Rock, pop, alternative ›

Ensimmäisen singlen Devils & Dust saman nimiseltä, tulevalta levyltä kuulin. Paha sanoa vielä juuta tai jaata, ihan hyvän kuuloinen biisi Ghost of Tom Joadin levyn tyyliin, kuitenkin mielestäni kappale oli hyvin pirteän kuuloinen kun taas noi Tom Joadin kipaleet olivat hyvin alakuloisia.
Uusi levy on kirjoitettu kymmenen vuoden aikana, alkunsa se sai jo Tom Joadin kiertueella.
 
Levyn julkaisu on 26.4. ja se tulee olemaan dual-disc joka sisältää dvdn, jolla on helmikuussa kuvattuja livebiisejä uudelta levyltä.
 
Levyn biisit:
1. Devils & Dust
2. All The Way Home
3. Reno
4. Long Time Comin'
5. Black Cowboys
6. Maria's Bed
7. Silver Palomino
8. Jesus Was an Only Son
9. Leah
10. The Hitter
11. All I'm Thinkin' About
12. Matamoras Banks
 
Kiertue alkaa 25.4. päättyen ainakin tämän hetken tietojen mukaan Tukholmaan 25.6.

Tulee päätymään levylistaan muiden jatkoksi... kolmas kerta livenäkin kelpaisi...

Tulee päätymään levylistaan muiden jatkoksi... kolmas kerta livenäkin kelpaisi...
 
Jep, pakkohan se pirulainen (tässä tapauksessa kirjaimellisesti) on hankkia. Springsteenin uudemmat levyt eivät ole tosin soineet soittimessa yhtä kiivaasti kuin vanhempi tuotanto. "Rising" on kyllä ihan kelvollinen lätty, ja tästä taannoisesta tuplakaksikosta olisi saanut pyöräytettyä yhden hyvän levyn. Ja kivahan se olisi Bruce nähdä uudelleen.
 
Mitä mieltä olette muuten "Born in the USA:sta"? Mielestäni levyllä on kyllä nippu hienoja biisejä, mutta siitä huolimatta kestänyt aikaa heikommin kuin varhaisempi tuotanto aikavälillä debyytti - "Nebraska". Levy kuulostaa hyvin 80-lukuiselta (negatiivisessa mielessä, jos sanalla nyt positiivisia merkityksiä onkaan), ja tietysti puhkisoitollakin on osuutta asiaan. En yhtään ihmettele, että Springsteen soittaa keikoillaan akustiseksi bluesiksi sovitettua kappaletta sen perinteisen yleisönhuudatuksen sijasta...

Juu, Born in the levy on jotenkin sellanen "Hittipaketti", ei niin syvällinen kuin monet vanhemmat... toki hiton kovia biisejä silläkin. Ekan kerran näin Brucen livenä juuri tuon levyn kiertueella...
 
Aina vaan toivomuksena on nähdä mies intiimissä klubissa... Bruce, kitara ja huuliharppu... lienee toivoton ajatus...
 
Totta, että Born in the USA ei ole yhtä syvällinen tekstiensä puolesta, mutta kyllä silläkin levyllä on ihan kiitettävästi syvällisyyttä nimibiisiä myöten. Toisaalta jos miettii rockin tarkoitusta, niin omasta mielestä sitä syvällisyyttä voi olla tiettyyn rajaan saakka. Rokkiin kuuluu tietty lapsenomaisuus, liika vakavuus ja ryppyotsaisuus tekee rokista jotain muuta. Ja Springsteen ainakin itse pitää itseään rokkarina.

Marlowe: Mitä mieltä olette muuten "Born in the USA:sta"? Mielestäni levyllä on kyllä nippu hienoja biisejä, mutta siitä huolimatta kestänyt aikaa heikommin kuin varhaisempi tuotanto aikavälillä debyytti - "Nebraska". Levy kuulostaa hyvin 80-lukuiselta (negatiivisessa mielessä, jos sanalla nyt positiivisia merkityksiä onkaan), ja tietysti puhkisoitollakin on osuutta asiaan.
 
