Yleistä keskustelua musiikista ›

Se on sitä, että emme elä enää dikotomisessa modernissa, vaan lähinnä fragmentoituneessa postmodernissa kulttuurissa. Ei ole vaan niitä kahta bändiä tai tyyliä joiden väliltä pitäisi valita. Ei tarvitse 50-luvulla syntyneen isäni tapaan valita, ollako tango- vaiko rokkimies - voi valita aivan tahansa mitä on tai mitä kuuntelee abouttiarallaa tuhansien vaihtoehtojen väliltä.
 
Niin, laajemmaiskatsannollisesti muoto on kadonnut ja ollut katoamassa jo pitkään. Spenglerhän selvitti tämän kaiken jo aikanaan, nyt tarvii vaan odotella täs hiljalleen tätä Länsimaisen sivilisaation tuhoutumista :-)
 
Mitäköhän tulee tilalle?
 
Offtopikeista puheen ollen, tuo sinun gradunaihe kuulosti aika kiintosalta. Tai silleen jos pysytään pikkasen vähemmän vakaval linjauksel, niin on hassua spekuloida, että mitenpaljon variaatioita tietyistä suosituimmistakarikatyyreistä populaarimusiikissa on, ja mitenkän paljon niitä peruskarikatyyrejä sitten on.
 
Mietin, että jos jollain jätti-instituutiolla olisi resursseja käydä läpi kaikki mahdolliset tuotokset, niin voisi varmaan saada sellasen sarjan biisejä joista pääsee tietyillä yhden-nuotin tai muun pienen nyanssin variaatioilla eri bändien tuotoksista toisiin kulkemaan, ja tämmösel linkittämisel voisi päästä aika pitkällekkin.
 
Ihan kansitaiteitakin on välil hauska katella isoissa levykaupoissa, paljonkohan sielkin on sitä samaa perusideaa ja sitten sen variointia.

Medialla on helvetinmoinen tapa luoda ristiriitoja ja korostaa eroja vastakkaisuuksiksi, mutta itseasiassa ihmiset tapaavat itsekkin tehdä tätä, mutta median tapa nopeuttaa tätä prosessia on se mikä pelottaa. Mutta uskon, että tempo on kiihtymässä niin kovaksi, että ihmiset eivät pysy perässä ja siksi jippo menettää tehonsa. Pekka ja susi -efekti toimii tässäkin varmaan.
 
Ehkäpä media tekee tätä juuri sen vuoksi, että sen on havaittu myyvän? Suosikkihan on tästä hyvä esimerkki...ja kyllä eräs kotimainen kahden viikon välein ilmestyvä rocklehti on viime vuosina pyrkinyt puoliväkisin nostamaan tiettyjä bändejä vastakohtana eräälle toiselle, kerran kuukaudessa ilmestyvälle lehdelle, joka taas määrätietoisesti pitää tietyt samat nimet pinnalla vaikka kukaan muu ei sitä tee.
 
Ihmiset tykkäävät kaiken infoähkyn kohdalla saada selkeästi luokiteltuja kokonaisuuksia, joiden avulla ei tarvitse ajatella tai selvitellä asioita itse. Esimerkiksi City-lehti perustuu tähän ajatteluun.
 
Pitää siis olla skene, johon voi samaistua. On tärkeää tietää missä mennään ja kuka pitää tuntea. Kaiken tämän vuoksi on mukava lueskella esim. englantilaisia musiikilehtiä tyyliin Uncut ja Mojo, jotka nyt kuitenkin ovat vähemmän kiinni siinä päivän marssijärjestyksessä. Vaikka kyllä NME:n jää helposti koukkuun.
 
Ps. Minäkin tunnen Liljan Esan!

Ehkäpä media tekee tätä juuri sen vuoksi, että sen on havaittu myyvän?
 
No shit. Toinen syy on tietysti se, että tällä saadaan aikaan sitä legendaarista "sisältöä", tietysti suorassa mediassa tämä näkyy vielä selvemmin, kun keskusteluun otetaan ideologisoituja ääripäitä taistelemaan, jos studiossa on vaikka ateisti ja fundisuskovainen kiistelemässä niin saadaan aikaan sitä "keskustelua". Harvemmin tälläinen ääripäistäminen näyttää oikean kuvan asioista.

