Lyriikka ›

Nyt siltä tuntuu taas se mut saa.
Jaksa en enää ottaa askeltakaan.
Kun yksinäisyys ottaa sydämen.
On silloin yksin, tuntee sen merkityksen.
 
Joka aamu kokoan itseni uudestaan.
Muiden mukana juoksen kadun hulinaan.
Toiset luotuja kulkemaan, toiset vain rakastamaan.
Mitä jos en ole kumpaakaan.
 
Joskus mietin mikä mut aina saa.
Itsesääliin jälleen sukeltamaan.
En haluaisi kulkea tietä, polkua yksinäisen.
Päivät jälleen toisiaan toistaa, tunnen sen uudestaan.

Särkynyt sydän ja murtunut mieli
Kuka nostaa ylös taas, ylös taas.
En tiedä minne kulkee tää tieni.
Hiljaa kuljen vaan, kuljen vaan.
 
Kuullut oon, elä vaan päivä kerrallaan.
Mutta yksin ei jaksa, yksinäinen haaveilija.
Ilta toisensa jälkeen kaatuu uudestaan.
Ja saapuu pedot jälleen saaliinsa raatelemaan.

jeps eli kommentointia....kiitos

Tykkäsin. Ei minusta edes niin kovin kliseinenkään.
+

Kah, kun kerrankin eksyn tänne lyriikkapalstalle ihmettelemään niin täältä löytyy tämmöisiä loistavuuksia. Yksinkertainen, ehkä aika tavallinen, ja onhan tämä aihekin aika kulunut, mutta jotenkin tuo jäi pyörimään päähän. Yksinkertaisuudessaan todella koskettava. Ihmettelen vain, miten joku osaa pukea sanoiksi sen, mitä itse onnistun vain pyörittelemään sisälläni. Jos joskus saisi(/osaisi) purettua(/purkaa) itseään paperille, niin tuo voisi olla suoraan minusta...

Aihe on jokaiselle tärkeä, ja siksi tämä tuntuu monesta varsin omakohtaiselle. Minulle ei niinkään tipahtanut, sillä olen kuullut tämän hieman erilaisena jo kymmeniä kertoja.
 
Eipä silti, tällaisellekin tekstityypille on tilauksensa. Minä en vain oikein jaksa näitä perusmelankolisia valitusvirsiä omasta elämästä, vaikka itsekin niitä aikanaan tein.