Mun mielestä "Born In The USA" on Springsteenin onnistunein albumikokonaisuus biisimateriaalinsa puolesta. Hyviähän ne varhaisemmatkin on, tosin kahdelle ekalle mä en oo henk. koht. löytänyt oikein mitään käyttöä.
 
BTW, vähän hassua musta että tänä päivänä "80-luvulle" ei tunnu löytyvän juuri muuta mielipidettä kun "hyvä tai paha" - vastakkainasettelu. Ja toisekseen, ihan niinkuin 80-luku olisi ollut pelkästään jotain tiettyä saundia tai tyyliä. Mutta tää meni vähän ohi asiasta.

80-luku rules ja Born in the Usa on Pomon paras levy. Piste. Muita levyjä yhtään väheksymättä.

Marlowe:
 
Mun mielestä "Born In The USA" on Springsteenin onnistunein albumikokonaisuus biisimateriaalinsa puolesta. Hyviähän ne varhaisemmatkin on, tosin kahdelle ekalle mä en oo henk. koht. löytänyt oikein mitään käyttöä.
 
BTW, vähän hassua musta että tänä päivänä "80-luvulle" ei tunnu löytyvän juuri muuta mielipidettä kun "hyvä tai paha" - vastakkainasettelu.
 
Mä diggaan ihan kympillä niitä kahta ekaa. Rosoisuus ja "tuottamattomuus", soittamisen ilo on niissä erittäin hyvällä mallilla.
 
Pomon suurin valtti, tarinankerronta, ei kyllä minusta katkea millään levyllä (Tunnel of love nyt vaan muuten on niin ällöä).
 
Pitkä matka ukolla takana ja edelleen vaikuttaa hyvältä, rispektiä!

Kyllähän ainakin tuosta Devils & Dust -biisin alusta minulla tuli mieleen sellainen Nebraskan "back to the roots" -meininki mieleen, tosin en noita Brucen uudempia levytyksiä niin ole kuunnellut Risingia lukuunottamatta. Valitettavasti mukaan on kuitenkin taas saatu nuo edeltäjältä tutut jouset, joita mielestäni tämä kaikenkaikkiaan aika mitäänsanomaton biisi ei olisi tarvinnut.
 
Toinen biisi mikä kappaleesta tuli mieleen oli, jostain syystä, Joe Strummerin viimeiseksi jääneellä levyllä ollut Long Shadow, joka on kyllä kaiken kaikkiaan huomattavasti särmikkäämpi ja menevämpi veto.
 
Toivottavasti uusi albumi kuitenkin osoittautuu edeltäjänsä veroiseksi, Risingilla kun Bruce mielestäni osoitti vielä pystyvänsä vetämään hyviäkin biisejä. Tosin taisi E-Streetilläkin olla osuutta asiaan.

Sinkkubiisin perusteella luvassa voi olla ihan perushyvä Springsteen-levy, mutta mielestäni Bruce olisi voinut tehnyt pitkästä aikaa levyn ilman minkäänlaista studiobändia. Nebraskan vahvuus on juuri siinä, että sen tunnelma on niin käsittämättömän intiimi riisuttujen sovituksien ja olohuonenauhoitusten takia. Toisaalta taas puhdas Nebraska II:n yrittäminen olisi voinut olla tuhoon tuomittu ajatus. Kyseessä on kuitenkin niin ainutlaatuinen levy.
 
Niin, se Born In The USA. Minusta levy on melko heikko. Springsteenin katujätkämeininki ampuu vähän yli, eikä biisimateriaali ole mitenkään kummoista. Muutama helmi joukkoon mahtuu (etupäässä Downbound Train ja I'm On Fire), mutta jotenkin levy kuulostaa helpolta hittitehtailulta. Juuri sellaiselta, jolla yleisöä voi laulattaa jättimäisillä stadioneilla. Minulle huomattavasti lähempänä ovat miehen 70-luvun levyt, joissa on tietynlaista klubitunnelmaa. Rikkaita sävellyksiä ja jämäkkää tulkintaa. Kun stereoista pamahtaa soimaan Jungleland tai New York City Serenade, unohtuvat Brucen uran mahalaskut hetkessä.