Offtopikeista puheen ollen, tuo sinun gradunaihe kuulosti aika kiintosalta. Tai silleen jos pysytään pikkasen vähemmän vakaval linjauksel, niin on hassua spekuloida, että mitenpaljon variaatioita tietyistä suosituimmistakarikatyyreistä populaarimusiikissa on, ja mitenkän paljon niitä peruskarikatyyrejä sitten on.
 
Anteeks? Mitä tarkoitit nyt? Lähinnä tuo tutkimukseni perustuu teor. lähtökohdiltaan filosofiaan, eli musiikin arvottamisen perusteiden lähtökohtiin. Mitä ihmettä tarkoitat peruskarikatyyreilla?
 
Tätä tää on. Kun keskustelu on lopussa, niin kukaan ei oikeastaan ymmärrä mistä toinen on puhumassa! :)
 
Mietin, että jos jollain jätti-instituutiolla olisi resursseja käydä läpi kaikki mahdolliset tuotokset, niin voisi varmaan saada sellasen sarjan biisejä joista pääsee tietyillä yhden-nuotin tai muun pienen nyanssin variaatioilla eri bändien tuotoksista toisiin kulkemaan, ja tämmösel linkittämisel voisi päästä aika pitkällekkin.
 
Sehän on tutkimuksissa jo todettu, että populaarimusiikissa se kuuluisa SOUNDI on se, mikä on hahmopsykologisesti tärkeä asia, kun musiikki tunnistetaan radiosta kuullen tai kun se kategorisoidaan musiikillisten piirteidensä avulla johonkin genreen/vaikutteisiin. Ei siis oikeastaan mitkään melodian kaarrokset tai muut sellaiset, jotka ovat tärkeitä tutkittaessa länsimaista taidemusiikkia. Vielä pitäisi keksiä, että mitenkä soundia voisi auttavasti tutkia. Oikeastaan ei mitenkään... ei sitä voi oikein vielä tässä vaiheessa kirjoittaa paperille sitä kokemusta minkä saa, kun tunnistaa U2:n musiikin soundiensa perusteella U2:seksi heti parin sekunnin kuuntelun jälkeen.

Se oli sitä hassua 90-lukua, kun "alternative-musiikki" oli "vaihtoehtoista", vaikka sitä myytiin enemmän kuin "mainstreamiä", josta oli tullut kirosana. Indie-bändit olivat indie-bändejä senkin jälkeen, kun ne sainattiin major-lafkoille.
 
Samaa olen miettinyt. Varsinkin yläasteikäisenä huomasin tuon hemmetin hyvin - yli puolet nuorista korostivat erilaisuuttaan kuuntelemalla Apulantaa, Tehistä, Nirvanaa ja tällasia. Näit Apis-nuoria oli niin hirveesti, että suuri massahan ne olivat. 90-luvun nuorisokulttuuria leimaakin mielestäni näin jälkeenpäin ajateltuna tämä erilaisuuden pakkokulttuuri, joka kuitenkin tarkoitti että koska kaikkien piti olla erilaisia, niin kuitenkin tämä "erilainen" porukka olikin sitten ihan samanlaista.
 
Paskaa mie jauhan, en kohta ymmärrä edes itsekään mitä yritän selittää ;)

Mitä ihmettä tarkoitat peruskarikatyyreilla?
 
Tätä tää on. Kun keskustelu on lopussa, niin kukaan ei oikeastaan ymmärrä mistä toinen on puhumassa! :)
 
No tietysti, ihan sitä miltä se kuulostaakin. Jos lähtee liikkeelle jostain yksinkertasimmista, niin varmaan jottain perusrokkimuotoja, tai sit jotain Hard-rock ballladeja tai muuta perverssiä. Siis minusta on ihan selkeästi kuultavissa, että on sellasia perusbiisimuotoja, josta on sitten tehty helvetisti variaatioita. Niihin kuuluu niin rakenteellisia, soinnullisia kuin soundillisiakin yhteneväisyyksiä. Siis kai tätä vois jotenkin laajemmin ajatella, että ne on perusgenrejä, mutta yhden genren sisällä esiintyy yleensä ainakin paria noista, ja sitten toisaalta jotkut tollaset pienellä variaatiolla vaihtaa täysin genrerajaa.
 
