Lyriikka ›

Muistan joskus tällä palstalla nähneeni että tälläistä on pyydetty, joten tässä tämä on:

Sanoittamisen perusteet.

Perusriimit:

Riimi on kahden tai useamman säkeen lopputavujen (1-4) sointumista keskenään.
Riimi on siis vähintään yhden tavun muodostama sanapari.
Riimit sijaitsevat säeparien lopuissa;
ja riimien mukaisesti muodostetaan myös säkeistön säeparit.

Tyypillisiä yksitavuisia riimejä ovat:
tie/vie, suo/luo, ois /tois, sua/ mua jne.

kolmitavuisten riimien pariksi kelpaa yksitavuinen:
Kuolemaan/saan, tulistua/mua, Ihminen/en jne.

Kaksitavuisia riimejä ovat:
Rento/hento/lento, Mika/sika, sauna/kauna/pauna jne.

Kolmitavuisia riimejä ovat:
Apina/kapina/rapina/vapina, Värisi/tärisi jne.

Nelitavuisia riimejä ovat:

materia/ateria, jumalia/humalia, kamalia/Amalia jne.
Puhtaat nelitavuiset riimit ovat harvinaisempia.
Nelitavuisten sanojen riimipariksi sopii kaksitavuiset sanat,
Hyvinkäällä/säällä, sateenkaari/saari, poutapäivä/häivä jne.

Kesyt ja villit riimit:

Kesyjä riimejä tapaa eniten perinteisissä iskelmäteksteissä: sua/mua, Työ/yö/lyö/syö, vain/lain/hain/sain; kesy riimi on yllätyksetön ja kulunut. Täytyy kumminkin muistaa että vasta kesyn riimin ympärillä oleva teksti määrittää, onko riimi onnistunut vai ei. Kesyn riimin käyttöön ei pidä suhtautua liian kriittisesti koska Suomen kielellä riimittely on jo muutenkin hankalaa. ”Villi riimi” on paras riimi. Se on tuore, yllätyksellinen ja sisällöltään tekstiä avartava.
Perussääntöjä ei ole montaa:

1. Samantavuinen riimi eri sanaluokassa: metelin/vetelin, jalasta/kalasta, noita,koita.
2. Vieraskielisen sanan rimmaus suomenkielisen riimipariksi: Blues/uus.
3. Jakosointuisuus (jakoriimi) eli kahden yksitavuisen sanan sointuminen yhteen kaksitavuiseen sanaan: pian on/pianon, suo mun/suomun, ja kolmitavuisissakin sanoissa tämä onnistuu usein jakamalla toinen sana 2+1 -tavuiseksi sanapariksi.
 
Säkeenylitysriimit ovat harvinaisempi ja helposti koominen tehokeino, joten niiden runsasta käyttöä kannattaa varoa. Martti Syrjä viljelee riimien vaihtelevaa sijaintia, mutta tyypillinen esimerkki säkeenylityksestä tulkoon Juice Leskiseltä:

On kuin turboton Ros-
berg Pieksämäen asemalla blues
Puolisoinnuksi eli puoliriimiksi sanotaan sellaista riimiä, joka ei ole täydellinen, vaan sointuu vain osittain. Kansanlauluissa ja aloittelijoiden teksteissä tämä on melko tyypillinen riimimuoto: Käymään/päivään, laulaa/pauhaa. Toinen, mutta ammattilaistenkin käyttämä puoliriimitystapa on esimerkiksi kolmitavuisen sanaparin viimeisen tavun soinnutus: suudelmaa/rakastaa.

Puoliriimin välttäminen onnistuu yleensä sanajärjestystä muuttamalla siten että sanapariksi asetetaan esimerkiksi kolmi-ja yksitavuinen sana.

Löpinää riimeistä.

Perinteisessä runousopissa riimi muodostaa mitan eli metriikan kera runon laadinnan teknisen rungon.
Mitta on niin runon kuin laululyriikankin kuluttajalle ikään kuin piilossa, korvaan särähtää vasta kun mittaa ei noudateta.
Samaa ei voi sanoa riimistä! Tuore yllätyksellinen loppusointu hyökkää ulos muusta tekstistä. Parhaimmillaan se pakottaa välipitämättömän kuulijan ottamaan selvää, mistä sanoituksessa oikein on kyse. Mutta riimillä on tekstissä toki muitakin tehtäviä kuin vangita kuulijan huomio.
Riimi ei ole irrallinen merkityssisällöstä. Sen lisäksi, että riimi sitoo säekokonaisuuksia, se yhdistää erilaisia ajatuksia ja asioita. Usein riimin yllätyksellisyys luo tekstiin kokonaan uuden ulottuvuuden.
Onnistunut riimi herättää emootioita ja laajentaa sanoituksen sisältöä.
Esim. Juicen, Syrjän ja Sundgvistin tekstit perustuvat paljolti riimittelyn taitavaan hallintaan. Tekniikka ei kuitenkaan vielä riitä, se on vain perusedellytys onnistuneelle riimisanoitukselle. Taitavasti tehdyssä sanoituksessa riimi palvelee sisältöä, joten riimi on pikemminkin sanoittajan työkalu kuin pyrkimys.
Riimittely vaatii teknisen osaamisen lisäksi tavallaan tuplasti syvempää sisällöllistä näkemystä ja otetta sanoitukseen. Riimitellessä jää helposti koukkuun omiin, taidokkaisiin loppusointuihin. Sisällöllisesti onnistunut riimittely on pirun vaikeaa.