Mä diggaan ihan kympillä niitä kahta ekaa. Rosoisuus ja "tuottamattomuus", soittamisen ilo on niissä erittäin hyvällä mallilla.
 
Pomon suurin valtti, tarinankerronta, ei kyllä minusta katkea millään levyllä (Tunnel of love nyt vaan muuten on niin ällöä).
 
Pitkä matka ukolla takana ja edelleen vaikuttaa hyvältä, rispektiä!
 
hahaa! Nyt on pakko lähteä viilaamaan pilkkua Bonhamin kanssa ;)
 
Tunnel of Love ei ole mitään ällöä. Se on kova levy siinä mielessä, että Born In The USA:n jälkeen kaikki odottivat stadionrock-tyyppistä hittiputkea. Bruce päätti tilittää avioero tunnelmiaan tällä kovasti aliarvostetulta levyltä. Okei, siinä on muutama keskinkertainen ralli, mutta sen sisäänpäinkääntynyt tunnelma haastaa kuulijan ihan toisellla tavalla kuin "helppo" Born In The USA, joita ei kyllä pitäisi verrata toisiinsa liikaa, sillä sen verran eri tyyppisiä levyjä ovat. Jos Tunnel Of love olisi julkaistu esim. Human Touch Levyn jälkeen niin se olisi saanut paljon arvostavamman huomion osakseen.
 
Siinä Bonham on oikeassa, että tarinkerronta ei katkea millään levyllä (siis Tunnel of Love mukaanlukien), mutta kiinnostaisi tietää mikä tuossa Tunnel of Lovessa on niin ällöä? Eihän se ole siirappinen rakkauslevy vaan viiltävä avioerolevy, vai?
 
Tietenkin makuasiat ovat makuasioita, mutta kaikkea ei voi purematta niellä, vaikka se nyt on selvää että Bonham on loppupeleissä Pomon joukoissa.

Blue Moon: BTW, vähän hassua musta että tänä päivänä "80-luvulle" ei tunnu löytyvän juuri muuta mielipidettä kun "hyvä tai paha" - vastakkainasettelu. Ja toisekseen, ihan niinkuin 80-luku olisi ollut pelkästään jotain tiettyä saundia tai tyyliä.
 
Juuei, kyllähän 80-luvulle erilaisia soundeja ja tyylejä mahtuu siinä missä muillekin vuosikymmenille, mutta tarkoitin lähinnä sellaista "leimallista kasarisoundia" syntikoineen päivineen (esim. "Dancing in the Dark" kuulostaa juuri kyseisellä vuosikymmenellä tehdyltä biisiltä, kun taas jonkun "Waitin' on a Sunny Dayn" voisi melkein pistää mille tahansa pomon levylle ehkä akustista "Nebraskaa" lukuunottamatta - kappale on tietyllä tavalla iättömämpi).

On muuten hieno systeemi millä myyvät lippuja kesäkuussa oleville Ruotsin keikoille. Myydään vain puhelimitse tai keikkapaikan lippuluukulta. Max 2 per asiakas, lippuihin tulee nimet ja keikalla tarkistetaan henkkarit. Jälleenmyynti on siis mahdotonta ja trokareita vituttaa. www.ema.se kertoo lisää mikäli kiinnostaa.

Joadin Tomppa on vieläkin ainoa Brucen levy minkä omistan, enkä tiedä miksi. Tykkään kyllä äijästä niinkuin hullu rauhoittavista.
 
Mutta jos tämä levy kuulostaa Tom Joadilta edes vähän, niin taitaapi mennä hankintalistalle.

