Roots ›

Yliarvostettuja bluesartisteja käsittelevä viestiketju herätti mieleeni kysymyksen, joka ansainnee oman keskustelun.
 
Feggy kirjoitti tuossa em. viestiketjussa seuraavasti:
 
Ja faktahan on se, että bluesäijät soittivat vielä -50-luvulla omille porukoilleen. Sen jälkeen mustat ryhtyivät harrastamaan soulia ja funkkia ja sitten hiphoppia.
 
En ole asiantuntija, joten korjatkaapa jos ajan metsään, mutta muistelisin lukeneeni, että musta nuoriso ryhtyi 1960-luvulla suhtautumaan bluesiin enemmän tai vähemmän menneisyyteen kuuluvana juttuna, ns. orjamusiikkina. Soulin puolelta tutuksi tullut taisteluhuuto "I'm Black and Proud" vetosi nuoriin, Malcom X:aan ja Mustiin Panttereihin tutustuneisiin kuulijoihin paremmin.
 
Olen saanut sellaisen vaikutelman, että bluesin puolella tämänkaltainen ylpeä julistus taisi olla vähäisempää tai ainakin jäädä vähemmälle huomiolle. Vai oliko näin? Osaako joku muuten nimetä ns. "Say It Loud"- koulukunnan bluesartisteja? Jonkin verran kantaaottavaa ja ajankohtaisiin tapahtumiin viittaavaa materiaalia olen näistä 1960-luvulla levytetyistä blueskiekoistakin löytänyt: mm. Big Amosin "Going to Viet Nam" tulee mieleen.

En ole asiantuntija, joten korjatkaapa jos ajan metsään, mutta muistelisin lukeneeni, että musta nuoriso ryhtyi 1960-luvulla suhtautumaan bluesiin enemmän tai vähemmän menneisyyteen kuuluvana juttuna, ns. orjamusiikkina. Soulin puolelta tutuksi tullut taisteluhuuto "I'm Black and Proud" vetosi nuoriin, Malcom X:aan ja Mustiin Panttereihin tutustuneisiin kuulijoihin paremmin.
 
Mielenkiintoinen aihe. En ole asiantuntija minäkään mutta tässä jotain mietteitä.
 
Bluesin suosion lasku afroamerikkalaisen kuulijakunnan parissa n. 50-luvun puolesta välistä alkaen on tosiasia mutta saamani käsityksen mukaan mainitsemiesi seikkojen osuutta tapahtumaan on vahvasti liioiteltu. Ehkä on jotenkin jännittävämpää ajatella soulia ja funkia lähinnä jonkinlaisena mustien "vapaustaistelumusiikkina", en tosiaankaan tiedä. Samanlainen musiikin romantisointihan on vallalla usein myös käsiteltäessä esim. tiettyjä 60-luvun rock-musiikkiin kuuluvia alueita.
 
Toki muutos ajassa heijastuu monissa 60-loppupuolen soullevyjen teksteissä mutta montako Mustia Panttereita tai vastaavia melkoisen radikaaleja ilmiöitä heijastavaa levyä loppujen lopuksi löytyy Billboardin R&B/Soul myyntilistoilta... ja löytyi niitä kuinka monta tahansa, bluesin suosio oli kääntynyt laskuun huomattavasti aikaisemmin ja sen syrjäyttäneistä uusista saundeista on mahdoton löytää mitään sen kummemmin yhteiskunnallisesti kantaaottavaa lyriikkaa.
 
_Yhtenä_ pääsyynä bluesin suosion laskun syynä afroamerikkaisen väestön parissa pitäisin kaupungistumista. Vielä 50-luvun puolessavälissä Chicagossa kukoistanut city-blueskin oli pitkälti maaseudulta muuttaneiden muusikkojen musiikkia yleisölle, joka oli niinikää maaseudulta kotoisin ja halusi kuulla "tuttua saundia". Uudelle, kaupungissa kasvaneelle sukupolvelle, jolle elämä puuuvillan poimintoineen Mississippissä oli lähinnä kaukainen ikävä muisto - jos sitäkään - blues ei merkinnyt mitään, tai ainakaan mitään muodikasta (viittausta "orjamusiikkiin ei voi täysin sivuuttaa). Pikkuhiljaa blues jäikin kaupungissa yhä enemmän vanhempien ihmisten musiikiksi, maaseudulla etelässä muutos oli hitaampi.
 
Huomattavasti paremmin, laajemmin ja seikkaperäisemmin tätä muutosta ja sen syitä afroamerikkalaisessa saundissa käsittelee Charlie Gillett mainioissa rock'n'roll-historiikissaan "Sound of the City", jonka "revisited editionia" suosittelen myös kaikille bluesista kiinnostuneille.

Olen saanut sellaisen vaikutelman, että bluesin puolella tämänkaltainen ylpeä julistus taisi olla vähäisempää tai ainakin jäädä vähemmälle huomiolle. Vai oliko näin? Osaako joku muuten nimetä ns. "Say It Loud"- koulukunnan bluesartisteja? Jonkin verran kantaaottavaa ja ajankohtaisiin tapahtumiin kantaa ottavaa materiaalia olen näistä 1960-luvulla levytetyistä blueskiekoistakin löytänyt: mm. Big Amosin "Going to Viet Nam" tulee mieleen.
 