Äänneyhtäläisyyden laki.

Riimi eli loppusointu on kahden tai useamman eri säkeen lopussa sijaitseva tavu-tai sanapari, joka sointuu äänteellisesti keskenään. Äänneyhtäläisyys eli sointu alkaa ensimmäisestä vokaalista ollen äänneasultaan identtinen riimiparinsa kanssa (maan/saan, takana/pakana).
Alkukonsonantit eivät saa olla riimiparissa samoja (suudelmaan/maan) koska riimin perusajatukseen kuuluu nimenomaisesti poikkeavat alkukonsonantit. Sen sijaan alkukonsonanttien määrä voi vaihdella. (uuma/kuuma/struuma jne.), sillä äänneyhtäläisyys tarkoittaa vasta ensimmäisestä vokaalista alkavaa, täydellistä äänteellistä idettisyyttä.
Äänne yhtäläisyyden lakia rikotaan esimerkiksi siten, että riimin sisällä esiintyy epäidettinen tai ylimääräinen yksittäinen konsonantti tai vokaali (ra-has-ta/ra-kas-ta, rik-kaus/rak-kaus, lai-vaa/tai-vaan jne.). Näitä tapauksia voisi kutsua Ÿ.riimeiksi tai miltei-riimeiksi, niin lähellähän nuo ovat.
Puoliriimi tarkoittaa vain osittain sointuvaa loppusointua.
Esim. Laiva/keula, päivää/hyvää.
Näissä rikotaan riimin toista peruslakia:
Riimi alkaa korolliselta tavulta, käytännössä riimisanan 1. ja 3. tavulta.

Otetaan esimerkkivirhe Ismo Alangon rock-lyriikasta, mistä oikean riimin löytäminen tuntuisi harmilliselta tyylirikolta:

Ei paina rinnuksiani
minkäänlaiset valjaat
ainoa kahle olet sinä
kulkurin iltakalja

Mutta kehtaisiko Bardikaan roiskia punamustetta tähän henkiseen hedelmään?
Laululyriikassa on muistettava että riimi on päinvastoin kuin luettavassa runoudessa tarkoitettu korville, ei silmille. Riimipariksi käy hyvin esim.pilkku/vilkkuu, ottaa/totta, silloin jos lyhyemmän riimisanan loppuvokaalit ääntyvät laulussa kahtena. Samalla periaatteella hyväksyttävä riimipari on myös blues/uus. Silmäriimiä ei laulussa kannata kunnioittaa.
Kuinka orjallisesti äänneyhtäläisyyden periaatetta tulee noudattaa? Jos riimisanapari relevantti/elefantti on sisällöllisesti kohdallaan, pitäisikö v:n ja f:n takia hylätä hyvä sanaleikki?
Edellä mainittujen vokaalien ja konsonanttien epätäsmällisyydet vajaissa -ja puoliriimeissä ovat pieniä riimirikkeitä , jos niitä vertaa aloittelevan tekstittäjän kauheimpaan riimirikokseen, vääriin riimeihin.
Mikä on vikana seuraavissa riimeissä: lyö/tuo, kuu/kyy, läkähdyn/tikahdun. Väärässä riimissä saatetaan sotkea vokaalit (a-ä, o-ö, u-ö jne) toisiinsa. Väärä riimi on loppusoinnullinen väärinkäsitys.

Korot ja tavumäärä.

Laulussa melodian iskuille sijoittuvat korolliset nuotit ja runojalkojen korolliset tavut kuuluvat yhteen.
Itse riimillä tulee aina olla sama tavumäärä. Tästä ei ole poikkeusta. Riimiparilla ei voi olla erilaista tavujakoa, koska silloin se olisi väärä riimi. Sen sijaan riimisanaparilla voi olla tietyn kaavan mukainen, erilainen tavujako.
Riimi on sidoksissa tavuun, ei sanaan. Tämä käy selväksi lähes mistä tahansa ammattisanoittajan tekstistä. Tutkitaan näytettä Saukin iskelmälyriikasta:

Kun nuo-ren mie-hen u-joim-man
näin pöy-däs-sä pie-nen kah-vi-lan
niin syys-tä jo-ta tie-dä en
sain häl-tä suk-laa-sy-dä-men
Suk-laa-sy-dän ti-na-kuo-ret
ai-na mur-tuu su-la-en
Nii-tä tar-joo mie-het nuo-ret
ai-to-ja vain saa mä en

