Bänditoiminta ›

En ole, tosin ei toistaiseksi ole ollut mitään niin vakavaakaan viritystä, että varsinaisesti pitäisi joku bändistä ulos kiskaista. Tai no, nyttemmin hiukan lopahtaneen prokkiksen basisti potkaistiin toistaiseksi määrittelemättömäksi ajaksi ulos bändistä tämän alituisen ryyppäämisen vuoksi.
 
Kerran jos kahdenkin olen sen sijaan miettinyt aivan vapaaehtoisesti jättäytyä bändistä ulos. Kyllä sen tuntee, milloin homma toimii ja milloin ei.

Mua ei vielä ole potkittu bändistä pihalle, mutta olen kyllä vapaaehtoisesti lähtenyt kävelemään pois. Tuntui silloin että bändi tulee paljon paremmin toimeen ilman mua, ja sille se myös näytti.

Mut bändi vaan jäis tyhjän päälle, biisit kun on mun käsialaa. Ja bändissä ei oo usein montaa, jotka kykenee tekemään kokonaisia biisejä alusta loppuun.
 
Mulla on ollu täsmälleen sama juttu. Ensimmäiseen bändiin tulin viimeisenä jäsenenä, toiset oli jo soittanu jonkin aikaa yhdessä, mutta koska tein 90 % biiseistä , en koskaan pelännyt erottamista eikä sitä tullutkaan :)
Bändi tosin hajosi yhteistuumin opiskelun, armeijan ja muun seurauksena parin vuoden jälkeen.
 
Kaikissa yhtyeissä missä olen / olen ollut, oon pyrkiny ainaki jotenki osallistumaan biisintekoon tai sitten tehnyt biisin alusta loppuun itse, jotenkin tuntuu paremmalta tehä hommaa vähän enemmän täysillä ja pitää ne ns. "avaimet" käsissä...

En toistaiseksi.
Tosin yhden bändin hajottua aloittivat uudestaan n. 5v tauon jälkeen,eikä pyytäneet minua mukaan,asuin kyllä tosin toisella paikkakunnalla silloin.

Olen. Asia hoidettiin herrasmiesmäisesti, ja osasin jo vähän odottaakin sitä (linjavedoissa erimielisyyttä ja enemmänkin ehkä itse mukana hyvä toveri-periaatteella etc.)
Kyllä se silti oli kova kolaus, maa katosi jalkojen alta ja puhekieli muuttui vitunhokemiseksi. Kaverisuhteet äijiin(oltiin tunnettu jo ala-asteelta) tosin paranivat tämän jälkeen varmaan 60-70%, ja totesinkin myöhemmin että olisin itse samassa tilanteessa tehnyt aivan samoin.
No, elämä jatkuu..

Hienoa, kiitos kaikille! Jatkakaa vain, yritän ehtiä jatkamaan pohdintaa aiheesta itsekin lähiaikoina. Lisää avautumisia, jos saan toivoa!
 
Ja vielä yllykkeeksi: miten haluaisit saada potkut bändistä?
 
Nimim. "monoa viritellessä"

Ja vielä yllykkeeksi: miten haluaisit saada potkut bändistä?
 
Toivoisin että asiasta kerrottaisiin ihan face-to-face, ja tietenkin perustelujen kera. Jos tosiaan olisin jarruttamassa bändin kehitystä, tai henkilökemioiden osalta "piikkinä lihassa" niin kyllä ottaisin monoa ihan mukisematta. Edellytyksenä se, että tosiasiat kerrottaisiin suoraan minulle.
 
Epämiellyttävää olisi sellainen salailemalla ja selän takana hoidettu erottaminen.

Ja vielä yllykkeeksi: miten haluaisit saada potkut bändistä?

 
Sanotaanko niin, että ei ole hyvä jos konfrontaatiotilanteen jälkeen jää yhtään purkamattomia aggressioita jäljelle. Eli potkut olisi parasta antaa humalassa ja vittumaiseen äänensävyyn että ei jäis asia nössölle "voi harmi, mutta ollaanhan vielä kavereita"-asteelle. Kivempi se olis jälkeenpäin sanoa että antoivat mulkut kenkää mutta pistinpä kuitenkin turpaan läksiäisiksi.

