramones-levy, joka oli minulla lainassa kirjastosta viime vuonna!".
 
Toisaalta, mikäpä minua estää soittamasta musiikkia aina elämän suurissa käännekohdissa, että voisin sitten myöhemmin vaipua nostalgisiin tunnelmiin. Esim. jos nyt pääsen yliopistoon, laitan äkkiä jonkun Zeppelin II:sen soittimeen muodostaakseni nostalgiaa ;) . Mutta eipä sitä monestikaan mitään niin ihmeellistä tapahdu. Toisaalta, onko se sitten musiikin vika, jos kuuntelijan elämässä ei tapahdu mitään, heh!

Entäs sitten esimerkiksi se, kun eilen Conanissa David Duchovny kertoili nuoruudestaan, ja miten 70-luvulla Stairway To Heaven oli iso hitti, kaikkien lempilaulu suorastaan. Ja miten sitä oli vaikea tanssia koulun diskossa (oli muuten aika hauska jakso ;)
Minä haluaisin, että minullakin olisi siitä laulusta sellainen muisto.

Minun nostalgiset tunnelmat on kokonaan sellaisten laulujen varassa, joista en edes yhtään tykkää, mutta joudun "nostalgisoitumaan" (ei tuommoista sanaa olekaan) niiden soidessa. Vaikka joku Bloodhound Gang tai Rednex ynnä muut hirvitykset, eihän semmoista nuoruutta ole kiva muistella: "Ai niin, tämä on se kauhea laulu joka tuli silloin kun olin 10-vuotias!".
 
Minulle musiikin nostalgiattomuus tarkoittaa juuri sitä, että kuullessani jonkun laulun, muistan vain asioita tyyliin: "Ai niin, tämä onkin se Ramones-levy, joka oli minulla lainassa kirjastosta viime vuonna!".
 
Toisaalta, mikäpä minua estää soittamasta musiikkia aina elämän suurissa käännekohdissa, että voisin sitten myöhemmin vaipua nostalgisiin tunnelmiin. Esim. jos nyt pääsen yliopistoon, laitan äkkiä jonkun Zeppelin II:sen soittimeen muodostaakseni nostalgiaa ;) . Mutta eipä sitä monestikaan mitään niin ihmeellistä tapahdu. Toisaalta, onko se sitten musiikin vika, jos kuuntelijan elämässä ei tapahdu mitään, heh!
 
Seuraa tämän hetken musiikkia menneen musiikin lisäksi. Joka vuosi tulee jotakin kiinnostavaa kun vain pitää korvat avoimena ja pysyy ennakkoluulottomana. Vuonna 1991 Nirvana kolahti, jep, mutta melkein joka vuosi on joku muu bändi kolahtanut, siis meikäläiselle.

Toisaalta, mikäpä minua estää soittamasta musiikkia aina elämän suurissa käännekohdissa, että voisin sitten myöhemmin vaipua nostalgisiin tunnelmiin.
 
Keinotekoinen nostalgia. Teenpä biisin aiheesta, kuulostaa hyvälle.
 
Mietin tässä, että eipä itselläkään montaa nostalgisia fiiliksiä aiheuttavaa biisiä ole. Paremminkin omia biisejä kuunnellessa palailee ajassa taaksepäin "tän riffin keksin siellä ja siellä" ja "nää sanathan kertoo jälkikäteen ajateltuna siitä" ym ym.

Niin. Esimerkiksi.
 
Eli onko se ongelma sitten siinä, että mullistavaa musiikkia ei tehdä, vai siinä, että sinä et vain kuuntele sitä mullistavaa musiikkia?

Eli onko se ongelma sitten siinä, että mullistavaa musiikkia ei tehdä, vai siinä, että sinä et vain kuuntele sitä mullistavaa musiikkia?
 
Jälkimmäinen. Se on puhdas makuasia. Ei kai minun hiphopista tarvitse pitää tunteakseni nostalgiaa sitä kuunnellessani kolmenkymmenen vuoden kuluttua.
 