Kielellinen riimisanapari muodostuu ainoastaan sanoista nuoret ja kuoret. Kaikki muut riimit on yksitavuisia. Riimisanapari on käsitteenä eri asia kuin riimi. Selkeyden vuoksi olisikin hyvä puhua tavu-ja sanariimeistä.
Puoliriimi-käsite sekoittuu helposti tavuriimitykseen. Voimme tulkita ensimmäistä riimisanaparia (ujoimman/kahvilan) joissa riimi alkaa molempien sanojen kolmannella tavulla. Riimi täyttää runo-opilliset vaatimukset: 1. Se sijoittuu painolliselle tavulle ja 2. riimi täyttää äänneyhtäläisyyden vaatimukset. Kuitenkin hämääväksi seikaksi koetaan helposti se, että sana ei rimmaa kokonaisuudessaan. Onko kyseessä puoliriimi vai ei?
On tietysti suositeltavampaa, jos toinen riimeistä muodostaisi oman sanansa, kuten esimerkin seuraavassa riimisanaparissa en/sydämen. Kuitenkin riimi täyttää runo-opillisen riimivaatimuksen, joten riimirima tulee ylitetyksi.
Samantavuinen riimisanapari (makeampi/sakeampi, rapina/kapina, Taina/paina, sun/mun) on puhtaasti teknisessä mielessä paras riimi. Valiojoukkoon mahtuu myös ns. jakoriimi, jossa toisena riimiparina on kaksi erillistä sanaa (katoamaan/satoa maan, taas toi/haastoi jne).
Eritavuiset riimisanaparit noudattavat suomenkielen painotuksista johtuen suhteita 1/3 ja 2/4. Siten on teknisesti väärin muodostaa riimi sanoista karvainen/nainen. Tyylikeinona edellisen kaltainen, väkisin rytmiä ja painoa rikkova 2/3-tavu-riimi voi olla yllättävän tehokas, sen on todistanut esimerkiksi Martti Syrjä teksteissään.
Jos riimin alku osuu korottomalle tavulle tai iskulle, (laiva/keula, karvainen/nainen) puhutaan varsinaisesta puoliriimistä.

Riimikaava

Säkeistön riimikaava syntyy kun kaksi tai useampi keskenään loppusoinnillista säettä muodostavat säeparin.
Myös musiikissa säkeet muodostavat niin ikään säeparin, ja niistä syntyy säkeistö (perioidi). Usein sanoittaja, tuntematta hitustakaan musiikin teoriaa, sijoittaa vaistomaisesti riimit vastaaviin melodisiin säepareihin, niin kuin oikein onkin.
Jonomainen riimikaava on tuttu esim. useista lastenloruista. Seuraavassa esimerkissä riimit, akka/takka/pakka/vakka, muodostavat riimikaavan a-a-a-a,, eli jokainen säe on tavallaan riimipari.

Olipa kerran akka
jolla oli kissa ja takka
ja iso kangaspakka
ja pieni tilkkuvakka

(Kirsi Kunnas: Hanhiemon iloinen lipas)

Toisesta esimerkistä käytetään nimitystä parirakenne:

Jo Karjalan kunnailla lehtii (puu)
jo Karjalan koivikot tuuhet(tuu)
Käki kukkuu siellä ja kevät (on)
vie sinne mun kaiho pohja(ton)

Oikeaoppiset riimit (puu/tuu, on/ton) muodostavat tässä melodiaa tukevan riimikaavan a-a-b-b. Muita nelisäkeisten runojen ja laulujen kaavoja ovat a-b-a-b sekä harvinaisempi a-b-b-a.
Riimikaavat ovat kuitenkin usein monimutkaisempia. Seuraavassa Suomalaisessa ikivihreässä on 4 erilaista säettä ja riimikaava on a-b-a-b-c-c-x (X= pariton säe).

Moneen tuoppiin jo kourani tarttua sai
tämän kirjavan kulkuni tiellä
Moni tuoppini hauskasti tyhjeni kai
tai se katkera ollut on niellä
Joka tuopista jälkiä pöytään jää
ja ne montakin muistoa säilyttää
itse tuoppini jäljet mä tunnen

(Säv. Toivo Kärki san. Kari Wilkman & Reino Helismaa)

Riimikaava on useimmiten sidoksissa sävellyksen säemuotoon, ja päinvastoin: sävellettävän runon riimikaava (=säeparit) määräävät säkeistön musiikillisen säerakenteen.

Tässä kohdassa pitäisi puhua sävellyksien analyysista, mutta kun minä en siitä mitään tiedä toivon että joku viisaampi asiasta selittäisi oleellisen ja sen saisi sitten lisättyä tähän kohtaan. Aamen.

Iskualan ja runojalan yhtäläisyys.

Iskuala vastaa runoudessa runojalkaa, ja säkeessä iskualoja/runojalkoja on 2-6 (laulumusiikissa säkeessä on pääsääntöisesti 2-4 iskualaa/runojalkaa).
Periaate on kumminkin yksinkertaisempi käytännössä kuin teoriassa; melodian rytmi on identtinen oman säeparinsa kanssa. Hyräilemällä kahden jälkimmäisen esimerkin melodiaa, havaitsee säeparien rytmin olevan identtinen vastaavien riimisäeparien kanssa.
Useissa iskelmissä säkeistön melodinen rytmi on jonomainen, eli jokainen säe on rytmisesti samanlainen, melodia toistuu samana vain eri sävelkorkeuksilla (sekvenssi). Tällöin sanoittaja voi valita riimikaavan vapaasti. Hyvä esimerkki edellisen kaltaisesta iskelmästä on Kirkan esittämä Surun pyyhit silmistäni pois.

Riimien sijoittaminen.

