Musiikin teoria ja säveltäminen ›

Tämä ei välttämättä kuulu sinällään formaalisen musiikinteorian piiriin, eikä sävellyksenkään, mutta onpahan teoreettista pohdintaa musiikin yleisestä luonteesta, joten tungen tämän tänne.
 
Käytämme musiikista usein kielellisiä vertauskuvia. Improvisoivien jazz-muusikoiden sanotaan keskustelevan keskenään, sävellyksillä ja sooloilla kerrotaan olevan merkityksiä. Musiikista puhutaan usein universaalina kielenä, sekä usein eri genreistä eri kielinä, sanomme esimerkiksi "bluesin kielellä ilmaistuna".
 
Sinällään kiva juttu, mutta musiikilla ja normaalilla kielellä on eräs kriittinen ero. Musiikki ei ole propositionaalista, se ei kykene itsessään esittämään kysymyksiä ja luomaan subjekti-predikaatti muotoisia väitelauseita.
 
Tässä puhun toki instrumentaalimusiikista ja siis musiikista itsestään, ja kielellisiä asioita ja lisäyksiä kuten kappaleiden nimiä ei oteta huomioon.
 
Selvennetään asiaa: Miten voisi musiikin "kielellä" esittää toteamuksen "Talo on keltainen" tai vastaavasti vaikka kysymyksen, "Mennäänkö Helsinkiin?"
 
Analysoidaan vähän pitemmälle. Minusta on reilua sanoa, että musiikki tuo mieleemme erilaisia assosiaatioita, imitaation tai vastaavien asioiden kautta ja on siinä mielessä samanlaista kuin vaikkapa puhekieli. Jotkin kappaleet ovat surullisia, joissain matkitaan vaikka junan ääntä ja siten tuodaan mieleen assosiaatio junasta.
 
Tällöin voisi (erittäin vahvasti karrikoiden) esittää musiikin kielellistettynä erilaisten predikaattien, tai koettavien objektien summana, mutta ei ikinä minään ilmaisevana suhteena. Eli esimerkiksi: Punaista, pelottavaa, talo, juna, rauhallinen, rytmikäs, meluisa.
 
Toinen tapa on tietysti asettaa subjektiksi itse soittaja tai vaikkapa levysoitin. Tällöin muodostuu sinällään musisointia kuvaavia virkkeitä: Miles Davis soittaa hiljaa, Miles Davis soittaa lujempaa, Miles Davis soittaa herkästi tahi: Mankasta kuuluu nopeita ääniä, mankasta kuuluu hitaita ääniä jne. Mutta tuntuu hieman epäilyttävältä miettiä, että se mitä _musiikki_ sanoo onkin kuvaus siitä mikä tuottaa musiikkia.
 
Samanlaisen relaation subjektiin voi tietysti tehdä omasta aistimisesta ja musiikista: Kuulen korkeita ääniä, kuulen matalia ääniä jne.
 
Näiden lähestymistapojen vastaavuus kirjoitettuu kieleen olisi jokseenkin sama kuin ajattelisi Jack Kerouacin Matkalla -romaanin kaikkien sanojen merkitykseksi: Jack Kerouac on kirjoittanut 'auto', Jack Kerouac on kirjoittanut 'tie'. Tai vastaavasti "minä luen/näen nyt merkkisarjan auto" jne. Eli itse kielen sisäinen subjekti-predikaatti yhteys jää olemattomaksi. Joten itse koen ainakin tämän vaihtoehdon epämielekkääksi.
 
Joten päästään takaisin alkuhavaintoon: Musiikki ei kielenä kykene olemaan propositionaalista. Tästä nouseekin eräs keskeinen kysymys, mikä sitten tekee meidän puhekielestämme kykeneväisen propositionaalisuuteen?
 
Mistä kumpuavat ilmaisut: "On, koska, jos, ehkä.." Nähdäkseni puhekielen kehittyminen on kuitenkin hyvin samanlaista kuin musiikin kehittyminen, se lähtee erilaisesta äänten matkimisesta ja vastaavasta imitoinnista ja kykenee siten viittaamaan näillä äänillä erillisiin objekteihin.
 
Toivottavasti ihmisten pää ei nyt mennyt liian pyörälle. Ratkaisuja mahdolliseen pulmaan otetaan vastaan.