Onneksi jokainen monon heilautus on mennyt rauhallisissa merkeissä. Tappelua ei ole tullut koskaan.

eipä ole koskaan potkittu pihalle. basisitin kanssa ollaan porskutettu yhdessä alusta asti (sen huomaa:), kitaristit on vaihtunut moneen kertaan.....

äh, ei pasisteista ota selkoo! prkl...
 
Eini.. ne on vähän niinku muijia. Ajatus juoksee miten sattuu ja muutenki aina vähä outoja :D Ei niist ikinä ota kunnol selvää.
 
Entäs naisbasistit?

Entäs naisbasistit?
 
tätä oon kyselly jo useempaan otteeseen, mut ei o kukaan selventäny :|

Ja vielä yllykkeeksi: miten haluaisit saada potkut bändistä?
 
Nimim. "monoa viritellessä"
 
Kertomalla päin naamaa, ojentamalla pullon hyvää viskiä ja olemalla silti vielä kavereita :)

Hienoa, kiitos kaikille! Jatkakaa vain, yritän ehtiä jatkamaan pohdintaa aiheesta itsekin lähiaikoina. Lisää avautumisia, jos saan toivoa!
 
Ja vielä yllykkeeksi: miten haluaisit saada potkut bändistä?
 
Nimim. "monoa viritellessä"
 
Joo, itsekkin olen saanut kenkää. kaverit oli hyviä ja en osannut ollenkaan odottaa monoa. Tuntui pahalta, mutta olin ollut liian hallitseva ja bändi halusi vaihtaa tyyliä.
 
kerran lähdin itse toisesta bändistä, jossa oli myös hyviä kavereita, joista osa otti sen raskaasti.
 
Kyllä kengän saaminen kaihertaa alitajunnassa vaikka tapahtuneesta on vuosia. Bändi on kuitenkin kuin perhe, ja kenkä on kuin avioero. paljon auttaa jos on muitakin kavereita ja asiat muutoinkin kondiksessa, mutta aina vaikeampaa jos bändi on kaikki kaikessa.
 
Mutta kokemusten perusteella en lähtisi ainakaan sellaiseen bändiin, jossa on omistaja, tyyliin "mun bändi" On jotenkin enemmän me-henkeä kun toimitaan kimpassa, vaikka joku olisikin musiikillinen johtaja, mutta kukin tavallaan.
 
Tällä hetkellä ottaisin potkut mieluiten siten, että olisin saanut vihjeitä tulevasta monosta ja johtopäätösten jälkeen tajuaisin itse lähteä. Pahimmalta tuntuisi liian ymmärtävä tyyli "tajutaan kuinka pahalta susta tuntuu, mutta..."

>>Entäs naisbasistit?

tätä oon kyselly jo useempaan otteeseen, mut ei o kukaan selventäny :|
 
Mitä mä nyt olen naisten kanssa samoissa bändeissä soitellut, niin homma on aina ollut varsin pro, eräällä tavalla sukupuoletonta, jos niin voi sanoa olematta epäkohtelias. Eli soittaja klaaraa tonttinsa jos klaaraa, ja soittajan sukupuoli lienee ihan pienimpiä tekijöitä.
 
Yleisö suhtautuu kyllä naispuolisiin soittajiin eri tavalla; varsinkin molemmissa sukupuolissa ilmenevän "soittajan omimisen" luulisi käyvän hermoille; niin tytöttelyn, kuolaamisen kuin universaalisen sisaruuden, mutta ainakaan mä en ole koskaan kokenut bändin sisällä mitään erityisiä kutinoita tai jännitteitä, bändi on kumminkin ihan eri tavalla lojaaliutta ja sitoutumista vaativa työyhteisö kuin useimmat "tavalliset" palkkatyöt, eikä hommaa voi riskeerata epärehellisyydellä tai fantasioilla.
 