Marlowe: Juuei, kyllähän 80-luvulle erilaisia soundeja ja tyylejä mahtuu siinä missä muillekin vuosikymmenille, mutta tarkoitin lähinnä sellaista "leimallista kasarisoundia" syntikoineen päivineen (esim. "Dancing in the Dark" kuulostaa juuri kyseisellä vuosikymmenellä tehdyltä biisiltä, kun taas jonkun "Waitin' on a Sunny Dayn" voisi melkein pistää mille tahansa pomon levylle ehkä akustista "Nebraskaa" lukuunottamatta - kappale on tietyllä tavalla iättömämpi).
 
Joo, kyllä mä tuon hyvin ymmärrän ja pitkälle olen samaa mieltä kanssasi. Mutta sinällään mä en nää mitään ongelmaa siinä, että rocklevyssä kuuluu oman aikansa saundi. Ainahan se on kuulunut enemmän tai vähemmän, jos ajatellaan aikansa suosituimpia levyjä. Mun mielestä "Born in the USA":n materiaali on kuitenkin sen verran vahvaa, että se nousee pelkän "ajankuvan" tai nostalgiatripin yläpuolelle. Sitä mä en kiellä etteikö varsinkin tämän päivän Springsteenille sovi mainiosti tietynlainen "vanhemman valtiomiehen" arvokkuus ja ajattomuus.

Mä diggaan ihan kympillä niitä kahta ekaa. Rosoisuus ja "tuottamattomuus", soittamisen ilo on niissä erittäin hyvällä mallilla.
 
Pomon suurin valtti, tarinankerronta, ei kyllä minusta katkea millään levyllä (Tunnel of love nyt vaan muuten on niin ällöä).
 
Pitkä matka ukolla takana ja edelleen vaikuttaa hyvältä, rispektiä!
 
Höpö höpö. TOL on hyvä levy.

Born in the USA, on joka biisiä myöten mahtava. Saa aina hyvän fiiliksen päälle kun sitä kuuntelee, pistää vaan working on the highwayn tai dancing in the darkin soimaan.

Mutta mites tää uus? Mitä mieltä?
 
Parin kuuntelun jälkeen oli semmonen fiilis, että alkupään biisit olis hyviä ja taso laskisi loppua kohden. Äskön kuitenkin kuuntelin vielä kerran ja sieltä loppupäästäkin alkoi löytyä niitä helmiä. Ainut biisi joka ei vaan toimi on tuo "All I'm Thinkin' About". Miksi se on pakko laulaa niin korkeelta?

BitU on hieno levy ei siinä mitään, No surrender, Bobby Jean ja Dancing in the Dark onnistuu joka kerta koskettamaan yhtä syvältä! Tosin levyn yleisilme on vähän sellanen hittipaketti... Mutta hei, ei tolla 80-luvun hitillä ole mitään jakoa brucen aikasempaa tuotantoa vastan! tWtItES on väärin ymmärretty mestariteos! teknisesti mahdollisesti brucen hienoin saavutus!Ja mitä tulee Born to Runiin, henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että sitä levyä ei voita mikään! (Greetingsissä on sitä sellasta nuoruuden intoa mitä joskus tarvitaa, ja Darknessin synkkyyden tuomaa syyvyttä ei paljon muulla kamalla voi korvata!)
Eli, itselläni ei viel ole uutta Devilsiä, mutta sanokaapa, mihin se sijoittuisi verrattuna herran muuhun materiaaliin? onkos se välittömän hankkimisen arvoinen? (oli tai ei, ostan sen heti kun kauppaan kerkiän:)'
 
Ja unelmien täyttymys olis nähä bruce taas!

Sainpa liput tuonne Hampurin keikalle 11.6., kun ei Bruce tänne asti halunnut tulla, liekö stadionin remontti syynä? Jännittää kovasti, koska en ole nähnyt Pomoa koskaan yksin keikalla. Tunnelma tulee varmasti olemaan ainakin minulle jotain ennenkokematonta.