Tää nyt voi mennä vähän tälläseks metafyysiseks teoretisoinniks, mutta hälläväliä. Tykkään suureellisista systeeminrakenteluista, vaikka ne ei ihan vastaiskaan todellisuutta. Painotin kyllä nyt et en ajatellu tätä minään oikeasti tieteellisenä kysymyksenä.
 
Sehän on tutkimuksissa jo todettu, että populaarimusiikissa se kuuluisa SOUNDI on se, mikä on hahmopsykologisesti tärkeä asia, kun musiikki tunnistetaan radiosta kuullen tai kun se kategorisoidaan musiikillisten piirteidensä avulla johonkin genreen.
 
Joo, kylhän ne skorpparitkin siitä virvelikaijusta tunnistaa. Mutta toi on varmaan se ensitunnistus, kyllä varmaan jokainen osaa luetella sellasia yleisiä rytmisiä ja rakenteellisia elementtejä suosikkigenreistään, ja jos on vähän liian intoutunu niin sointukiertojakin.
 
Ehkä tohon tutkimiseen pitäis kysyä miksaajilta vähän sanastoa, niillä tuppaa yleensä olemaan laatusanoja soundin kuvailuun :-)

Joo, kylhän ne skorpparitkin siitä virvelikaijusta tunnistaa. Mutta toi on varmaan se ensitunnistus, kyllä varmaan jokainen osaa luetella sellasia yleisiä rytmisiä ja rakenteellisia elementtejä suosikkigenreistään, ja jos on vähän liian intoutunu niin sointukiertojakin.
 
Nehän on osa sitä soundia. Eihän se aivan sattumalta tämä Charlie Gillet nimennyt klassista rock´n rollin historiankirjoitustaan "The Sound of the City" eikä esimerkiksi "Sound of Music".

Nehän on osa sitä soundia. Eihän se aivan sattumalta tämä Charlie Gillet nimennyt klassista rock´n rollin historiankirjoitustaan "The Sound of the City" eikä esimerkiksi "Sound of Music".
 
Jees, mutta jos kaikki sisällöllinen materiaali on osa sitä soundia, niin erottelu muuttuu turhaksi.

;) Neljättä vuotta Vironkadulla! Halusin vain testata toista musiikkitieteen opiskelijaa, jäsenkuvauksesta näin...with love...
 
No en minä sitä Liljaa tunne, nimenä tiedän. Mutta läpäisinkö musatieteilijä-testisi?

No en minä sitä Liljaa tunne, nimenä tiedän. Mutta läpäisinkö musatieteilijä-testisi?
 
Kyllä läpäisit, pysyit kannassasi hyvin perustein, vaikka kirjoitussävyt nousivat välillä niin että sai hikeä pyyhkiä;)

Jep samaa mieltä aloittajan kanssa. Hienoa musiikkia julkaistiin ja moni kolahti omaan makuuni. Esim U2 ei ole koskaan enää yltänyt samaan mitä Achtung Baby oli. Eikä varmaan tule yltämäänkään. Berliinin muuri oli kaatunut ja bono ja kumppanit osasivat ottaa asiasta mukavat mausteet musiikkiin. Se sopi jotenkin ajan henkeen. REM oli myös parhaimmillaan, tosin Automatic for the people veti vielä pidemmän korren.
 
Minä uskon että yhteiskunnalliset muutokset heijastuvat populäärimusiikkiin ja aika mylläkkäähän elettiin euroopassa tuohon aikaan....niin ja tekihän Miljoonasadekin noihin aikoihin sen biisin jossa "tänään tankki on pankki...jne". Lohtua laman kourissa käpristeleville kansalaisille.

Ihan mielenkiinnosta, kun itse en paljoa kotimaista musaa osta, mitä levyjä Suomessa tuli vuonna 1991?

Ihan mielenkiinnosta, kun itse en paljoa kotimaista musaa osta, mitä levyjä Suomessa tuli vuonna 1991?
 
Oisko ollu Raptorin Moe?
 
Suomalaisen musiikin uranuurtaja.