Mutta tuolla aikaisemmin joku/jotkut jo viisaasti vastasivat topicin alkuperäiseen kysymykseen erittäin hyvin, sanomalla nostalgian tulevan tapahtumien ja elämäntilanteiden mukana, mikä on aivan totta. En ajatellut asiaa tuolta kantilta. Ehkä joku päivä joku biisi muistuttaa minua erilaisista hetkistä esim. lomista tai matkoista.

Ehkä joku päivä joku biisi muistuttaa minua erilaisista hetkistä esim. lomista tai matkoista.
 
Joo, ole huoletta, varmasti muistuttaa. Ja mitä tärkeämmässä roolissa musa sulle on, sitä varmemmin niitä nostalgiafiiliksiä tulee.

Kyllähän nostalgiaa voi luoda itse itselleen. High Fidelity-elokuvassa vinyyliharrastaja Rob järjestää levynsä aakkosjärjestyksen sijaan elämäjärjestykseen. Näin ollen jos hän haluaa löytää sen tietyn levyn, hänen täytyy muistaa koska hän osti sen samaisen levyn jollekin tytölle.
 
Hyvää nostalgiaa: No Doubtin debyyttilevy tuli hankittua Jenkeissä ollessani Orange Countysta, paikasta josta bändi ponnisti. Tehokuuntelu aiheutti sen, että levy muistuttaa minua siitä lämmöstä ja appelsiinipuista joka kerta kun sen laittaa pyörimään.
 
Huonoa nostalgiaa: Scorpionsin You And I soi aikanaan yläastediskoissa.Jo vain siitä kappaleesta juontuvat kylmät selkäpiit.

Seuraa tämän hetken musiikkia menneen musiikin lisäksi. Joka vuosi tulee jotakin kiinnostavaa kun vain pitää korvat avoimena ja pysyy ennakkoluulottomana. Vuonna 1991 Nirvana kolahti, jep, mutta melkein joka vuosi on joku muu bändi kolahtanut, siis meikäläiselle.
 
Too late, olen jo liian ennakkoluuloinen.

en halua kokea nostalgiaa jos kuulen näiden vuosikymmenten hiphop-pläjäyksiä tai tuiskeen oon levotonta.
jos tämän hetken soitetuista puhutaan.
 
ja mitähän 80 luvulta muistaisi?
eipä tainnut jäädä paljon mieleen.
hmm.
ehkä se on aloitettava puhtaalta pöydältä ja etsiä nostalgiaa.
ottaa kuunteluun jotain oikeasti vanhaa.

en halua kokea nostalgiaa jos kuulen näiden vuosikymmenten hiphop-pläjäyksiä tai tuiskeen oon levotonta.
jos tämän hetken soitetuista puhutaan.
 
ja mitähän 80 luvulta muistaisi?
eipä tainnut jäädä paljon mieleen.
hmm.
ehkä se on aloitettava puhtaalta pöydältä ja etsiä nostalgiaa.
ottaa kuunteluun jotain oikeasti vanhaa.
 
Se, että muistaa jonkun biisin vaikkapa -80-luvulta, ei tarkoita sitä, että se biisi soi joka paikassa. Se voi yhtä hyvin olla sun tai kaveripiirin oma suosikki, joka ei ole kauhean yleisesti tunnettu. Eikä sen tarvitse olla edes uusi biisi. Jos sä soitat -20-luvun jazz-iskelmän 2005 lemmityllesi herkkänä hetkenä, sä voit muistaa sen biisin pappana paljon paremmin kuin jonkun sen ajan listahitin. Nostalgia voi koskea omia hetkiä yhtä hyvin kuin kollektiivista tajuntaa.
 
En minä ainakaan halua muistella Den glider in:iä tai Me ollaan sankareita kaikki-biisiä, vaan pikemminkin vaikka Supergrassin I Should Coco-levyä, joka oli tuohoon aikaan jokapäiväinen soundtrack.

Se, että muistaa jonkun biisin vaikkapa -80-luvulta, ei tarkoita sitä, että se biisi soi joka paikassa. Se voi yhtä hyvin olla sun tai kaveripiirin oma suosikki, joka ei ole kauhean yleisesti tunnettu. Eikä sen tarvitse olla edes uusi biisi. Jos sä soitat -20-luvun jazz-iskelmän 2005 lemmityllesi herkkänä hetkenä, sä voit muistaa sen biisin pappana paljon paremmin kuin jonkun sen ajan listahitin. Nostalgia voi koskea omia hetkiä yhtä hyvin kuin kollektiivista tajuntaa.
 