Riimiä ei voi työntää mihin tahansa. Erilaisia tavusointuja, konsonanttisointuja tai kalevalaista alkusointua voi käyttää runsaammin tai kitsaammin. Silloin ei ole kyse riimittelystä, vaan ns. äännemaalailusta joka liittyy läheisemmin tyyliin kuin tekniikkaan. Riimi kuuluu aina säkeen loppuun.
Musiikissa säe rakentuu yleensä kahdesta aihelmasta. Tällöin myös säkeen sisään voidaan sijoittaa riimit. Tällaista tiheää riimittelyä sanotaan sisäriimiksi. Se syntyy, kun samaan säkeeseen sijoitetaan sointu. Säe jaetaan kahtia…

Kun nuoruuden huumaan, hehkuvaan kuumaan
vie, muiston tie
niin muistot nuo lohdun suo
ja kaikki muu unhoittuu
(Vanhan veräjän laulu, säv. Kari Aava, san. Repe Helismaa)

…jolloin syntyy ikään kuin tuplamäärä säkeitä. Sisäriimin käyttö vaatii taitoa, sillä olisihan se tyylirikko, jos seuraavassa säkeistössä vastaavissa kohdissa ei enää olisikaan riimiä.
Sisäriimin vastakohta on tietysti täydellinen riimittömyys. Sen ohella sanoittajan kannattaa hyödyntää myös harvaa riimiä. Ja tyylisääntö on tässäkin muistettava; riimit sijoitetaan eri säkeistöissä aina samoihin kohtiin.

Amalia armas, kotikylän lapsi
sinua mä rakastanut olen (ain)
Kuvasi on kaunis, jota minä kannan
läpi koko elämäni povel(lain)
Toki vielä muistat ihanaisen illan
keväisessä koivikossa muinoin
Amalia armas, kotikylän lapsi
sinua mä rakastanut olen (ain)

(Amalia armas, säv. Georg Malmsten, san. Reino ranta)

Tyylillisesti voidaan puhua myös sana-ja tavuriimittelystä tai tiukasta ja löysästä riimittelystä. Esimerkiksi hitaisiin balladeihin puhdas tavuriimittely sopii tiukkaa sanariimittelyä paremmin. Löysä riimittely ei siis ole mikään synonyymi huonolle sanoitukselle tai väärälle riimitykselle. Lennokkaan rallin huumoria korostetaan usein puolestaan tiukoilla, 2-4 tavuisilla sanariimeillä. Suurin osa lauluteksteistä sijoittuu löysän ja tiukan riimittelyn hedelmälliseen mutta vaikeakulkuiseen välimaastoon.

Riimisääntötiivistelmä.

Riimisäännöt.

- Riimi alkaa pääsääntöisesti sanan 1. ja 3. tavusta.
- Riimi on äänneasultaan aina identtinen parinsa kanssa 1. vokaalista lähtien.
- Riimi tulee alkaa korollisella tavulla ja nuotilla.
- 2-tavuiset sanat vaativat aina ns. tiukan riimin, muuten tuloksena on puoliriimi.
- 3-tavuisten sanojen pariksi sopii hyvin 1-tavuiset sanat.
- 4-tavuisten sanojen pariksi sopii 2-tavuiset sanat.
- Varsinaisessa tavuriimityksessä sointuu 3-tavuisten sanojen viimeinen tavu ja 4-tavuisten sanojen kaksi viimeistä tavua.
- Säkeistöjen riimikaavojen tulee olla keskenään identtiset, samoin on suositeltavaa, että säkeistöt olisi muutenkin riimitelty yhteneväisesti.

Riimien lajit

(+) oikeaoppinen riimi
(-) harhaoppinen riimi

+ Täysi sanariimi
Täydellinen riimisanapari 1/1, eli riiminä kokonainen sana.
materia/ateria, patsasta/katsasta, nuori/kuori, sua/mua
+Puolisanariimi
Riimisanaparin muodostavat 1/3-, 2/4- tai 3/5- tavuiset sanat
haen/ai-vas-taen, jok-si/lyy-ri-kok-si, so-lis-ti/al-ko-ho-lis-ti
+Tavuriimi
Riimisanaparin muodostavat 1/1 eli tavumäärältään samanlaiset sanat, joissa riimin muodostaa 1-2 viimeistä tavua (1/3 ja 2/4 jaon mukaisesti):
u-joim-man/kah-vi-lan, kuo-le-mis-ta/as-ke-lis-ta

- Vajaa riimi
Riimisanaparit ovat äänneyhtäläisyydeltään vajaita:
rik-kaus/rak-kaus, huu-te-len/u-te-len, sel-lo/vel-lon

- Puoliriimi
Riimisanapari sointuu vain osittain, ja riimi on painottomalla tavulla:
suu-res-ti/tie-nes-ti, kir-ja/tur-ma

- Väärä riimi
Riimipari sointuu vain näennäisesti:
suo-la/vie-lä, tuon-ne/työn-nä, kuu/kyy
Riimittelyn tyylipisteet

+
Yllätyksellinen riimisanapari
Riimisanapari eri sanaluokissa tai -sijoissa
Harkitut tyylirikot, tekniset virheet tms.
Sisällön kannalta onnistuneet riimit

-
Puhki kulunut fraasiriimi
Sisältöön sopimaton tai sitä vahingoittava riimi
Tahattomat tyylirikot, tekniset virheet tms.
Mauttomat riimit

 

Runomittaoppi eli metriikka on oppi runokielen rytmisistä muodoista. Laulutekstien rytmiset muodot sanelee melodiaa. Kyetäkseen yhdistämään sanojen ja musiikin poljennon sanoittajan on hyvä tuntea säkeen mittaamiseen tarvittavat välineet.

