Roots ›

Vaughanista vouhkataan, osa 567. Saako täällä roots-palstalla muuten avata ketjuja muistakin aiheista kuin Vaughanista? Vaikken mikään juurimusiikin –enkä varsinkaan Vaughanin- erityisasiantuntija olekaan, niin pistänpä monologini tähänkin ketjuun.
 
Joskus taannoin sanoin tietämykseni SRV:ista rajoittuvan 80-luvulla televisiosta tulleeseen ja c-kasetille nauhoittamaani (mitään viideoita ei täällä raukoilla rajoilla ollut siihen aikaan kellään) Pori Jazz –taltiointiin ja muutamiin levyihin, joissa hän on vierailevana tähtenä (lähinnä Dylanin Under the red sky ja Bowien Let’s dance). Porin keikan perusteella SRV vaikutti innottomasti keskinkertaista bluesia veivaavalta Hendrix-kopiolta. Just sitä tavaraa, jonka perusteella blues monesti tyrmätään vanhanaikaiseksi ja tylsäksi muinaisjäänteeksi. Martti Syrjän sanoin; ”sama jos minä kertoisin samat kolme vitsiä illasta iltaan”, tjsp. Paikanpäällä fiilis on voinut olla ihan toinen, jos joku tietää niin kertokoon ihmeessä.
 
Asiaan. Näiden m-netin miljoonien SRV-ketjujen innoittamana nappasin divarin vinyylikaukalosta hyllyntäytteeksi Texas Floodin, Couldn’t stand the weatherin ja In stepin. Että selviäisi mikä tässä jannussa on niin perin ihmeellistä. Ei tuo kyllä varsinaisesti selvinnyt, johtuneeko sitten siitä, että rajoittunut musiikkimakuni on tällä hetkellä enemmän sinne Mississippin suuntaan kallellaan. Tai sitten siitä, että Hendrixin tuotantoa löytyy hyllystä enemmän kuin laki sallii. On minulla pari Gary Moorenkin levyä… Tosin hevisellaisia. Ai niin, kun on mainittu Moore, niin pitää mainita myös Clapton: Pidän suuresti monista Cläppi-ukon tuotoksista, kuten on puhetta ollut. Eihän tämä millään tavalla asiaan liity, mutta tämmöinen on tapa m-netissä, kuten hyvin tiedätte: Pyhä kolminaisuus nääs, isä, poika ja pyhä henki. Clapton, Moore, Vaughan. Liekö Henkka sitten se paha henki…
 
Niin joo, piti mennä siihen asiaan. Eiköhän näin pitkällä alustuksella ole jo karsittu lukutaidottomat m-nettiin kirjoittelijat pois ketjua sotkemasta. Texas flood on tylsä levy. Soitto on varmasti hyvää ja sitä on riittävästi, mutta mitään tästä levystä ei jäänyt mieleen. Pride and joy ja Mary had a little lamb olivat ennestään tuttuja, joten ne erottuivat massasta jotenkin. Eipä oikeastaan pitäisi sanoa mitään koko levystä, koska edessäni olevasta biisilistasta huolimatta en saa päähäni kuin yhden levyyn liittyvän ajatuksen, eli sen, että sen kuunteleminen oli työlästä. Ehkä pitäisi ottaa se tehokuunteluun, jospa sen hienous avautuisi, mutta aika on rajallinen.
 
Couldn’t stand the weather oli sitä vastoin paljon tuoreempi ja verevämpi tapaus. Voodoo Chilen tarpeettomasta läpiluennasta ja Things I used to don muuten vaan tuttuudesta huolimatta pidin tästä levystä paljon debyyttiä enemmän. Levyllä on jotenkin innostuneempi ote ja menevämpi meininki.
 
In step –albumiin tartuin kiinni kunnioittavalla hartaudella, sillä levyn kansikuva antoi odottaa paljon. Ajattelin, että nyt SRV näyttää vääräuskoiselle mistä kana pissii ja heittää dobrollaan sellaiset perinnemusiikit, että olen valmis polvillani todistamaan tämän bluesin kuninkaan suuruutta kaikille jotka viitsivät kuunnella. Ihmetykseni oli suuri, koska kuuloelimeni eivät rekisteröineet yhtään dobron rämpäytystä koko levyltä. Voin olla väärässä, olenhan saattanut olla niin syvissä sinisissä ajatuksissa, että joku biisi on jäänyt huomaamatta. Pääpaino oli kuitenkin menevissä rokkiralleissa, ja oikein mukava ja vauhdikas levy tämä onkin. Kuluttaja-asiamiehellä saattaisi tosin olla jotain huomauttamista kansikuvan ja sisällön selkeästä eroavaisuudesta. Korjatkaa jos olen väärässä, en ole sattuneesta syystä onnistunut kuuntelemaan näitä levyjä niin hyvin keskittyen kuin olisi tarpeen. Perheen 1-vuotias pitää nimittäin aika tehokkaasti huolen siitä, ettei iskä uppoudu liian pitkäksi aikaa bluesin syövereihin…
 
