Koskettimet ›

Ja tässäpä hivenen Hammondeista...
 
Hammond-urku, malli A, ensiesiteltiin vuonna 1935. Viimeinen generaattori-Hammond koottiin Hammondin Euroopan tehtailla vuonna 1975. Tämän jälkeen tehdyt mallit ovat aika kaukana alkuperäisestä, enemmänkin sellaisia kokoperheen sähköurkuja rytmikoneineen ja efekteineen. Hammond Corporation sulki ovensa '80-luvun puolivälissä, kunnes erinäisten vaiheiden jälkeen tavaramerkki päätyi Hammond-Suzukin omistukseen. Hammond-Suzukin valmistamat soittimet pyrkivät jäljittelemään alkuperäistä Hammond-soundia, josta seuraavasssa lisää. Ja ennen kuin kukaan besserwisseröi, mainittakoon että seuraavassa kerron pääosin ns. konsoli-Hammondista. Kaikissa Hammondeissa ei suinkaan ole kaikkia, tai välttämättä mitään, näistä ominaisuuksista. Lisää tästä jäljempänä.
 
Konsoli-Hammondissa on kaksi viiden oktaavin koskettimistoa ja 25- tai 32-nuottinen jalkio. Koskettimistoja voisi hätäisempi luulla kuusioktaavisiksi, mutta alin oktaavi, jonka koskettimet ovat käänteisväriset, onkin itse asiassa preset-kytkimiä. Näillä voidaan valita käytettävä soundi "preseteistä", joita voi lystisti ohjelmoida avaamalla takakannen ja siirtelemällä presettipaneelissa piuhoja paikasta toiseen. Tämän lisäksi voidaan myös valita käytettävän drawbareja, jolloin ääntä voidaan säädellä mielin määrin käsipelillä. Olennainen juttu on myös 48 desibelin laajuisella alueella toimiva volume-pedaali.
 
Kyseisen kapistuksen äänenmuodostus perustuu mekaaniseen aaltomuotogeneraattoriin, niin käsittämättömältä kuin se kuulostaakin. Tuossa generaattorissa on 82 tai 91 pientä pyörää, joiden kehälle on pyälletty (joojoo, se on sana :-) lovia. Näitä pyöriä pyörittää sähkömoottori hammaspyörävälityksillä. Jokaisen pyörän vieressä on pieni kelamikrofoni, samanlainen kuin sähkökitaran yksikelaisessa mikissä jokaiselle kielelle. Pyöriessään kelojen vierellä nuo pyörät sitten aiheuttavat hämärää sähkömagneettista aktiviteettia nimeltään induktio. Pyörän kehällä olevat lovet aiheuttavat ko. sähkökenttään syklisiä muutoksia, syntyvä aaltomuoto on hyvin lähellä siniaaltoa. Nämä aaltomuodot sitten reititetään koskettimistoon.
 
Koskettimistossa jokaisen koskettimen alla on yhdeksän pientä kytkintä, jotka kosketinta painettaessa kytkeytyvät ja kytkevät aaltomuodot "busbareihin", jotka ovat vaakatasoisia koko koskettimiston mittaisia tankoja. Jokainen busbar on vuorostaan kytketty "drawbariin" (ne liukusäätimet), jota vetämällä voi kontrolloida kyseisen busbarin aaltomuotojen äänenvoimakkuutta. Tässähän ei olisi ihan hirveästi järkeä, ellei hommaa olisi hoidettu siten, että aina yhtä busbaria pitkin välittyy yksi harmoninen taajuus. Taajuudet on merkittä drawbareihin vanhaan malliin "urkupillien" pituuksina, siten että 8' (kahdeksan jalkaa, vähän alle 2.5m) drawbar vastaa soitettua nuottia, 16' on oktaavia alempana, 4' oktaavia ylempänä jne.
 
Eli, kun painat koskettimistolta keski-C:tä, eri drawbarien takana ovat portaattomasti (vanhemmissa malleissa kahdeksalla portaalla) säädettävissä seuraavien nuottien voimakkuudet:
 
16' - C2
5 1/3' - G3
8' - C3
4' - C4
2 2/3' - G4
2' - C5
1 3/5' - E5
1 1/3' - G5
1' - C6
 
Melko monipuolinen systeemi, siis. Tästä onkin kiittäminen Hammond-urun sangen monipuolista soundivalikoimaa. Drawbar-settejä on kaksi koskettimistoa kohden ja yksi pedaaleille. Käytössä oleva drawbar-setti valitaan painamalla "preset-kosketin" pohjaan. Toista vastaa B, toista Bb.
 