Kommentoin joku toinen päivä, kun baariin on hinku ja vähän päissään olen, mutta kai nyt jotain pitää sanoa. Ei musiikkia olekaan tarkoitettu proposionaaliseksi. Sen tehtävän hoitaa kieli ja olisi sangen työlästä yrittää käyttää musiikkia siihen tarkoitukseen, vaikkakin se olisi mahdollista(luodaan joku sanamerkitys sointivärille, tms. aivan, kuten viittomakieli on visuaalista kommunikaatiota, mutta kieli). Musiikki täyttää sen oman paikkansa viestinnässä. Kieleen verrattuna musiikki osuu lähimmäksi adjektiiveja.

Kun ajattelen jokapäiväistä ihmistenvälistä keskustelua, niin tulee mieleen että harvoin siinä pyritään puhtaaseen tiedonvaihtoon tai asioiden selittämiseen.
 
Yleensä ihmiset puhuvat asioita jotka aiheuttavat toisissa jonkinlaisen reaktion. Tähän voisi asettaa vertauksen jammailevista muusikoista jotka yrittävät soittaa jonkin "kivan jutun" joka aiheuttaa myös reaktion muissa.
 
Joskus keskustelussa sattuu tiedonvaihtoa. Joku kertoo tarinan ja muut muistavat tarinan jälkeenpäin ja kertovat sitä edelleen. Tarinan tarkoitus ei kuitenkaan ole tehdä kuulijoista viisaampia tai kehittää heitä, sen on ainoastaan tarkoitus herättää reaktio muissa, ja tiedonvaihto sattuu vain siksi että kuulijat haluavat kertoa saman jutun eteenpäin. Vertauksena muusikko joka kuulee jonkin "kivan jutun" ja soittaa sitä muille.

Ei musiikkia olekaan tarkoitettu proposionaaliseksi. Sen tehtävän hoitaa kieli ja olisi sangen työlästä yrittää käyttää musiikkia siihen tarkoitukseen...
 
Näin itsekkin ajattelisin, mutta jätin kysymyksen auki siltä varalta, että joku olisi toista mieltä. Tämä onkin vasta mielekäs lähtökohta.
 
Kieleen verrattuna musiikki osuu lähimmäksi adjektiiveja.
 
Niin, ainakin tulee mieleen, että musiikki saa aikaan lähinnä tuntemuksia. Kiintoisa kysymys onkin, että mikä on se assosiatiivinen verkko jota kautta tietyt äänet yhdistetään tiettyihin asioihin. Siinä välissä voi olla vaikka minkälaista mielleyhtymää joka sitten johtaa siihen reaktioon mihin johtaa.
 
Ehkä laajempi ajatukseni tässä oli se, että tietyllä tavalla tämä aistimusten verkko johon me synnymme, jota myös maailmaksi kutsutaan, on oikeastaan suoralta kädeltä lähempänä musiikkia.
 
Voisi kuvitella, että ensimmäiset sanat olivat imitatiivisia Esimerkiksi jokeen voisi viitata päästämällä samanlaista ääntä kuin joesta lähtee. Tälläinen mielleyhtymäinen imitatiivisuus (joka voisi toimia alkukantaisena kielenä) on vielä hyvinkin samanlaista kuin musiikki.
 
Tässä ihmetyttää siis sekin, että miten (käyttämättä nykyistä kieltä määrittelyn välineenä) tämän päälle on kasvanut ne tavat joilla voi muunkinlaista kommunikaatiota tehdä.

Viimeaikaisten tutkimusten mukaan musiikki ja kieli prosessoituvat eri osissa aivoja, joten biologisesti niiden yhteys lienee melko erillinen. Tästä voitaisiin johtaa myös se, että molemmat kyvyt ovat kehittyneet "irrallaan" toisistaan, ja musiikin yhteys puhuttuun kieleen on loppujenlopuksi vieläkin kaukaisempi, mitä aiemmin on kuviteltu. Meillä täällä Tampereellahan puheopin- ja musiikintutkimuksenlaitos ovat samassa siivessä :)
 
EDIT: Tässä vaiheessa on pakko nolostuneesti tunnustaa, että en kuollaksenikaan muista ja osaa kertoa lähdettä väittämälleni. Todennäköisesti kuulin tämän jollain luennolla.
 
Joonas.

