Yleistä keskustelua musiikista ›

Tälläinen topicci on aivan varmasti ollut olemassa, mutta kun haku ei taas toimi enkä lähiajoiltakaan löytänyt, niin avataanpa sitten uusi.
 
Eli, mitkä levyt eivät iskeneet yhtään ensimmäisillä kuuntelukerroilla, mutta myöhemmin kolahti ja kovaa? Itse voisin mainita YUP:n Lauluja Metsästä-albumin, joka oli ensikuuntelulla todella suuri pettymys. En tiedä miksi, ehkä odottelin enemmän Yövieraiden ja Oudon Elämän tapaista puoskarointia. Paljon myöhemmin sitten kuuntelin levyn uudestaan läpi. ja sieltä vaan yhtäkkiä alkoi löytymään loistavia koukkuja ja uskomattomia helmibiisejä, kuten Todenpuhuja ja Erinomaisia Ihmislapsia. Nykyään yksi ehdottomia lempiäänitteitäni.
 
Toinen tarina liittyy yhteen m.netin varmasti kiistellyimmistä kiekoista, nimittäin Ison M:n St. Angeriin. Tietysti kävin levyn ostamassa jo sen julkaisupäivänä, mutta reaktioni ei todellakaan ollut toivotunlainen, kun sen ensimmäistä kertaa löin soittimeen. Frantic oli ihan ok, nimikkobiisi meni vielä, mutta sitten tuntui kuin olisi märällä rukkasella lyöty naamaan. Loput biisit eivät säväyttäneet yhtään ja olinkin jo vähällä myydä koko paskan pois. Joku sieltä loppupään biiseistä sitten kuitenkin taisi jäädä mieleen kummittelemaan, koska levy eksyi eksponentiaalisesti kiihtyvällä tahdilla soittimeen yhä uudestaan. Sitä sitten vain tottui soolottomuuteen ja virvelisoundiin, ja löysi hienoja koukkuja varsinkin riffeistä. Levyn olenkin jo moneen otteeseen puhkikuunnellut.
 
Jännä ilmiö tuo levyn "avautuminen". Onkos muilla kertoa tarinoita? Mainittakoon vielä, että Judas Priestin Priest..Live! oli ensimmäinen hankkimani ko. orkesterin levy, ja minulla meni vuosi aikaa, ennenkuin opin sietämään Halfordin falsetteja. Nyt hyllystä löytyy Halford-ajan koko tuotanto ja pidän miestä maailman ykköshevivokalistina. Että noin se voi vaikkapa koko bändikin aueta ihan yhtäkkiä.

Näitäkin niin paljon, että otetaanpa teemaksi Suomen maa :)
 
Absoluuttisen Nollapisteen Suljettu ei auennut ihan heti. Sitten kun sitä alkoi käsitellä lyriikkoineen kaikkineen kokonaisuutena, niin johan vain! Nimi muutettu pitäisi saattaa työn alle, mutta en ole vielä kerennyt siihen liiemmin tutustumaan.
 
Isokynä Lindholmin eka/Sirkus myös tuottivat vähän hankaluuksia. Ihmettelin, että mitä ihmeen hippituubaa tämä on. Myöhemmin toki huomasin, että molemmat ovat suomalaisen rock-historian klassikoita, hienoja biisejä tulvillaan.
 
Liekin Korppi. Samainen juttu. Autossa kerkesin ostosreissulla kuuntelemaan muutamaan otteeseen, mutta ei sieltä Pienokaista ja Korppia lukuunottamatta mitään irronnut. Illan siinä luukuttelin ja johoh! Myöskin mainioita oivalluksia tulvillaan kun vain jaksaa paneutua. Yleisesti voitaneen sanoa, että proge-kiekot ne eniten aikaa tarvii.

Metallican St.Anger on kyllä tuommoinen.

Metallican St.Anger on kyllä tuommoinen.
 
:D

:D
 
No ei keksinyt muutakaan. :D

Iron Maidenin The X-Factor. Mielestäni aliarvostettu levy, joka vaatii erittäin paljon kuuntelemista avautuakseen kunnolla. Kuuntelunautintoa tosin hillitsee kappaleiden erittäin pitkät alut, eli monissa biiseissä on pari minuuttia "valmistelua", ennenkuin lähtee kunnolla käyntiin.

Ensimmäisenä tulevat mieleen Dream theaterin levyt, Kingston Wallin II ja tuo edellä mainittu YUP:n Lauluja metsästä.

Kun Sonic Youthin Dirty ilmestyi, kuuntelin sitä repeat-playlla kolme vuorokautta pystyäkseni päättämään, oliko se askel oikeaan vai väärään suuntaan. Oikeaan oli.
 
Yrittäessäni ymmärtää Roger Watersin valtakauden Pink Floydia lukkiuduin pariksi viikoksi maaseudulle mukanani koko siihenastinen Pink Floydin tuotanto. Loppuviikolla musiikki alkoi jo muodostaa selkeitä viestejä.
 