Tässä tuleekin vastaan yllätys; kuten edellä mainittiin, generaattorissa on pyöriä, eli eri taajuuksia, 82 tai 91 mallista riippuen. Kuitenkin, jotta saadaan viisioktaavisen manuaalin kaikille koskettimille kaikki yllälistatut taajuudet, tarvittaisiin 109 eri taajuutta. Ongelma on ratkaistu "kierrättämällä" taajuuksia, eli koskettimistolla ylöspäin mennessä ylimmät taajuudet alkavat "toistaa" itseään jatkuvan nousemisen sijaan. Myös alimman oktaavin alin taajuus "toistaa" itseään, so. jos vedät 16' drawbarin kokonaan ulos ja soitat kahta alinta oktaavia, saat samoja nuotteja. Samoin 1' drawbarin ja kahden ylimmän oktaavin kanssa. Tämä kuulostaa paljon paremmalta kuin luulisi.
 
Olennainen osa soundia on myös mekaaninen vibrato. Vanhemmissa Hammondeissa yritettiin saavuttaa vibrato-efekti mm. rakentamalla kaiutinkaapin yläosaan pyörivä "roottori", tosin tämän Leslie teki huomattavasti paremmin, siitä jäljempänä... Asiaan. Mekaaninen vibratoskanneri tuli kuvioihin sodanjälkeisissä malleissa. Tämä on samalla akselilla ja saman moottorin pyörittämä kuin aaltomuotogeneraattorikin. Härveli on itse asiassa kuusitoista-asentoinen mekaanisesti käytettävä kytkin, joka ohjaa signaalia viivelinjoihin (delay line). Näitä signaaleja miksaamalla saavutetaan eritasoisia vibrato- ja chorus-efektejä. Mitenkään erityisen "puhtaasta" vibratosta tässä ei ole kyse; efektissä on myös kaikenlaista filtterisweeppausta sun muuta ikäänkuin "sivutuotteena", mutta tämä oikeastaan vain parantaa soundia entisestään. Joissain vanhoissa konsoleissa (BC, D) chorusta oli yritetty tuottaa pakkaamalla samoihin kuoriin toinen aaltomuotogeneraattori, jonka aaltomuodot olivat päägenikseen nähden hivenen epävireiset.
 
"Kolmossarjan" uruissa (B-3, C-3, RT-3, A-100, D-100, esiteltiin 1955) uutena ominaisuutena mukaan tuli "harmoninen perkussio", joka lisää soitettuihin nuotteihin "attackin", harmonisen nopeasti vaimenevan lisä-äänen. Tämä lisä-ääni voidaan valita joko 4' tai 2 2/3' äänikerroista tulevaksi. Ääni ei kuulu jokaisella koskettimen painalluksella, vaan vain kun kosketinta painettaessa mitään muita koskettimia ei ole ko. manuaalilla pohjassa. Tekninen toteutus on hoidettu "lainaamalla" korkeimman äänen busbar tähän tarkoitukseen, joten perkussion ollessa käytössä ei ylintä äänikertaa voi käyttää.
 
Tämän ikäluokan vehkeissä elektroniikkapuoli on toteutettu kokonaan putkilla. Hammondin etuaste on siitä erikoinen, että siinä putkia ei ajeta kitaravahvistintyyliin "kuumina", vaan jännitteet ovat varsin maltillisia. Siksipä etuasteputkia ei tarvitse vaihtaa kovinkaan usein, monesti '50-lukuisessa konsolissa voi olla alkuperäiset putket paikallaan. Muutenkin suunnittelussa on pyritty toimintavarmuuteen ja kestävyyteen. Jos vain muistaa pitää liikkuvat osat öljyttynä, Hammond kestää vuosikymmeniä. Huoltomanuaalia lainatakseni: "...it is unlikely that inspection will find the organ deteriorated beyond repair, except where it has been subjected to fire or explosion."
 