Musiikilla on oma olemistapansa eikä siihen voi kielellisillä ilmaisuilla viitata (tyydyttävällä tarkkuudella). Musiikkiin voidaan viitata loppupeleissä vain musiikilla itsellään. Kieli ja siispä myös lyriikka ovat ulkomusiikillisia asioita joilla taas on oma lingvistinen olemistapansa.

Mä joskus lapsena luin kirjoja, joissa puhuttiin "tummien afrikkalaisten" puhuvista rummuista.
 
Mikäli mä ymmärsin, ne eivät "morsettaneet" vaan muulla tavalla siirsivät informaatiota, jotenkin puhutun kielen omaisesti.
 
Tiedä sitten, millaisia kirjoja olet lukenut, mutta ei mitenkään mahdotonta, että tietyllä fraasilla tai rytmillä on sisällöllinen merkitys, kuten me ajattelemme sanan joka on jono äänteitä ja yhdistämme sen johonkin merkityksiin.

Viimeaikaisten tutkimusten mukaan musiikki ja kieli prosessoituvat eri osissa aivoja, joten biologisesti niiden yhteys lienee melko erillinen. Tästä voitaisiin johtaa myös se, että molemmat kyvyt ovat kehittyneet "irrallaan" toisistaan, ja musiikin yhteys puhuttuun kieleen on loppujenlopuksi vieläkin kaukaisempi, mitä aiemmin on kuviteltu.
 
Niin en tiedä sitten miten paljon sillä voidaan sanoa, että missä osissa aivoja havaitaan tietyn prosessoinnin aikana olevan enemmän aktiviteettia.
 
Siinä mielessä kuitenkin lähtökohta on samanlainen, kun meidän aivomme ovat vain sopeutuvaa neuroverkkoa joiden toiminta perustuu erilaisten asioiden yhdistämiseen keskenään.
 
Kielelliset asiat liittyvät tietysti suuremmalla tasolla enemmän nimenomaan tiedollisiin asioihin, tiettyihin käskyihin ja yhteisössä sovittuihin stabiileihin merkityksiin. Kun taas musiikkissa assosiaatio on vapaampaa. Kielessä on tietysti myös looginen puolensa joka vaatii varmasti aivoilta omanlaisia prosessejaan.
 
Aivoihin on myöskin evoluution aikana kehittynyt erilliset kielelliset toiminta- ja käsittelyalueensa joka vaikuttaa tietysti asiaan, mutta olennaista ei ole niinkään tuo prosessoiva taso, vaan se mikä on aiheuttanut tämän tason syntymisen.
 
Mielestäni kummassakin toiminnassa on kuitenkin reilusti selviä yhtäläisyyksiä, juuri imitatiivisuuden ja assosiaation tasolla. Ja varsinkin ajatellen kielen syntyä, ei niinkään sen nykyistä tilaa. Eroa tietysti selventäisi, jos jollain olisi teoriaa siitä miten kieli nykyisen valta-asemansa saavuttaa :-)

Mä joskus lapsena luin kirjoja, joissa puhuttiin "tummien afrikkalaisten" puhuvista rummuista.
 
Mikäli mä ymmärsin, ne eivät "morsettaneet" vaan muulla tavalla siirsivät informaatiota, jotenkin puhutun kielen omaisesti.
 
Juu, eli rummuilla matkitaan puhutun kielen rytmiä. Tietty rytmi muistuttaa tiettyä sanaa. Erilaisia käytännön elämässä tärkeitä asioita varten on kehittynyt omat "biisit" viestintää varten. Esim. "minua on purrut käärme" on yksi afrikka-standardi, jonka voi rummuttaa ja kylässä tietävät että metsästäjällä kävi paska säkä ja lähtevät apuun. Tai sitten jos on mokaillut naisten kanssa ja emäntä lähti juoksujalkaa, anteeksipyyntöä varten on olemassa oma "biisi".
 
Tätä kautta tietyille rytmisille kuvioille on kehittynyt konkreettisia merkityksiä afrikassa.

Tiedä sitten, millaisia kirjoja olet lukenut, mutta ei mitenkään mahdotonta, että tietyllä fraasilla tai rytmillä on sisällöllinen merkitys, kuten me ajattelemme sanan joka on jono äänteitä ja yhdistämme sen johonkin merkityksiin.
 
Mä hämärästi muistelen, että kirja olisi ollut nuorisojännäri "Puhuvat rummut" ja sen valkoinen (tietenkin) sankari pelasti jenginsä pahoilta mustilta ratkaisemalla puhuvien rumpujen koodin ja paljastamalla etukäteen pahojen aikeet rumpuviestin tulkinnalla.
 
