Studiotyöskentely ›

Halutaanko kuulija sijoittaa johonkin tiettyyn akustiseen tilaan esitystä kuuntelemaan, tällöin itse esitys tulisi kuitenkin etusuunnasta ja tila mallinnettaisiin monikanavaisesti. Vai rakennetaanko itse esityksestä/biisistä jonkinlainen psykedelinen ympäriinsä tapahtumia täynnä oleva hässäkkä, tällaisen voisi kuvitella sopivan jossain määrin esim. etnishenkisiin tapauksiin ja varmaankin 70-luku progejuttuihin.
 
Sehän tässä juuri kiinnostaakin että juttu on suhteellisen tuore eikä niin kaavoihin kangistunut kuin perinteinen stereomiksaus. Lisäulottuvuus tuo todellakin lisää tilaa temmeltää tai ainakin sellainen kuva mulle on tullut että surroundmiksauksessa miksaajan työ jopa hieman helpottuu sillä yksittäiselle instrumentille ei tarvitse kaivaa tilaa äänikentässä samalla tavalla ekvalisoimalla kuin stereomiksauksessa tehdään vaan kun instumentin on saanut miksattua yksinään hyväsoundiseksi niin sen "sovittaminen" laajempaan tilaan on helpompaa.
 
Seuraava näkökulma (kuulo-) olisi se, että kuulijalle annettaisiin mahdollisuus sijoittua jonkin soittajan paikalle ja näin kokea miltä biisi kuullostaisi esim. rumpalin tontilla istuen, tämä vaatisi kuitenkin levylle useita eri miksauksia.
 
Tästä juteltiin työkaverin kanssa eilen lounaalla ja siltä istumalta syntyi idea "Join the band" karaoke-DVD sarjasta, jossa kuuntelija eli laulaja panoroitaisiin keskelle bändiä ja videolta tulisi Wembleyn stadionin stagelta kuvattua kuvaa kun 50000 ihmistä huutaa kurkku suorana ja etusuunnasta kuuluisi samaan aikaan yleisän mylvinä.
 
Millaisia mielikuvia muille on syntynyt monikanavaisuuden mahdollisuuksista ja sen tuomasta lisäarvosta esitykseen verrattuna perinteiseen stereon ilman että juttu kuolee alkuinnostukseen?
 
Musta tuntuu että tässä mennään samoja latuja kuin stereon kanssa 40 vuotta sitten eli alkuun tehdään villejäkin kokeiluja ja sitten vähitellen löydetään ne formaatille ominaiset toimintatavat.