Sanoittajan on otettava säkeestä mittaa.

Musiikin metriikka kehittyi Antiikin aikana rinnan runouden kanssa. Lyriikan ja musiikin yhteistä ”lyriikan säveltämisoppia” ei ikävä kyllä ehtinyt syntyä ennen kuin musiikki ja runous erkanivat itsenäiseksi taidemuodoiksi. Nykyään harvassa musiikin teorian oppikirjassa käsitellään laululyriikkaa edes alaviitteenä, ja runo-opit puolestaan ohittavat laululyriikan yhtenä runouden muotona.

Musiikin mittavälineet

Musiikissa rytmin perusyksikkö on isku eli tahdinosa. Iskuista muodostuu iskuala, jossa on kaksi tai kolme iskua. Iskualan ensimmäinen tahdinosa on aina painollinen ja seuraavat tahdinosat painottomia. Painollisen iskun merkkinä käytämme isoa X-kirjainta ja painottoman iskun merkkinä pientä x-kirjainta.
Iskualoja on vain kaksi- tai kolmijakoisia: Xx tai Xxx.
Iskualaa sivuava käsite on tahti. Perustahdissa on 2-3 iskua ja yhdistetyssä tahdissa yleensä 4-12 iskua. Perustahti siis käsittää yhden iskualan, mutta yhdistetyssä tahdissa voi olla 2-4 iskualaa.
Yhdistetyssä tahdissa iskujen painot säilyvät iskualojen mukaisina, mutta ensimmäisen iskualan korollinen isku saa pääpainon. Muita tahdin korollisia iskuja kutsutaan sivupainoiksi. Pääpaino kuvataan alleviivatulla isolla X-kirjaimella.
Tahtilajiosoituksella ilmaistaan tahdin iskujen määrä sekä perusiskun aika-arvo. Tahtilaji ilmaistaan yleensä murtoluvulla. Osoittaja viivan yläpuolella ilmaisee iskujen määrän ja nimittäjä ilmaisee yhden iskun aika-arvon.
Jos tahtilajiosoituksena on vaikka 4/8, tiedämme että kyseessä on yhdistetty tahtilaji (2/8+2/8=4/8). Yhdessä tahdissa on neljä 1/8-nuotin arvoista iskua, joista 1. ja 3. isku ovat korollisia (XxXx). 6/8 tahdin rakenne on 3/8+3/8 (XxxXxx). Lauluissa yhdistetyt tahtilajit ovat yleensä 4,6,9 tai 12 iskuisia. Neli-iskuiset perustuvat kaksi-iskuiseen ja muut etupäässä kolmi-iskuiseen perustahtiin.
Jokainen isku on normaalisti jaettavissa kahteen, neljään, kahdeksaan jne. osaan tai niiden erilaisiin yhdistelmiin. Isku on jaettavissa myös kolmeen tai kuuteen osaan (trioli,sekstoli); muunlainen iskun jakaminen on lauluissa harvinaista. Melodinen rytmi syntyy juuri tahdinosien jakamisista. Joskus melodiarytmi on lähes kokonaan sykkeiden mukaista, jolloin syntyy tasainen ja levollinen rytmi. Esimerkki tahtilajissa 4/4:

(Rastien välissä olevat viivat ei tarkoita mitään. Ne ovat vain siinä jotta rastit pysyisivät oikeilla kohdillaan).
X- x—X- x--X x--X- x—Xx-X—x---- X
Ukko Nooa |Ukko Nooa| oli kunnon |mies

Kiihkeässä melodiarytmissä isku voi olla jakautunut useaan osaan (nuottiin ja tavuun), kuten Kertokaa se hänelle -laulun 1. tahdissa (2/4):
x-----X--------------x-------------X----x
Hän |seu-ras-san-ne on siis hä-nen |suo-kaa
Säv. Rodolfo Falvo, suom. san. Tinjami

Toisaalta useampikin isku voi saada vain yhden nuotin ja tavun, mistä seuraa hidas ja unelmoiva melodiarytmi, kuten Akselin ja Elinan häävalssissa (3/4):

Xxx—Xxx-Xxx-Xxx
Kau-|an |kat-|soin
Säv. ja san. Heikki Aaltoila

Usein säkeen melodia käsittääkin rytmiltään erilaisia sävelkimppuja, säveljalkoja, ja melodian rytmi kulkee milloin kiivaampana, milloin hitaampana. Varsinaiset melodiset metrit perustuvat lähinnä lyhyiden ja pitkien nuottien vuorotteluun.
Sivun alareunassa olevaan taulukkoon on kirjattu kirkkoisä Aurelius Augustinuksen esittämät antiikin tahtioppiin perustuvat 28 metristä kaavaa eli runojalkaa. Nämä kaavat on suoraan sovellettavissa musiikkirunouteen, jos iskuala sisältää 2-4 nuottia ja tavua. Ja näinhän enimmäkseen on. 99 prosenttia melodioiden rytmeistä voidaan tulkita näitä antiikin kaavoja hyödyntämällä.
Esim. Helismaan Päivänsäde ja menninkäinen kulkee pääasiassa prokeleumatikus-metrillä. Ja eikö tribrakhus-metri tainnut olla tuntemattomalla taiteilijalla - tiedottomasti tai tietoisesti - mielessään kun Emma-valssin sävelsi.