En minä ainakaan halua muistella Den glider in:iä tai Me ollaan sankareita kaikki-biisiä, vaan pikemminkin vaikka Supergrassin I Should Coco-levyä, joka oli tuohoon aikaan jokapäiväinen soundtrack.
 
tuota juuri tarkoitin.
että ne joista tulee nostalgisia, toivoisi tulevan jostakin kauan aikaa sitten tehdystä.
lähinnä noina herkkinä hetkinä voi usean epäonneksi tulla radiosta useimmiten jotain "nykyaikaista".
jos ei ole 20-luvun jazz-iskelmää juuri takataskussa.
 
*huokaus*

tuota juuri tarkoitin.
että ne joista tulee nostalgisia, toivoisi tulevan jostakin kauan aikaa sitten tehdystä.
lähinnä noina herkkinä hetkinä voi usean epäonneksi tulla radiosta useimmiten jotain "nykyaikaista".
jos ei ole 20-luvun jazz-iskelmää juuri takataskussa.
 
*huokaus*
 
No joo, mä en kuuntele radiota oikeastaan lainkaan, joten ongelmaa ei tule ;)

onpa sympaattinen keskustelunaihe. huoli pois tohaapaa, tulee hetki jolloin sul ei muuta ookkaankuin nostalgiaa =)
 
kovan jutun muuttuminen henkilökohtaiseksi ei edellytä aikalaisuutta. Kun kokee jonkun asian yhdessä muiden kanssa, se muuttuu osaksi yhteistä historiaa ihan siitä riippumatta koska juttu alunperin on tapahtunut.
 
näinhän se on. toisaalta, tarvitaanko nostalgiaan edes kollektiivista kokemista, siitä en ole varma. tuollainen "joukkonostalgia" on vaan usein paljon hauskempaa.
 
taisi jo aiemmin tulla esille, mutta noihin nostalgiajuttuihin liittyy usein jokin tapahtuma, pelkkä musiikki ei tahdo riittää, vaan että: kuuntelin tiettyä biisiä tietyssä tilanteessa jne. mulle nostalginen levy on vaikkapa gunnareiden appetite, koska opettelin soittamaan kitaraa sen kanssa ja ekoilla keikoilla yritettiin räpeltää se levy melkein alusta loppuun.
 
tuota nostalgiakäsitystä on muuten tutkittu jonkin verran ainakin kulttuurihistorian puolella. se vaikuttaa olevan lopulta aika vahva sekä tärkeä kokemisen muoto ihmiselle.

onpa sympaattinen keskustelunaihe. huoli pois tohaapaa, tulee hetki jolloin sul ei muuta ookkaankuin nostalgiaa =)
 
Heh. Kiitoksia lohdun sanoista.

tuota nostalgiakäsitystä on muuten tutkittu jonkin verran ainakin kulttuurihistorian puolella. se vaikuttaa olevan lopulta aika vahva sekä tärkeä kokemisen muoto ihmiselle.
 
tärkeä on.
olisi aika ikävää muistaa asiat vaan asioina ilman tunteita ja tuntemuksia.
muttei nostalgian tunteeseenkaan saisi kiintyä liikaa, ettei välitä enää nykyhetken elämästään.
joskus voi paeta menneeseen, mutta jos siitä ei osaa irrouttautua, menee huonommin.

Hyvää nostalgiaa: No Doubtin debyyttilevy tuli hankittua Jenkeissä ollessani Orange Countysta, paikasta josta bändi ponnisti.
 
Sairasta, olen koko ajan kuvitellut bändin olevan brittiläinen :/

Tällä hetkellä mainstream on sellaista disco/rap-vallankumousta(Poikkeuksia toki löytyy), ettei sitä halua jälkeenpäin muistella.
 
Miksi pitäisi kuunnella 'mainstreamia'?