Blues sinänsä on aina on kertonut myös ajankohtaisista tapahtumista ja ilmiöistä, kuten selviää esim. Paul Oliverin mainioista bluesanoitusten kautta bluesin maailmaa valottavasta kirjasta "Blues Fell This Morning", tosin tekstien näkökulma asioihin on enemmänkin "pienen ihmisen" näkökulma. Tuskinpa löytyy yhtään aihealuetta, jota bluesteksteissä ei olisi käsitelty - mainitsemasi Vietnam oli jopa melkoisen suosittu laulunaihe.
 
60-luvun lopun / 70-luvun alun "black pride" - touhu oli ajan ilmiö ja uskoisin että se _jossain määrin_ , yksittäisten laulujen tasolla, heijastui myös bluesiin, joskaan ei tule mieleen yhtään aiheeseen erityisesti keskittynyttä artistia mutta oliko edes v. -56 pinnalle noussut James Brown sellainen.

Isäntä: Ajatus siitä että blues käsittelee ajankohtaisia aiheita esim. poliittisia, en osaa tai kykene kuvittelemaan semmoista bluesia jossa kritisoidaan ankarasti Bushia tai muutenkaan maailman menoa ja sen hetkisiä epäoikeudenmukaisuuksia. Blues on lähempänä sitä mikä merkitsee todella jotain, ei kaukainen sota merkitse yhtä paljoaa kuin köyhyys tässä kun se on käsillä.
 
Hyvin sanottu.
 
Tuli mieleen, mitä Willie King laulaa syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskusta:
 
"You talk about terror... I've been terrorized all my days!"

Blue Moonille ja Isännälle kiitokset hyvistä kirjoituksista.
 
Bluesin suosion lasku afroamerikkalaisen kuulijakunnan parissa n. 50-luvun puolesta välistä alkaen on tosiasia mutta saamani käsityksen mukaan mainitsemiesi seikkojen osuutta tapahtumaan on vahvasti liioiteltu. Ehkä on jotenkin jännittävämpää ajatella soulia ja funkia lähinnä jonkinlaisena mustien "vapaustaistelumusiikkina", en tosiaankaan tiedä.
 
Joo, varmaan jonkinasteista romantisointia on havaittavissa. Lähdeteoksissa ajatus "orjamusiikista" tuntuu kuitenkin istuvan sitkeästi.
 
Toki muutos ajassa heijastuu monissa 60-loppupuolen soullevyjen teksteissä mutta montako Mustia Panttereita tai vastaavia melkoisen radikaaleja ilmiöitä heijastavaa levyä loppujen lopuksi löytyy Billboardin R&B/Soul myyntilistoilta...
 
En usko, että kovinkaan montaa, ainakaan jos puhutaan Mustien Pantterien kaltaisista äärilaidoista. Maltillisemmista kappaleista mieleen tulee tietysti Otis Reddingin ja Arethan "Respect", mutta senkin parisuhteesta kertovan tekstin yhdistäminen kansalaisoikeusliikkeeseen on vain yksi, ja ehkä vähän tarkoitushakuinenkin tulkinta. Kappaleen teksti on kuitenkin moniulotteinen.
 
Syynä voisi olla kai sekin, että tuskinpa ainakaan suuremmat levy-yhtiöt olisivat olleet kovin innokkaita markkinoimaan ja levittämään kaikkein miltanteimman siiven musiikkia. En tiedä.
 
60-luvun lopun / 70-luvun alun "black pride" - touhu oli ajan ilmiö ja uskoisin että se _jossain määrin_ , yksittäisten laulujen tasolla, heijastui myös bluesiin, joskaan ei tule mieleen yhtään aiheeseen erityisesti keskittynyttä artistia mutta oliko edes v. -56 pinnalle noussut James Brown sellainen.
 
Mustat Pantterit kaiketi arvostelivat James Brownia "tuomoilusta" ja vaativat tältä jonkinlaista kannanottoa mustien kansalaisoikeustaisteluun. Väitetään, että tuloksena oli sitten dramaattinen single "Say It Loud (I'm Black And Proud). Brownia taitaa olla siitä huolimatta mahdotonta lokeroida Black Power-liikkeen kannattajaksi, sillä olen saanut sen käsityksen, että vähän myöhemmin julkaistu "Talkin' Loud (And Saying Nothin') olisi suunnattu Mustille Panttereille...
 
Jos jotakuta kiinnostaa aihe enemmänkin, niin kannattaa tutustua kokoelmalevyihin "Stand Up And Be Counted : Soul, Funk and Jazz from a Revolutionary Era" (kannessa se kuuluisa kuva Meksikon olympiakisoista) ja Blue Noten "Say It Loud! : Brotherhood, Pride & Groove on Blue Note". Mukana on mm. Gil Scott-Heronin "Revolution Will Not Be Televised", Last Poetsin "When Revolution Comes", Nina Simonea, Cannonball Adderleyta ja muuta kivaa.

Joo, varmaan jonkinasteista romantisointia on havaittavissa. Lähdeteoksissa ajatus "orjamusiikista" tuntuu kuitenkin istuvan sitkeästi.
 
Joka tapauksessa tuo "Mustat Pantterit" yms. - horina on täysin tuulesta temmattua, jos katsotaan Billboardin Rhythm & Blues - myyntilistoja 50-luvun puolesta välistä alkaen ja aletaan tutkia millainen musiikki bluesin syrjäytti.
 
EDIT: Lisäyksenä vielä, että olihan musta musiikki aiemminkin muutakin kuin bluesia.