Edit: Kirjan mukaan swahilin kielinen sana na-ga-na tarkoittaa unitautia ja sankari kuuli sen ekaksi rumpuviestistä da-ga-da ja sitten sai ahaa elämyksen, että heihin yritetään tartuttaa unitauti tai jotain sinnepäin.
Kirjan olen lukenut joskus pikkupoikana että muisti saattaa pätkiä.

Viimeaikaisten tutkimusten mukaan musiikki ja kieli prosessoituvat eri osissa aivoja, joten biologisesti niiden yhteys lienee melko erillinen...
 
Vähän aikaa sitten tuli televisiosta ohjelma jossa tanskalaiset muusikkoneurologit kävivät suomessa tekemässä aivokuvauksia musiikkia kuuntelevien ihmisten aivoista. Tanskasta ei saatu käyttöön samanlaista kuvauslaitetta.
Lopputulos oli se että muusikoiden aivot käsittelevät musiikkia samalla tavalla kuin kieltä, ja tavallisten ihmisten aivot käsittelevät sitä jotenkin erilailla.
 
Perinteinen yksinkertaistettu käsitys on sellainen että kieltä tulkitaan aivojen vasemmalla puolella ja musiikkia oikealla. Vasemmalla on myös abstraktin ajattelun toiminnot, ja oikealla tuntemisen ja liikkumisen toiminnot.
 
Käsittääkseni ratsuväkijoukoissa oli trumpetin soittaja joka kauaskuuluvalla soitollaan ohjasi joukkoa: "Hyökätkää!" "Perääntykää!" "Kiertäkää oikealta!" "Kiertäkää vasemmalta!". Jokaiselle käskylle oli oma melodiansa.

Puhuttu kieli on luultavasti jättänyt musiikin kulkemaan muita kehityslinjoja, koska se on ollut "parempi vaihtoehto" äänenkäyttöön perustuvana kommunikointitapana. Musiikin ei siis ole ollut tarpeellista kehittyä kommunikoinnin välineenä kuten puhutun kielen, koska puhuttu kieli on ollut monipuolisempi/tehokkaampi väline kommunikointiin. Musiikin kehitys on siis kulkenut eri polkuja. Tästä syystä musiikki ei ole ensisijaisesti kommunikoinnin väline, vaikka omaakin kommunikoinnin piirteitä, vaan on pääasiassa paljon muuta.

Tästä syystä musiikki ei ole ensisijaisesti kommunikoinnin väline, vaikka omaakin kommunikoinnin piirteitä, vaan on pääasiassa paljon muuta.
 
Niin, musiikki voi olla myös jäljelle jäänyt haarauma samasta kehittelystä, joka koettiin vain mukavana toimintana ja jätettiin siis sellaisenaan olemaan.
 
Musiikin ja kielen yksi ero on se, että yhteisö määrittää kielelle tietyt vakiintuneet asiat joihin sillä yritetään viitata. Näitä määrityksiä tehdään muunkin kuin pelkän matkimisen kautta, esimerkiksi osoittamalla ym. toiminnalla.
 
Tämä selittää kielen kehityksen tiettyyn pisteeseen asti, mutta siihen on kasvanut päälle vielä hirveästi lisää, joka tuntuu vielä melko epäselvältä.
 
Viidakkorummut ovat kyllä jännä juttu, mutta sekin on siinä mielessä "huijausta", että siinä määritetään valmiilla kielellä merkitys näille signaaleille ;-)

Ihmisillähän on hyvin paljon non-verbaalista kommunikaatiota, verratkaa radiokuunnelmaa näytelmään, jossa saadaan ilmaistua huomattavasti enemmän.

Täällähän puhutaan filooffisestikin mielenkiintoisista asioista!
 
Joten päästään takaisin alkuhavaintoon: Musiikki ei kielenä kykene olemaan propositionaalista. Tästä nouseekin eräs keskeinen kysymys, mikä sitten tekee meidän puhekielestämme kykeneväisen propositionaalisuuteen?
 