Ihan mielenkiinnosta, kun itse en paljoa kotimaista musaa osta, mitä levyjä Suomessa tuli vuonna 1991?

Muiden muassa:
 
Kolmas Nainen - Elämän Tarkoitus
Don Huonot - Silmäkääntötemppu (debyytti)
Sielun Veljet - Musta Laatikko
CMX - Veljeskunta
YUP - Huuda Harkiten (debyytti)
Värttinä - Oi Dai
Popeda - Svoboda
 
Sekä:
 
Kikka - 3
Kim Lönnholm - Minä olen muistanut
Ressu Redford - Ressu (myydyin suomalainen 1991 julkaistu albumi)
Raptori - Tulevat tänne sotkemaan meidän ajopuuteorian
 
Ja MC Nikke T ja Hausmylly olivat tehneet debyyttinsä edellisvuonna ...

Kikka - 3
 
Aika kova on tuo Kikka-kolmonen. Mihin maastamme ovatkaan muuten kadonneet kaikki urposuosikit? Niitä vielä 90-luvun alussa oli runsaasti. Nythän on Günther, mutta eihän hänkään ole suomalainen.
 
Itkettää.

Minä uskon että yhteiskunnalliset muutokset heijastuvat populäärimusiikkiin ja aika mylläkkäähän elettiin euroopassa tuohon aikaan....niin ja tekihän Miljoonasadekin noihin aikoihin sen biisin jossa "tänään tankki on pankki...jne". Lohtua laman kourissa käpristeleville kansalaisille.
 
Miten Berliinin muurin kaatuminen on vaikuttanut amerikkalaisiin yhtyeisiin? Tuskinpa sen kummemmin.

Mitenkä sitten pari kolme vuotta tuon 1991 jälkeen? Näkyykö millään lailla kotimaisessa musassa noiden ekassa ketjussa mainittujen levyjen jälki? Taikka taitaa siihen mennä hieman pidempi aika...

Mitenkä sitten pari kolme vuotta tuon 1991 jälkeen? Näkyykö millään lailla kotimaisessa musassa noiden ekassa ketjussa mainittujen levyjen jälki? Taikka taitaa siihen mennä hieman pidempi aika...
 
Apulanta ja kaikki perässähiihtäjät.

Mitenkä sitten pari kolme vuotta tuon 1991 jälkeen? Näkyykö millään lailla kotimaisessa musassa noiden ekassa ketjussa mainittujen levyjen jälki? Taikka taitaa siihen mennä hieman pidempi aika...
 
No miks ihmeessä niissä pitäis näkyä vuoden 1991 suomalaisten levyjen jälki? Jotenkin en nyt ymmärrä logiikkaasi.
 
Oman tutkimukseni mukaan tuossa vuosien 1995-1996 paikkeilla tapahtui aika isoja muutoksia suomalaisessa musiikkibisneksessä ihan senkin takia, koska Levy-yhtiö ja Kråklund Rekords alkoivat myymään sinkkuja kympillä tai jotain... joka tapauksessa käsittämättömän halpaan hintaan. Siinä vaiheessahan pitkän suvantovaiheen jälkeen alkoi sinkkuja mennä kaupaksi ja samalla pienten levy-yhtiöiden bändit (kuten Levy-yhtiön Teharit & Apis) nousivat suurempaan suosioon.
 
Samoihin aikoihin aloitti nuoriso-ohjelma Jyrki, jonka takia levy-yhtiöiden kannatti ensimmäisiä kertoja panostaa musiikkivideoiden tekemiseen. Suomalaiset bändit keikkoineen ja haastatteluineen olivat Jyrkin perusmateriaalia, ja saivat täten paljon hyvää promoa... jopa aivan pienetkin bändit bongahtivat kunnolla maineeseen. Kuka muistaa The Rasmuksen ensiesiintymisen Jyrkissä 1995? Pikkupojat, kukaan ei tunne, Jyrki ottaa keikalle. Mahtavaa! Tuollaista menoa kaipaisin vieläkin.
 
Samoihin aikoihin Suomen virallinen albumilista alkoi voimakkaasti kotimaistua. Mielestäni hienoa kehitystä kerrassaan.