Yksi viimeisiä yrityksiä antaa bändille mahdollisuus on ollut tuo Cheap Trick -yhtye, jota en ole koskaan pitänyt paljon minään. Ostin heiltä sitten sellaisen kokoelman, jossa piti olla kaikki "hyvät" biisit, kuuntelin sitä aina autossa yhtämittaa pari vuotta, ja tulin siihen tulokseen että Surrender on ylimainostetumpi biisi kuin luulinkaan, ja muita hyviä biisejä heillä ei sitten olekaan. Eli pisteet laskivat komeasti entisestään.

Alice Cooperin Schools Out:n originaali vinyyliversio oli vaikeasti avautuva.
 
Kansien päällä oli alushousut.

Chroma Keyn Dead Air For Radios kuulosti ensin vähän omituiselta, olinhan ostanut levyn, koska kannessa luki "Music from Kevin Moore of Dream Theater". Levyllä olikin sitten paljon ambient-meininkejä ja meni hetki ennen kuin se aukesi. Mutta miten aukesikaan! Wow!
 
Myös YUP:n Toppatakkeja ja Toledon terästä odotutti aukeamistaan.
 
Artisteina Infected Mushroom ja Hidria Spacefolk olivat aluksi vähän vaikeita, nyt putoavat vallan mukavasti.

Omasta mielestä Dream Theaterin "Scenes from a memory" oli aluksi aika vaikea levy päästä sisälle, mut ajan kanssa aukeaa kyllä hienosti :)

Dream theaterin Awake oli sellainen jota joutui jopa ihan pakkokuuntelulla kuuntelemaan ennen kuin aukesi.

Yksi viimeisiä yrityksiä antaa bändille mahdollisuus on ollut tuo Cheap Trick -yhtye, jota en ole koskaan pitänyt paljon minään. Ostin heiltä sitten sellaisen kokoelman, jossa piti olla kaikki "hyvät" biisit, kuuntelin sitä aina autossa yhtämittaa pari vuotta, ja tulin siihen tulokseen että Surrender on ylimainostetumpi biisi kuin luulinkaan, ja muita hyviä biisejä heillä ei sitten olekaan. Eli pisteet laskivat komeasti entisestään.
 
Mulla on ollut vähän sama kokemus. Paitsi että niitä ihan hyviä, mutta ei täysiosuma-biisejä oli enemmän kuin luulin olevankaan.

Metallican St.Anger on kyllä tuommoinen.
 
ahahh :D
 
Nojoo. Radioheadin OK Computer oli vuoden hyllyllä, sitten helevetin kovassa kuuntelussa ja samaan syssyyn piti hankkia sitten Kid A, Amnesiac sun muut myös. Ne on ehkä perusmusiikinkuluttajalle vähän vaikeampia paloja (nostamatta itseäni yhtään muita paremmaksi, mutta kannattaa keskittyä kun levyjä kuuntelee).

Massive Attackin Mezzaninea sai luukuttaa hetkisen ennen kuin sen salat - etenkin synkkä jälkipuolisko - aukesivat. Melodiat eivät ole sieltä tarttuvimmasta päästä, jos vertaa vaikka Blue Linesin menevimpiin biiseihin, mutta taidokkaasti rakennettu äänimaailma tempasi lopulta mukaansa.
 
Yleensä en kuluta kaikkea aikaani huonolta kuulostavan levyn jatkuvaan kuuntelemiseen siinä toivossa, että oppisin väkipakolla pitämään siitä. Maailmassa on kuitenkin sen verran hyvää musiikkia, että huonoon ei kannata hukata liikaa aikaa. Mielummin kokeilee levyä sitten pidemmän tauon jälkeen uudestaan, jos siinä edes jonkilaista potentiaalia on. Tai sitten tietyissä tapauksissa myöntää sen huonouden.

Jos nyt omia miettii:
 
Arcturus - La Masquerade Infernale
 
Aluksi pidin The Sham Mirrorsia paljon parempana, mutta sitten myöhemmin iski satasella tämä lätty...
 
Arcturus - Aspera Hiems Symfonia
 
..kunnes tämä sitten räjäytti pankin. Tajuttoman kova kaksikko.

Megadeth - Youthanasia
 
Voi kehveli, silloin kun tota ekaa kertaa oikein kuuntelin, meinasin että onpa hirveetä sontaa tullut ostettua. Ainoa hyvä asia tuntui olevan Mustainen ääni. Vuotta myöhemmin uskalsin uudestaan pyörittää tota kunnolla, ja sitten avautui ja avautuikin kunnolla.
 
Joskus sain lahjaksi Kaija Koon levyn. Se on niin vaikeasti avautuva ettei se taida aueta ensinkään. Ummessa mikä ummessa.

Poikkeuksetta lähes jokainen Ulver-albumi, Damageplan - NFP... noita on aika paljon. Esim Metallican Load, mielestäni paras ja erikoisin Metallica ever. Loistavaa että löytyy ihmeteltävää. Kingston Wallin sanoitukset aukenevat vähän omituisesti aina joka kuuntelukerralla eri tavalla. Tai sitten se johtuu vaan kuuntelijan mielentilasta :)

Jarmo Saari: Solu