Mä olen myös seurannut pitkät ajat vierestä harrastelijatason naisrockbändiä, ja musta näyttää että samanlaista ystävyyttä ja henkilökohtaiset riidat yrittävää lojaliteettia sekin on.
 
Itse asiassa musta tuntuu, että bändissä soitto, olipa kyse mies- nais- tai sekabändistä, on uskoutumisineen ja toisten tukemisineen lähempänä hyväksyttyä tyttöporukan käyttäytymistä kuin perinteistä äijän mallia. Ehkä juonittelua on vähemmän. Ystäväni joka soitti rumpuja äärifeministisessä aggressivisessa naisbändissä väitti ettei hommassa oo mitään eroa, eikä sukupuoli tule esiin edes saunassa (mitä nyt ko bändin naiset kuulemma kiroilivat enemmän kuin yksikään äijäbändi).
 
Mun täytyy loppuun lisätä elämys, jonka koin mennessäni nuorena poikana taidekouluun. Olin ujohko, ja jännitin etukäteen elävän mallin piirtämistä. Kun malli sitten asettui korokkeelle, tajusin suhtautuvani malliin - sinänsä kauniiseen alastomaan naiseen - täysin kiihkottomasti kuin lihankappaleeseen kaupan tiskillä, sen sijaan etuviistossa samaa mallia piirtävän (täysin puetun) tytön niskan kaari ja profiili muutenkin sai sydämeni läpättämään.
:-)

bändissä soitto, olipa kyse mies- nais- tai sekabändistä, on uskoutumisineen ja toisten tukemisineen lähempänä hyväksyttyä tyttöporukan käyttäytymistä kuin perinteistä äijän mallia... Mun täytyy loppuun lisätä elämys, jonka koin mennessäni nuorena poikana taidekouluun...
 
Loistavia vertauksia! Onkohan Kivessä havaittavissa sosiaalipsykologin vikaa :) Sori offtopic. Jatkakaa...

Ihan ekasta bändistä savustettiin basisti ulos kohtuullisen tyylikkäästi: aluksi vittuiltiin mokista (joita kyllä tuli luvattoman paljon, pakko myöntää). Kakkosvaiheessa nostettiin treenikertojen määrää/vko, jolloin bastisti seurustelevana miehenä joutui skippaamaan vuoroja väliin. Tilalle tietysti hommattiin tuuraamaan asiansa osaava vikaari. Muutaman kuukauden kuluttua alkuperäinen ymmärsi yskän ja roudasi kamansa pois. Voilá!

bändi jonka olin kasannut ja tehny helvetisti töitä että treenikämppä löyty ja jätkät soittamaan hajosi. se sattu,
itse olisin ollut valmis jatkamaan mutta ensin basisti alkoi jättämään treenei väliin sitten rumpali ja lopulta toinen kitaristi. laulaja olisi jatkanut kanssa. tuli sellainen olo että olis menettänyt perheen ku jätkät ilmoitti että ei nappaa sori nyt.
 
sitten hetkeä myöhemmin kitaristi olikin jo toisessa bändissä, josta myöhemmin eros. mutta kyllä sitä aika katkera olo oli aika pitkään. muut eivät enää soita kuin minä.
meni aika kauan ennen kuin toivuin, pari-kolme vuotta meni ennen kuin aloitin uudestaan soittamisen kunnolla. ja sitten taas kasaamaan bändiä ja eipä enää löytynytkään soittajia. onneks myöhemmin pääsin valmiiseen bändiin.

Ihan ekasta bändistä savustettiin basisti ulos kohtuullisen tyylikkäästi: aluksi vittuiltiin mokista (joita kyllä tuli luvattoman paljon, pakko myöntää). Kakkosvaiheessa nostettiin treenikertojen määrää/vko, jolloin bastisti seurustelevana miehenä joutui skippaamaan vuoroja väliin. Tilalle tietysti hommattiin tuuraamaan asiansa osaava vikaari. Muutaman kuukauden kuluttua alkuperäinen ymmärsi yskän ja roudasi kamansa pois. Voilá!
 
toshan oli tyyliä, jätkä ymmärsi yskän!