Kitarat: soittaminen ›

Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa. Kaikki riippuu tietenkin siitä, mitä säveliä painottaa. Jos haluaa välttämättä dissonanssia, niin soittaa sen b9 sävelen molliseiskasoinnun päälle, mutta jos haluaa tehdä b9:stä konsonoivan sävelen, niin lisää sointuun ko. sävelen ja muokkaa sitä tarpeeksi, jotta itse sointu ei kuulosta dissonoivalta.
 
Terve, Simo

Niin ja se oma referenssini... esim. Jaffen Jazz harmony & Levinen Jazz theory book + kaikki kirjat mitä olen lukenut diatonisista soinnuista.
 
Juuri tuo Levinen Jazz theory book oli minunkin referenssini. Siellä taisi olla ihan kohtuu alussa, kun noita duurin moodeja läpi käytiin. Voi olla että näin vaan unta maailmasta jossa fryygistä ei käytetty mollin päälle :)

Munkin mielestä näin on. Perusteluni on se, että äsken otin kitaran käteen ja kokeilin asteikkoo soinnun päälle.=) Se kuulosti ihan mielenkiintoiselta ja siitäkin huolimatta, ett jossain kirjassa ois sanottu ettei molliseiskan päälle vois fryygistä asteikkoo laittaa, niin voisin sen tehdä.=)
Doorinen on kyllä kivempi! Doorisella saa sellasia hienoja Santana jutskia, ku soittelee molli seiskan päälle!=)
 
Enkai minäkään koskaan sanonut, etteikö näin saisi tehdä. Sopiihan tuo vaikka mihin kun sitä oikein käyttää. Kaikki sopii kaiken päälle. Otinpahan nyt tuohon huonoon juttuuni moodeista mukaan tuon sussin sen takia että muistelin sen esiintyneen juuri tuossa Levinen kirjassa, ja ajattelin, että levinen tietää ja osaa opettaa asioita paremmin kuin minä itse ajattelemalla. Lisää kahvia koneistoon :)

Mä en mikään kovin pro kyllä oo... etenkään teoriassa. Yleensä soitan biisejä suoraa siinä duuriskaalassa, missä ne menevätkin. Jos soinnutus "vaatii" skaalan muuttamista, niin yleensä vedän vain korvakuulon ja fiiliksen mukaan jotain, mikä siihen kohtaan toimii. Muutenkin saatan poiketa siitä duuriskaalasta, jos vaan tulee joku toimiva juttu mieleen. Kuitenkin toimivan melodian luominen on mun mielestä tärkeämpää kuin tietää, mitä moodia teorian perusteella pitää soittaa. Monet keskittyy mun mielestä liikaa niihin skaaloihin ja unohtaa keskittyä rytmiin ja muutenki vivahteikkaaseen soittamiseen.
Saan varmasti kaikkien oppineiden vihat nyt niskoilleni, mutta tuo nyt on mun tapa toteuttaa asia... :D
 
Niin joo, jos tulee oikeen pimee kohta, eikä tiedä mitä soittaa, nii ainahan voi jotain pentatonista heittää väliin. Se toimii kyllä melkeen aina.

Mä en mikään kovin pro kyllä oo... etenkään teoriassa. Yleensä soitan biisejä suoraa siinä duuriskaalassa, missä ne menevätkin. Jos soinnutus "vaatii" skaalan muuttamista, niin yleensä vedän vain korvakuulon ja fiiliksen mukaan jotain, mikä siihen kohtaan toimii. Muutenkin saatan poiketa siitä duuriskaalasta, jos vaan tulee joku toimiva juttu mieleen. Kuitenkin toimivan melodian luominen on mun mielestä tärkeämpää kuin tietää, mitä moodia teorian perusteella pitää soittaa. Monet keskittyy mun mielestä liikaa niihin skaaloihin ja unohtaa keskittyä rytmiin ja muutenki vivahteikkaaseen soittamiseen.
Saan varmasti kaikkien oppineiden vihat nyt niskoilleni, mutta tuo nyt on mun tapa toteuttaa asia... :D
 
Niin joo, jos tulee oikeen pimee kohta, eikä tiedä mitä soittaa, nii ainahan voi jotain pentatonista heittää väliin. Se toimii kyllä melkeen aina.
 
Varmasti sinäkin soittelet ihan noita samoja juttuja, kun muut teoria viisaammat...ajatus/hahmottamis tapasi saattaa van olla toisenlainen, kun heidän.
Itsellänikin on kaikenlaisia ihan pimeitä muistisääntöjä...ja systeemejä, mitä ei varmasti yksikään muu käytä, mutt lopputuloshan kai se on mikä ratkaisee, mikä kenellekkin on toimivaa...

Yleensä soitan biisejä suoraa siinä duuriskaalassa, missä ne menevätkin. Jos soinnutus "vaatii" skaalan muuttamista, niin yleensä vedän vain korvakuulon ja fiiliksen mukaan jotain, mikä siihen kohtaan toimii.
 
Jos siis ymmärsin oikein mitä tarkoitat (eli jos soinnut menevät esim. C Am Dm7 G7, niin soitat koko ajan vain C duuriasteikkoa), niin tuota lähestymistapaa voisi kutsua myös myös horisontaaliseksi (vastakohtana vertikaaliselle lähestymistavalle). Tuossa lähestymistavassa ei ole mitään väärää, se helpottaa (varsinkin alussa) soittamista, ja sitä myös voi pitää "alkuperäisenä" lähestymistapana sointuihin (ainaskii jatsissa). Eli aina tuonne 30-luvulle asti tuo lähestymistapa vallitsi jazz miesten keskuudessa Ameriikan maalla. Jos biisissä ei ole modulaatioita, niin tuolla selviääkin vallan mainiosti.
 
Vertikaalinen lähestymistapa (eli että soitetaan jokainen sointu "erikseen", sointukulkuun C Am7 Dm7 G7 soitetaan jokaiselle soinnulle sen vaatima asteikko, olkoonkin, että kaikissa voi olla samat sävelet) yleistyi bebopin synnyn myötä, ja on siitä lähtien ollut se standardi lähestymistapa.
 
Vertikaalisen lähestymistavan etuja on esim. se, että se mahdollistaa erilaisten sointukorvauksien käytön. Koska se myös on hieman vaativampaa, niin kun se on hallussa, niin oman soittamisen "hallitsee" paljon paremmin (IMHO). Eli siis on paljon paremmin selvillä siitä mitä soittaa, mihin sointuun se viittaa ja missä suhteessa se on alkuperäiseen sointuun.