Tämä on tosiaan mielenkiintoinen keskustelunavaus ja kysymyksenasettelu. Puhekieli ja myös elekieli (ruuminkieli jne) näyttävät olevan paljon selkeämmin ja yksiselitteisemmin tulkittavissa kuin musiikin "kieli". Tietysti tulee huomata ettei myöskään puhekielen propositionaalisuus ole yksiselitteistä. Samoilla sanoilla voidaan ilmaista erilaisia asioita ja esimerkiksi puhtaasti tekstimuodossa asioiden ja tuntemusten ilmaiseminen voi olla sangen vaikeaa ja hidasta. Tästä hyvänä esimerkkinä hymiöt ;-) joiden avulla saadaan vähän lisää elävyyttä ja ilmaisuvoimaa myös puhtaasti tekstin tasolla tapahtuvaan keskusteluun.
 
Mutta mikä tosiaan tekee puhe- ja elekielestä erityisen propositionaalista? en osaa kyllä oikeastaan tuohon edes vastata, mutta väitän että myös musiikkin avulla voidaan osoittaa jossain määrin yksiselitteisesti joitain yleisiä tuntemuksia / tunnetiloja. Väitän siis, että myös musiikin kieleen sisältyy sellaisia merkityksiä jotka tulkitaan kohtuullisen yksiselitteisesti jos on kasvanut samassa yhteisössä / kulttuurissa tai elämänmuodossa kuten ostinaation lainaama Wittgenstein sanoisi. Tosin nämä musiikin esiintuomat merkitykset ovat sangen yleisiä, eikä niiden avulla voida mitään kovin erityistä ilmaista. Mutta kuitenkin esimerkiksi me kaikki liene koemme mollista menevän kappaleen surumieliseksi, haikeaksi, alakuloiseksi jne... tietysti myös rytmityksellä on suuri merkitys tässä haikeuden luomisessa. Musiikki toimii näin jollain tasolla erilaisia tunnetiloja esiintuovana ja merkityksellisenä kielenä, mutta se ei kuitenkaan liene voi tuoda esiin mitään selkeää osoittamista "tuon kulman takana on kissa"-tyyppisen lauseen mielessä.
 
Mutta olisiko musiikki ja taide ylipäätänsä enemmänkin, ja ehkäpä ennenkaikkea kaikkien tällaisten rationaalisten selittelyjen välttämistä? Eikös musiikki parhaimmillaan ole leikkiä? sellaista tekemistä jonka avulla ei pyritä mihinkään muuhun, vaan se on nautinto ja ilo itsessään?
Ehkä musiikin kieli on juuri sitä varten ei-osoittavaa ja moniselitteistä, että sen avulla voidaan sitten ilmaista sellaisia tuntemuksia ja asioita joita "tavallisen" kielen avulla ei kykene ilmaisemaan?

Mutta olisiko musiikki ja taide ylipäätänsä enemmänkin, ja ehkäpä ennenkaikkea kaikkien tällaisten rationaalisten selittelyjen välttämistä? Eikös musiikki parhaimmillaan ole leikkiä? sellaista tekemistä jonka avulla ei pyritä mihinkään muuhun, vaan se on nautinto ja ilo itsessään?
Ehkä musiikin kieli on juuri sitä varten ei-osoittavaa ja moniselitteistä, että sen avulla voidaan sitten ilmaista sellaisia tuntemuksia ja asioita joita "tavallisen" kielen avulla ei kykene ilmaisemaan?

 
Vittu, kerkesit ensin. Olin ihan samaa jo tänne muotoilemassa. Eiks taiteessa ylipäätänsä subjektiivinen kokeminen mene kaiken sovitun edelle? Taidekokemukset ja musiikki niiden joukossa on inhimillisen heterogeenisiä fiiliksiä eri ihmisillä. Toisaalta musiikkia ei kait nykyään alkuunkaan käsitetä siinä mielessä absoluuttisena, että se ois olemassa irrallaan ilman kontekstia ihmisissä tai niiden kanssakäymisessä. Musiikki herättää mussa ennen muuta tunteita ja niiden avulla mä pystyn muistamaan kuuntelemaani musiikkia tai päinvastoin, käsittelemään tunteitani musiikin avulla. Eiks tunteet oo just sitä aluetta ihmisen pääkopassa, että niille sä et voi tarkkoja raameja vetää? Koskaan. Ei vaikka Aku Ankassa oli joskus semmonen juliste missä oli kaikki mahdolliset ihmisen sanaksi puettavat tunteet näytetty Akun ilmeenä. Mun hämmentynyt on kuitenkin vähän erilainen kun Akun. Siihenhän se musan kieli on omiaan.
 