Mutta minkä läpi näitä sitten oikein soitetaan? Hyvä kysymys. Vakiona härveleissä ei ole minkäänlaista lineouttia tai vastaavaa, vain viisi- tai kuusipiikkinen outo liitin. Siihen voi kytkeä Hammondin valmistaman vahvistimen, joita on paria eri mallia. Näitä ei kuitenkaan juuri käytetä, koska soundi on tylsä ja lattea verrattuna Leslien soundiin.
 
Don Leslien kehittämä Leslie-kaiutin on periaatteeltaan yksinkertainen. Siinä signaali jaetaan 800 hertsin kohdalta ala- ja yläpääksi. Yläpää toistetaan diskanttikaiuttimella putkeen, jonka yläpäässä on pyörivä torvi. Alapää toistetaan bassokaiuttimella pyörivään rumpuun, jonka kyljessä on aukko, josta ääniaallot pääsevät pihalle. Torvi ja rumpu sitten pyöriessään levittävät äänen ympäri kuuntelutilaa ja heijastavat sitä seinistä. Kuultavissa on myös doppler-efektiä ja herra ties mitä; tätä soundia ei saa levylle, tämä on pakko kuulla itse. Alkuperäisissä Leslie-kaiuttimissa oli vain yksi pyörintänopeus, uudemmissa kaksi. Nopeutta voidaan vaihtaa yleensä konsolin etureunaan kiinnitetyllä kytkimellä vaikka soiton aikana - itse asiassa monilla rock-levyillä kosketinsoittaja tekee juurikin näin. Kiihdytykset ja jarrutukset kestävät useamman sekunnin, joiden aikana voi tietenkin soittaa normaaliin tapaan.
 
Leslie tarjosi keksintöään Hammond Corporationille 1940, mutta Laurens Hammond, joka ei muuten osannut soittaa mitään musikaalista instrumenttia, ei "pitänyt" soundista ja käski Leslien kerätä kaiuttimensa ja lähteä menemään. No, tämäpä perusti sitten Electro Musicin ja kaiuttimet kävivät kaupaksi kuin häkä. Leslie-kaiuttimia alettiin sisällyttää Hammondin pienempiin malleihin vasta '60-luvun loppupuolella, siihen asti ne joutui ostamaan erikseen. Klassisimpia Leslie-malleja ovat 122 ja 147, kaksinopeuksisia "puolikorkeita" kaappeja joissa on 40 watin vahvistin.
 
Pienempiä Hammond-urkuja, joissa on sisäänrakennettu äänentoisto, kutsutaan usein "spineteiksi". Näissä spineteissä on yleensä kolmen ja puolen oktaavin koskettimistot, yhden oktaavin jalkio ja vähemmän taajuuksia. Useimmissa malleissa on mekaaninen vibrato, joissain sähköinen simulaatio (L-100) ja R-mallissa ei ole vibratoa ensinkään, kiitos kulujen minimoinnin. Joissain on myös sisäänrakennettu pikku-Leslie, jossa on erillisen torven ja rummun sijaan yksi styroksinen rumpu jonka takana on kokoäänialueen kaiutinelementti. Soundi ei ihan vastaa perinteistä, mutta on aika hyvä joka tapauksessa, simulaatiot jäävät toiseksi. Uudemmissa spineteissä on myös putkivahvistimen sijaan transistorivahvistin, ja loppuvaiheessa mukaan alkoi tulla kaikenlaista oheistilpehööriä rumpukoneeta kasettinauhuriin. Nämäkin ovat kuitenkin hyviä pelejä, ainakin jos nuo oheistilpehöörit jaksaa purkaa pois huonontamasta luotettavuutta.
 
Niin, ja sitten on niitä Hammondeja missä ei ole drawbareja. Yhtä poikkeusta (kirkkourku-wannabe G-100) lukuunottamatta nämä ovat yleensä japanilaisvalmisteisia J-sarjan malleja, joissa äänenmuodostus hoidetaan transistoreilla mekaanisen geniksen sijaan. Jos on hakemassa ns. "Hammond-soundia", nämä eivät sitä varmasti tarjoa.
 
Tuossahan tuota lätinää olisi. Virheistä saa ja pitää huomauttaa.
 
Lisätietoa, kuvia jne:
 
http://theatreorgans.com/hammond/faq/
http://www.dairiki.org/HammondWiki/
http://www.netwalk.com/~billys/hammond/hamspin.html