Oletteko muuten panneet merkille, että edesmenneillä Johnny Cashilla ja John Lee Hookerilla on tiettyä samankaltaisuutta uran suhteen. Tai siis tarkemmin ottaen viimeisen kymmenen vuoden osalta.
Molemmat olivat tehneet sitä omaa (Johnny bumtsika-kantria 35 vuotta ja John Lee boogieta yli 40 vuotta) ja sitten yhtäkkiä tuli taiteellinen ja kaupallinen menestys jonkun/joidenkin muiden avittamana. Rick Rubin ryhtyi Cashin tuottajaksi ja toi herralle nipun täysin erilaisia biisejä, mitä Cash oli pitkän uran aikana levyttänyt. Ja tuloksena oli käsittämättömän upea American Records-levyjen sarja.
Hooker taas luotti useiden kumppaneiden apuun. Etunenässä Santana, jonka kanssa tehty The Healer taisi olla Hookerin ensimmäinen todellinen crossover-hitti. Niin, ja Bonnie Raittin kanssa syntyi upeaa jälkeä. John Leen viimeisen kymmenen vuoden levyputki nyt ei aivan niin tasainen ollut kuin Cashilla. Mutta pääosin komeita levyjä kuitenkin.
Jokatapauksessa molemmilla oli sama ilmiö: he saivat uutta (nuortakin) yleisöä muualtakin kuin blues- tai countrypiireistä. |
Erona mun mielestä se, että noi Cashin American albuumit on oikeasti mielenkiintoista kuunneltavaa. :D
Mielestäni JLH:n 1990-luvun levyillä mies on liikaa vieraita, liikaa tähtiä. Vanhaa kunnon "Mies ja kitara"-meininkiä kaipaisi enemmän! Robert Crayn kanssa vedetty "Baby Lee" tosin on kyllä mun ihan favoriitteja (juu olen ehkä outo). Vanhat kunnon JLH-livet on ne joissa boogie vasta jytää!
Onhan noita vanhoja tähtiä nostettu jalustalle siellä sun täällä, joskus onnistuneemmin, joskus vähemmän. Paremmin onnistuu kun antaa artistille ohjat. Esim Robert Wardin eka soololevy on mainio, miehelle on hankittu Magnatone vaffari ja hyvä strato, ja eikun kunnon studio ja nauha pyörimään, niin asia on pihvi! Pahoittelen syvästi kaikkia tekemiäni yhdyssana- ja kielioppivirheitä, kiitän korjauksista ja pyydän anteeksiantoa. |
Tsugu Way
weelie