Munsta musa pyrkii välittämään ennemminkin juuri relaatioita, kuin tarkkaan fiksattuja skaaloja. Kova ääni - hiljainen ääni, matala ääni - korkea ääni. Ihminen tekee abstraktista ja häilyvästä itselleen konkreettista ja tarkkaa. Joka jamppa voi hiffata jonkun musiikillisen jutun täydellisesti ja kaikki silti eri lailla. Vähä niinku se peili Harry Potterissa! Siistii.
 
;-)

Voisin nähdä asian niin, että kieli on syntynyt tarpeeseen. Musiikki myös. Kielellä voi ilmaista niinkin konkreettisia asioita, sillä kielelle on yhdessä sovittu merkitykset. Aivan samalla tavalla, kun pieni sekunti on sovittu dissonoivaksi. Jos musiikille sovittaisiin sama sisältö, kuin kielelle toinen niistä jäisi turhaksi.

Voisin nähdä asian niin, että kieli on syntynyt tarpeeseen. Musiikki myös. Kielellä voi ilmaista niinkin konkreettisia asioita, sillä kielelle on yhdessä sovittu merkitykset. Aivan samalla tavalla, kun pieni sekunti on sovittu dissonoivaksi. Jos musiikille sovittaisiin sama sisältö, kuin kielelle toinen niistä jäisi turhaksi.
 
Kyllä, kyllä, tämähän on selvä. Mutta yhäkin ihmettelen sitä esi-kielelliseltä kielelliseltä tasolta siirtymistä. Helppohan se on nyt sopia asioita, kun on jo kieli jolla sopia. Kysymys kuuluu, että millä se sopiminen hoidetaan ennen kieltä, ja miten kieli saavuttaa kaikenlaiset abstraktit merkitykset ja viittaussuhteensa ja tietysti sisäisen logiikkansa ja rakenteensa.
 
Tämä ei ole niin yksinkertaisesti selitettävissä, että "kaikelle vain sovittiin tarkat merkitykset", ja pitää myös ottaa huomioon, että huomattavalla osalla meidän kielestä ja sanastostamme ei ole mitään tarkkoja merkityksiä mitä osaisimme itse määrittää, vaan enemmänkin intuitiivisia merkityskenttiä.
 
Eikös musiikki parhaimmillaan ole leikkiä? sellaista tekemistä jonka avulla ei pyritä mihinkään muuhun, vaan se on nautinto ja ilo itsessään?
 
Kielessäkin on paljon leikkiviä ominaisuuksia. Oikeastaan esimerkiksi Lacanin psykoanalyyttis/dekontrsuktionistissa teorioissa kieli syntyy nimenomaan ihmiselle itselleen korvaamaan puutetta.
 
Keskeinen asia minkä sanot tässä on "nautinto ja ilo _itsessään_". Tämähän on toki nimenomaan yksi kielen normaalifunktion ja musiikin ero.
 
Musiikki ilman sovittuja merkityksiä ja viittaamisia itsensä ulkopuolelle aiheuttaa meissä tuntemuksia. Tosin siitä voidaan kyllä keskustella, miten paljon nämä assosiaatiot ovat kulttuurisidonnaisia, jossain määrin varmasti, mutta toisaalta eivät varmasti täysin.
 
Musiikissa siis nimenomaan kuitenkin arvostetaan sitä sisältöä itseään, missä kieli yleensä viittaa sopimuksen mukaisesti johonkin muuhun - itsensä ulkopuolelle. Poikkeuksena voisi olla jotkin runouden muodot, jossa nimenomaan arvostetaan niitä verbaalisia äänteitä ja muuta muodon soljuvuutta jota teksti tuo mieleen, tässä käytössä kieli alkaakin jo muistuttaa musiikkia.

Olette varmaan huomanneet joskus vierasta kieltä kuunnellessanne että ette tajua mitään siitä mistä puhutaan, vaikka ilmeisesti siinä tapahtuu semmoista kommunikaatiota kuin tääsä meidänkin kesken näin suomen kielellä? Entä jos sama koskee musiikkia? Se olisi kieli siinä missä muutkin, mutta me emme vain ymmärrä sitä. En väitä että asia olisi näin, mutta väitän, että se voisi olla näin. Musiikki olisi kieli, mutta me emme vain ymmärrä sitä, kuten emme ymmärrä esim. vaikka kiinaakaan.