Bänditoiminta ›

Oudon hämmentävä kokemussarja (2 tapausta on sarja, right?) tässä viimeisen kuukauden aikana.
 
Ensi oli yksi keikka. Lavalla oli aivan loistava meininki, kaikki tuntui menevän täydellisesti, yleisökin tuntui tykkäävän. Yhtye tuulettaa: paras keikka ikinä. Luotettavilta tutuilta tulee jälkeenpäin palautetta: hirveää sohellusta, kamalaa ylisoittamista, lapsellista yli-innostusta, kitaratkin ihan epävireessä.
 
Sitten oli toinen keikka: laimea lavafiillis, kaikki kankeaa, yhtye soittaa mielestään kuin lauma krotialaisia humppamuusikoita. Yleisökin vähenee silmissä. Yhtye lymyää nurkissa: itsetuhoutuminen lavalla, no, piti sitten tämäkin kokea. Luotettavilta tutuilta tulee jälkeenpäin palautetta: hienoin keikka ikinä. Tulee hyvää arvostelua ihan ulkopuolisiltakin.
 
Eh?
 
Mistä sitä nyt sitten enää tietää? Outoa, miten fiilis voi noin täysin vaihtua monitorilinjassa. Onhan totta että yhtyeen mielestä esim. soittovirheetön (ns. hyvä) keikka voi kuvastua yleisöön pelkkänä liikkumattomana otsaryppyisenä instrumenttien tuijotuksena ja mielipuolisen känniriehumisen tuhoama musiikkiesitys voi vaikuttaa yleisöstä anarkistisen vakuuttavalta räjähdykseltä (joskus..), mutta kuitenkin...
 
Vastaavia kokemuksia?

No meillä oli eka keikka et soitettiin suht huonosti mut tuli hyvää palautetta, kiitos huonon PA:n =D ja nyt oli eilen hyvä PA ja kaikki soitettiin nappiin ja kaikki sanoivat et meni hyvin. Aika jännö teidän tapaus. Porukka ei ymmärrä teidän musiikkia.

Vastaavia kokemuksia?
 
En nyt tiedä vastaavuudesta, mutta kirjoitanpa silti. Ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa mutta toivottavasti ei viimeinen keikkakokemukseni erään kylän nuorisoseurantalolla eräänä vuonna voisi tulla mainituksi.
 
Meitä oli kolme, ja musiikkityylin oli tarkoitus olla ambient. Meitä oli kaksi kosketinsoittajaa ja minä. Soitin balalaikkaa. Oikeastaan olin mukana koska toinen mainituista kosketinsoittajista ehdotti mukaan tuloani juotuaan ensin pullon koskenkorvaa. Sanoin että kyllä se käy jos saan soittaa balalaikkaa.
 
Keikan alussa meinasin tietysti virittää soittimeni, mutta toinen kosketinsoittajista sanoi että ei sillä ole väliä. No ei sitten. Ei muuta kuin sähkökitaran mikillä varustettu balalaikka delaypedaalin kanssa miksauspöytään kiinni sen kummempia murehtimatta.
 
Kun aloitimme soittamaan emme tietenkään kuulleet omasta soitostamme yhtään mitään koska nuorisoseurantalon alakerrassa oli disko, ja sen jumputus häiritsi pahanpäiväisesti. Soitimme silti, paitsi tämä toinen kosketinsoittaja joka jo hyvin varhaisessa vaiheessa nukahti instrumenttinsa ääreen. Hän ei ollutkaan enää yhtä virkeä kuin aiemmin illalla juostessaa pitkin metsiä ja peltoja.
 
Kaikesta huolimatta parikin henkilöä yleisöstä kävi "esiintymisen" jälkeen vakavalla naamalla kehumassa minulle että oli hyvän kuuloista. Ehkä se sitten oli? Paha sanoa kun en itse oikein mitään kuullut. Hauskaa oli silti, ei siinä mitään.

Omat fiilikseni keikan sujumisesta aika usein täsmäävät yleisön kanssa yksiin, koska en lavalla enkä sen takana ajattele juuri lainkaan sitä, että kuinka soitto kulkee. Lavalla vaan soitetaan ja ollaan hetkessä, eletään sen musiikin mukana, jos ei aina soitto osu kohdalleen niin ei sitä auta murehtia koska sitä jälkikäteen ei voi korjata.
Etenkin kun bändi ja sitä myöten biisit ovat vähän tuntemattomampia niin pieniä soittovirheitä ei huomata lainkaan niin helposti. Miksi itse keskittyisin enemmän siihen, osuuko iskut oikeisiin kohtiin, kun ei yleisökään arvioi keikkaa juuri muun kuin yleisfiiliksen ja meiningin kannalta?
 
Tietysti on vähän eri asia, jos soittaa vaikka rauhallista taustamusiikkihumppaa, jolloin kuuntelukokemus on tärkeämpää kuin kokonaisuus.

Viimeksi koulun joulujuhlassa soitettiin Enter Sandman. Rumpalia piti suostutella koko päivä soittamaan ja kun se lopulta suostui, niin sille piti vielä opettaa biisin rakenne noin tuntia ennen esiintymistä. Basisti oli onneksi treenannut biisin hyvin kotona.
Sitten päästiin lavalle. Kaksi kitaristia (minä toinen), rumpali laulala ja basisti. Alku meni ihan hyvin, mutta laulaja ei aloittanutkaan laulamaan, vaikka olisi pitänyt. Me muut vain jatkoimme soittamista ja yleisö oli hurmiossa. Jossain vaiheessa laulaja veti tokaa säkeistöä, vaikka muut olivat vasta kertsissä. Se puhumiskohta meni päin, sanonko mitä.
Mutta lähes kaikki keikan jälkeen sanoivat, että Sandman oli juhlan aivan ylivoimaisesti paras biisi.
Tästä voimme päätellä, että maallikoille soittotaitoa tärkeämpää on hyvä fiilis.

Selvennykseksi vielä: tässä meillä ei siis ollut kyse soittovirheistä (niitä meillä tulee aina ihan se vakiokämmäysmäärä) vaan pikemminkin koko yleisfiiliksestä. Outoa. Ehkä vaan me jotenkin olemme vakuutavampia ahdistuneempina ja vähäeleisempinä, vaikka itse musiikki on ihan aurinkoista...

Kannattaa videoida keikat, ja katsoa mitä voisi esim. ''koregrafiasta'' parantaa. Monesti kun luulee elehtineensä paljonkin, niin nauhaa katsellessa voikin tulla aktista toisiin ajatuksiin. Ja kuulee soittovirheet, tai ne jotka luuli vetäneensä pieleen, mutta jotka eivät vältämättä kuulostakkaan audiona aivan kauheilta.

kai siihen vaikuttaa aina omat fiilikset, oli sitten yleisössä tai lavalla. On sellaisia keikkoja jolloin sekä bändin että yleisön mielestä keikka oli maailman paras tai maailman huonoin. Joskus taas mielipiteet menevät ristiin. Yleensä kyllä yksimielisyys vallitsee ja hyvät fiilikset välittyvät puolin ja toisin

Tuttu juttu. Päädyin lopulta sellaiseen ajatukseen, että koska keikka on kuitenkin kaikille sen kokijoille subjektiivinen juttu, niin ei ole pakko uskoa ketään muuta kuin itseään. Jos itsestä tuntui hyvältä, keikka oli hyvä.