Runometriikan perusteet

Puhdas runorytmi voi rakentua kolmelle eri periaatteelle. Nämä ovat: 1. kvantitaavinen eli tavujen laajuuteen perustuva metriikka, jossa rytmi rakentuu pitkien ja lyhyiden tavujen vaihtelusta, 2. syllabinen eli lähinnä tavujen määrään perustuva metriikka ja 3. aksentoituva eli tavujen painotuksiin perustuva metriikka, jossa rytmi rakentuu painollisten ja painottomien (vrt. mus. korko) tavujen vaihtelulle.
Suomenkielinen mitallinen runous on perustunut lähinnä aksentoituvalle metriikalle. Suomen kielessä pääpaino on aina ensimmäisellä tavulla, sivupaino yleensä kolmannella, joskus neljännellä tavulla. Näiden jälkeen painot ovat vuorotellen joka toisella tavulla. Seuraava esimerkki on Lauri Viidan vallankumous-runosta (pääpainolliset tavut on sulkumerkkien sisällä):

(Mont)tunsa (reu)nalla (met)sikön (ta)kana
(sil)millä (li)kainen (lii)na tai (la)kana

Vallankumous-runon runomitta on siten daktyyli eli (X)xx|(X)xx|(X)xx|(X)xx. Daktyyliä käyttäen voi nikkaroida niin loruja, runoja kuin laulutekstejäkin. Monen sävellyksen rytmi noudattaa daktyylia, jossa painotuksen lisäksi on olennaista, että ensimmäinen tavu on kestoltaan pitkä ja kaksi seuraavaa ovat lyhyitä (U--)
Koska paino on Suomenkielessä erityisasemassa, myös laululyriikassa paino eli korko on huomioitava. Suomenkielinen laululyriikka nojaa itse asiassa kaikkiin kolmeen metriseen systeemiin:
- kvantitatiiviseen, koska tavujen laajuus on pyrittävä saamaan yhteneväiseksi nuottien kestojen (eli laajuuden) kanssa.
- syllabiseen, koska säkeen tavumäärä ja säkeen (syttyvien) nuottien lukumäärä on pääsääntöisesti oltava sama.
- aksentoituvaan, koska korolliselle tahdinosalle on pääsääntöisesti sijoitettava painollinen tavu.
 
Tavujen kanssa tarkkana

Laulurunon mitta syntyy nuottien lukumäärästä, nuottien kestoista sekä niiden sijainnista suhteessa peruspoljentoon eli tahtiin.
Melodia syntyy erikorkuisista ja aika-arvoiltaan erilaisista nuoteista. Tekstin kannalta melodiassa on olennaisinta rytmihahmo, jonka vastineeksi on löydettävä lyyrinen metri.
Melodian yksittäisen nuotin vastine lyriikassa on pääsääntöisesti tavu. Nuotit jakaantuvat 2-6 iskualan puitteissa erilaisiksi rytmihahmoiksi, joita vastaa lyriikassa runojalka. Melodisista metreistä ja niitä vastaavista runojaloista muodostuvat säkeet. Säkeessä nuotti- ja tavumäärän on pääsääntöisesti oltava sama. Tavuja ei saa koskaan olla enempää kuin nuotteja, joskus tavumäärä voi kyllä olla vähäisempi kuin nuottien. Silloin pitkää, vokaaliäänteistä tavua venytetään kahden tai useammankin nuotin välillä (kun yö saapuu Venezue-e-e-e-e-elaan).
Aika-arvoltaan pitkälle nuotille sijoitetaan pitkä tavu ja lyhyelle nuotille sijoitetaan lyhyt tavu. Perinteisessä kieliopissa puhutaan yleensä vain pitkistä ja lyhyistä tavuista. Sanoittajan kannattaa ottaa avukseen vielä kolamaskin kategoria: keskipitkät tavut, joita voidaan käyttää sekä lyhyiden että pitkien tavujen paikalla.
Lyhyissä tavuissa on 1-2 äännettä (e-to), keskipitkissä on kolme äännettä (sel-lai-nen) ja pitkissä neljä äännettä (saat, tulk).Tätä karkeaa jakoa on hyvä tarkentaa umpi- ja avotavun käsitteillä. Avotavu loppuu vokaaliin (kuu, suu) ja ääntyy yleensä pidempänä kuin vastaava, konsonanttiin loppuva umpitavu. (sut, mut).
Umpitavujen kestoon vaikuttaa myös tavun viimeinen konsonantti. Jos tavun viimeisenä konsonanttina on n, voidaan tavu sijoittaa pidemmälle nuotille kuin jos viimeinen konsonantti olisi t. Täten esim. yksitavuinen sana sun voidaan sijoittaan pidemmälle nuotille kuin sana sut; jälkimmäinen ääntyisi pitkänä suut, edellinen lähinnä sunn. Toisin sanoen soinnilliseen konsonanttiin päättyvät umpitavut voidaan sijoittaa pidemmälle nuotille kuin soinnittomaan konsonanttiin päättyvät umpitavut.
Säkeiden viimeisissä tavuissa joskus lyhytkin tavu venyy pitkäksi, varsinkin jos kyseessä on avotavu. Kaksi esimerkkiä:

hämähämähäkki(i)
kiipes langalle(e)

taksin katolla vilkkuu
yön ainoa valopilkku(u)

