Kitarat: kitarakamat ›

TomTom laittoikin jo hyvää kuvaelmaa aiheesta, ja samanoloisia havaintoja on itsellänikin. Neljää Gibsonin Flying V:tä olen soittanut kolmen vuoden aikana, kaikki Ž67 reissue-malleja tai siihen pohjautuvia.
 
Ensimmäinen huomio oli keveys. Painavimmat stratoni taitavat mennä lähes Les Paul luokkaan, ja siinä lensi V-kepukka melkein käsistä, kun oli niin kevyt pyöritellä...Flying V totta tosiaan.
 
Tuohon keveyteen, kaulaan ja kaulaliitoksen muotoiluun liittyen, soittaminen tuntuu kepeältä touhulta. Kaula on juuri sopivan tuhdin oloinen, muttei liian halko, ja otelautaa pitkin saa vinkaistua helposti ihan ylös asti jos niin haluaa.
 
Tuo vakiomikkiyhdistelmä 496R/500T ei ole minua niin miellyttänyt. Kaulamikki ei ole jättänyt mitään erityisen negatiivista, jos kohta ei positiivistakaan vaikutelmaa. Mutta tuo 500T tallamikki sitten, ulosantia kyllä riittää, mutta omaan makuuni liikaakin. Lisäksi sen sävy on jotenkin karkean oloinen, riipivä.
 
Kahdessa V:ssä mikkeinä on 490R/490T ja soundi on selvästi eri luokkaa. Ulostulotaso taitaa olla sieltä Gibsoneiden pienimmästä päästä, vaan onpa sitten suorastaan samettinen ääni. Tallan saa ärjähtämäänkin, mutta yleissointi on enemmän laulavaa bluussia.
 
Talloina löytyy sekä ABR-1:stä että Nashville Tune-O-Matic:ia. Jälkimmäinen on tukevamman oloinen ja eritoten tallan kiinnityspultit ovat selvästi jämerämmät, mutta käytössä ei eroa havaitse. Kestävyyden kannalta Nashville vienee potin, mutta ei ABR-1:kään lelu ole. Raskaalla kädellä soutamisessa juuri nuo kiinnityspultit voivat kuulema alkaa pitemmän päälle taipumaan, omissa kitaroissa ei vielä havaittavissa (kaikki V:t vuodeltaŽ91).
 
Gibsonin Kluson Deluxe virittimet ovat toimineet moitteetta ja nuo tulppaanit sopivat mielestäni oivasti kitaraan myös ulkonäkönsä puolesta. Yhdessä V:ssä on vaihdokit, en muista merkkiä äkkiseltään, mutta painavammat metallivirittimet tekevät muutoin niin herkässä balanssissa pysyvästä kitarasta hieman kaulapainoisen.
 
Viimeistelyn laatuun en osaa ainakaan tehtaan jäljiltä sanoa, kaikki nämä olivat jo käytettyjä, kun käsiini eksyivät. Nitroselluloosa on herkkää raapiutumaan ja kolhiintumaan, ja niitä jälkiä sitten löytyykin, etenkin rungon takaa. Toisaalta, naarmut eivät minua haittaa, ja jo niinkin triviaali pointti kuin kitaran tuoksu on miellyttävän erilainen. Kuten TomTomillakin, minulla oli aluksi vaikeuksia tottua kaulan maalaukseen. Se tuntui jotenkin nihkeän, tahmean oloiselta kämmenelle, tosin verrokkina ovatkin lähes lakkaamattomat satiinikaulaiset kitarani. Ajan myötä olen tottunut tuohon kaulan maaliinkin, ja pieni pyyhkäisy soiton välillä yleensä auttaa.
 
Säädettävyyden kanssa ei ole ollut ongelmia. Edellisten omistajien jäljiltä kaikissa oli hieman erilainen tatsi, joka muuntui pienellä ruuvauksella itselle sopivaksi. Kaulakulma oli jokaisessa ideaali (liekö näissä suuria eroja?), talla asettui omalle tatsilleni juuri sopivalle korkeudelle.
 
Jaah, makuasioita pitkälti. Se ostoksen hyvyys selviää varmaan ihan käytön myötä, mutta kun V:t ovat jo mallina tuttuja, suuria yllätyksiä en ennustaisi, paitsi toivottavasti positiiviseen suuntaan. Ainokaisesta tällä erää virallisesti omasta Flying V:stäni en luovu hevillä, enkä kyllä bluesillakaan.