Vaughan on ihan mainio tapaus, mutta tuolla alusta mainitsemastani syystä en jaksa hänestä hirveästi innostua. Mitä ”syvemmälle” bluesin maailmaan perehtyy sen vähemmän siitä huomaa tietävänsä ja tuntuu jollain tavoin ajan haaskaukselta jäädä jumiin pelkkään SRV:iin. Ehkä tilanne olisi ollut toinen, jos olisin tutustunut esim. Weatheriin tarkemmin silloin kun se ilmestyi. Nimibiisin video tuli joskus silloin ihan teeveestäkin, mutta se ei minua SRV –uskovaiseksi kääntänyt, olin tuolloin sen verran rajusti Hendrixin ja Deep Purplen pauloissa. Nyt ovat sitten eräät mokomat ammoin kuolleet kitaraa rämpyttävät neekerit tehneet minusta tämmöisen mahdottoman tiukkapipoisen puristin, joka ei sulata ketään jolla on naama valkoinen, hampaat suussa ja joka ei ole vähintään yhtä lähimmäistään tappanut…
 
Vaughan on kuitenkin yksi osoitus siitä, että termin ”blues” sisälle mahtuu hirmuisen monenlaista musiikkia. Jos nyt satunnaisotannalla nappaan omasta levyhyllystäni esim. C. Pattonin, BB Kingin, Eric Claptonin, T-Model Fordin, Howlin’ Wolfin, Keb’Mon ja Erja Lyytisen, niin jokainen noista soittaa toisiinsa nähden erilaista musiikkia ja silti kaikista käytetään sanaa blues. Voisi melkein sanoa niin, että jos joku ei bluesista pidä, niin se ei ole vaan kuullut sitä tarpeeksi tai ei pidä musiikista muutenkaan.
 
Näin joo. Deep Purple on muuten viime aikoina mainittu m-netissä hämmästyttävän usein, näköjään jopa roots-palstalla. Hirveän hyviä kommentteja siitä on ollutkin, vanhana fanina on ollut ilo lukea niitä. Esim. Sormunen käytti Purplesta taannoin määritelmää korni. Hetken heristelin virtuaalinyrkkiä näyttöä kohti, mutta tarkemmin ajatellen Sormusen määritelmä kuvaa Purplea aika hyvin, eikä ole välttämättä edes loukkaava. Onhan Purple hieman naurettava/tyylitön siinä missä lähes kaikki muutkin hevibändit. Hevirokkia ei tosin välttämättä kannata arvostella esim. 50-luvun rock’n’rollin kriteereillä, koska se ei siinä mielessä rock’n’rollia ole, vaan paremminkin sitä bluespohjaista jytää. Tosin Purple nyt on tehnyt niin monenlaista musaa, että voisi melkein puhua linjattomuudesta. Mutta puhutaan mieluummin vaikka monipuolisuudesta… Monet Purplen biisit –tai ainakin riffit- ovat kuitenkin ihan silkkaa nopeutettua ja metelöitettyä bluesia. Soittakaapa vaan vaikka Burnin riffi slideputkella ja vähän hidastettuna, niin eikös siinä ole ihan silkkaa maalaisbluesia. Silloin kun Purple tosissaan yrittää soittaa bluesia, niin se on kyllä aika kamalaa kuultavaa. Jonkun Mistreatedin livevenytykset ovat järkyttävän tylsää kuultavaa. Mutta pitänee palata tähän aiheeseen toiste ja toisella palstalla. Yhdyn muuten täysin aiemmissa kirjoituksissa esiin tulleeseen näkemykseen siitä, että noita alkeelliselta kuulostavia bluesinrenkuttajia on vaikeampi kopioida kuin Blackmorea. Tosin Blackmoren soolot ovat monesti sellaista sekasotkua, että pystyneekö niitäkään sitten nuotti nuotilta jäljentämään. Eikä ole kyllä tarpeenkaan. Joka tapauksessa jos haluan vibaa punttiin, niin pistän Highway starin soimaan. Jokohan meni bannin arvoisesti aiheesta ohi.
 
Jos joku luki tämän kokonaan, niin voisin sille sisupussille painaa melkein plussaa.