Jos hämähäkki laulu olisi sanoitettu monikossa (hämähäkit), säkeen viimeisen tavun kesto lyhenisi. Jälkimmäinen esimerkki kävisi kirjoitetussa lyriikassa riimirikkeestä, mutta lauletussa runoudessa ei ”silmäriimiä” eikä ”silmämittaa” tule kunnioittaa liikaa. Tärkeintä on huomioida ääripäät, eli lyhyimmät tavut pienimmille aika-arvoille ja päinvastoin. Muutoin syntyy helposti tahatonta komiikkaa, sillä vokaalin pidentymä muuttaa sanaa merkityksen; esimerkiksi katu voi väärille nuottiarvoille sijoitettuna muuttua sanaksi kaatuu tai katuu.
Suomenkielessä tavutuksen pääsäännöt ovat selkeitä: 1. tavuraja on aina ennen sellaista konsonattia, jota seuraa vokaali (ki-va, vaa-ra, pirs-si, lap-si jne.)ja 2. tavuraja on kahden vokaalin välissä jos ne eivät muodosta diftongia (jo-en-suu, rak-ka-us). Jälkimmäinen sääntö on kuitenkin tulkinnanvarainen. Sana vapauteen mielletään kolmitavuiseksi mutta sana vapautta nelitavuiseksi. Kielessämme on useita sanoja (rak-ka-us, rak-kaus), joiden tavumäärä ei ole yksiselitteinen. Toisaalta tämä antaa sanoittajalle liikkumavaraa.

Korko- ja painopolitiikka

Sanan painon on osuttava korolliselle nuotille eli iskulliselle tahdinosalle. Pääpaino Suomenkielessä asettuu aina sanan ensimmäiselle tavulle: (kul)jen, (aa)mui-sin jne. Useampitavuisissa sanoissa on myös sivupaino, yleensä kolmannella ja joskus neljännellä tavulla: (Hen)kä(yk)sen, (rai)tio(vau)nu jne. Näistä seuraavat tavut ovat vuorotellen painollisia ja painottomia. Yksitavuisen sanan painollisuuden määrää sen sijainti. Runojalka on yleensä 2-3 tavuinen sana tai sanaosa.
Säkeessä on 2-6 runojalkaa ja vastaavasti 2-6 iskualaa. Iskuala ja runojalka eivät kuitenkaan ole määrällisessä vastaavuussuhteessa; yksi runojalka voi jakautua yhdelle, kahdelle tai kolmelle iskualalle. Selkeämpää olisikin puhua melodian rytmeistä, rytmihahmoista tai yksinkertaisesti säveljaloista.

Metriikka käytännössä

Sanoittajan kannattaa ensimmäiseksi tutustua säkeistöjen melodian peruspoljentoon. Usean laulun iskualat muodostuvat 2-3 säveljalasta, joista usein yksi on vielä hallitseva.
Esimerkiksi Tuopin jäljet klassikon melodia kulkee lähes alusta loppuun daktyyli-säveljalkojen puitteissa (taa-ti-ti). Helismaan sanoitus kunnioittaa melodian daktyylirytmiä lähes täydellisesti. En tahdo kuitenkaan sanoa, että näin orjallinen sanoittaminen olisi välttämättömyys.
Viivat ei tarkoita tässäkään kaaviossa mitään, ne pitävät vain kaaviota kasassa.

Esimerkki
 
---Pyrrhikus---Daktyyli------Daktyyli-----Daktyyli
---(Ti-Ti)---(Taa-Taa-ti)--(Taa-Taa-ti)--(Taa-Taa-ti)
1. Mo-neen---tuop-piin jo--kou---ra--ni-- tot-tu-a sai
2. Mo-ni------tuop-pi--ni---haus-kas-ti--tyh-je-ni kai

--Pyrrhikus----Daktyyli-----Daktyyli-----Spondee
-- (Ti-Ti)---(Taa-Taa-ti)--(Taa-Taa-ti)--(Taa-Taa)
1. Tä-män-----kir-ja-van-----kul-ku-ni-----tiel-lä
2.tai se------kat-ke-ra------ol-lut on-----niel-lä

Kuten huomaatte, ”rikkeitä” löytyy Tuopin jäljet tekstistäkin: melodia lähtee ti-ti, mutta teksti ti-taa (mo-neen), ja vastaavasti kierron lopussa melodia petaa taa-taa, mutta sanoittaja vastaa taa-ti (tiel-lä/niel-lä).
Jos Augustinuksen kaavojen kanssa rupeaa tärkeilemään, sanoituksesta tulee melko varmasti kankea väännös sisällytyksetöntä tavuilua. Tavu laajuuden ja nuotin keston suhteen ei tarvitse olla sama, mutta sinne päin.
Tämä käy hyvin ilmi kaikkien tuntemasta toissapäivän iskelmästä: Tahdon olla sulle hyvin hellä. Melodia vaatisi ensimmäiset kaksi tavua lähinnä spondeeta ja seuraavat kaksi tavua pyrrhikusta, mutta tekstipä mennä jolkottaa yhtä ja samaa runojalkaan Avainfraasi voidaan vaikkapa kääntää toisin päin melodiassa: sulle tahdon olla hyvin hellä. Riittäköön siis se, että teksti on ymmärrettävää ja ennen kaikkea laulullista.

Suomenkielen tavujen laajuus:

Tavut koostuvat 1-4 äänteestä. Tavujen pituuteen vaikuttaa paitsi äänteiden määrä myös se, onko kyseessä umpi- vai avotavu sekä umpitavun viimeisen konsonantin soinnillisuus/soinnittomuus. Soinniton äänne on soinnillista lyhyempi.
Seuraavassa tavujen karkeahko laajuusluokitus lyhyimmästä pisimpään (Sulkeitten sisällä on tarkasteltava tavu. V tarkoittaa vokaalia ja K konsonanttia):

1. Yksiäänteiset: V (a)-su-(a), (u)-neen sar-vi-(a)
2. 2-äänteiset umpitavut: VK (ol)-la, (is)-tun, (it)-se
3. 2-äänteiset avotavut: KV (ku)-mis-tin, (ka)-(tu), (ry)-pis-tää
4. 2-äänteiset avotavut: VV (aa)-mu, (yö), (Ee)-me-li
5. 3-äänteiset umpitavut: KVK (jos), (ras)-(kas),( kar)-va
6. 3-äänteiset umpitavut: VVK (oon), (ais)-ti, (aal)-to
7. 3-äänteiset umpitavut: VKK (irs)-tas, (Erk)-ki, (ont)-to
8. 3-äänteiset avotavut: KVV (saa), sa-(taa), (kuo)-le-ma
9. 4-äänteiset umpitavut: KVKK (kant)-ti, re-le-(vant)-ti, (tulk)-ki
10. 4-äänteiset umpitavut: KVVK ke-nen-(kään), (juon), (myyn)

Lyhyet tavut 1-4
keskipitkät 3-6
pitkät 6-10

Tavujen laajuuteen perustuvat runojalat
(pitkä tavu= - lyhyt tavu= U)

nimi: /merkintä: /tavutus: /esimerkkisanat:
(En jaksanut laittaa joka väliin tuota vinoviivaa. Kaksitavuiset olen viivoittanut malliksi. Luulen että tyhmempikin ymmärtää mikä merkki kuuluu mihinkin merkintään eikä sotke niitä keskenään).

Kaksitavuiset:
1. pyrrhikus/ UU /(ti-ti)/ un-ta, si-nä
2. jambi /U-/ (ti-taa)/ sa-taa, ke-vein
3. trokee/ -U /(taa-ti)/ juok-se, hurt-ta
4. spondee/ - - /(taa-taa)/ kuul-laan, lunt-taus

Kolmitavuiset:
5. tribrakhus/ UUU/ (ti-ti-ti)/ ka-va-la, u-ni-a
6. daktyyli -UU (taa-ti-ti) syöt-tä-jä, kuo-le-ma
7. amfibrakhus U-U (ti-taa-ti) mu-siik-ki, sa-teis-ta
8. anapesti UU- (ti-ti-taa) ka-va-laan, pu-su-laan
9. bakkhius U- - (ti-taa-taa) ma-kuul-laan, e-tei-seen
10. kretikus -U- (taa-ti-taa) muis-to-jaan,mais-tet-tiin
11. palimbakkhius - - U (taa-taa-ti) kuul-laan-ko, saar-naa-ja
12. molossus - - - (taa-taa-taa) muis-tois-sain,suu-del-tiin

Nelitavuiset:
13. prokeleumatikus /UUUU/ (ti-ti-ti-ti)/ u-ni-se-na, ra-ha-ka-sa
14. 1.peon - UUU (taa-ti-ti-ti) maus-te-ka-la, juok-se-va-na
15. 2. peon U-UU (ti-taa-ti-ti) ke-vein-pä-nä, e-siin-ty-jä
16. 3. peon UU-U (ti-ti-taa-ti) ju-ma-lais-ta, e-le-gant-ti
17. 4. peon UUU- (ti-ti-ti-taa) ta-vu-a-kaan, li-ha-pa-taan
18. joonikus a minore UU- - (ti-ti-taa-taa) a-se-kaup-pias, it-se-val-tias
19. koriambus -UU- (taa-ti-ti-taa) kaa-li-pa-taa, kii-to-ra-taa
20. joonikus a majore - - UU (taa-taa-ti-ti) kim-mel-tä-vä, kor-juu-vä-ki
21. dijambi U-U- (ti-taa-ti-taa) u-raa-ni-kaan, jo-raa-vi-naan
22. ditrokee -U-U (taa-ti-taa-ti) hel-mi-nau-ha, kuu-ta-mol-la
23. antipastus U- - U (ti-taa-taa-ti) i-loit-kaam-me
24. 1.epitritus U- - - (ti-taa-taa-taa) u-noh-dus-kaan
25. 2. epitritus -U- - (taa-ti-taa-taa) laa-ti-kois-taan
26. 3. epitritus - -U- (taa-taa-ti-taa) kirs-tuis-ta-kaan
27. 4. epitritus - - -U (taa-taa-taa-ti) huo-neis-tos-sa
28. dispondee - - - - (taa-taa-taa-taa) kor-keim-mil-laan

 

Teksti pohjautuu suurimmaksi osaksi vuonna 1995 Rytmimusiikkilehdessä julkaistuun kolmiosaiseen Sanoittamisen perusteet nimiseen sarjaan.
 
Lähdeteos: Rytmimusiikki lehti
Vuosikerta : 1995
Kirjoittaja: Antti Juhani Tuominen
__