Yleistä keskustelua musiikista ›

Tietty populaarimusiikin tutkijan on pyrittävä löytää syitä vuosi ym. ilmiöihin, jotka näissä tapauksissa ovat puhtaan musiikkisosiologisia - ei ole todellakaan järkevää yrittää selvittää esim. Metallican mustaa kiekkoa musiikkianalyyttisin keinoin, koska pannukakkuhan siitä tulisi, varsinainen nollatutkimus.
 
Kuka tässä on yrittänytkään tulkita Metallican mustaa kiekkoa musiikkianalyyttisin keinoin? Voin kuule sanoa ihan oman opinalani puolesta, että länsimaisen taidemusiikin musiikkianalyysi on aika harvinainen populaarimusiikkia tutkittaessa. Kyllä populaarimusiikin tutkimus omana alanaan tunnustaa heikkoutensa ja vahvuutensa, et sinä ensimmäistä kertaa noita juttuja mieti/sano. Eikä mikään tutkimustapa/näkökulma pystykään yksistään selittämään mitään, mutta tuskinpa kukaan populaarimusiikin tutkija väittääkään näin olevan.
 
Humanistisissa tieteissä aika harvoin pyritään sitä paitsi yleistämään mitään. Yleistäpä musiikin abstrakti kieli kaikkine assosiaatioineen tuosta vaan... ei se ole mahdollista, eikä edes tarpeen. Miksi musiikkitieteestä tai mistä tahansa tutkimuksesta on monilla sellainen harhakuva, että pyrittäisiin aina vaan yleistämään ja etsimään täysin oikeita, muuttumattomia ja absoluuttisia todisteita? Ei näin sentään ole.

Enpä tiedä, kyllä aika useat yleiset 70-luvun suosikit ovat nimenomaan myös senkin ajan hitteinä ja suurina kulttistatusmaista suosiota saavuttaneita levyjä, sama pätee 60-luvulle. Toinen vaikuttava asia on se, että tämän ajan nuoretmuusikot ovat innostuneet noista levyistä ja siten heidän musastaan diggailevat löytävät myöhemmin heidän musiikkiin vaikuttaneet tekijät "jälkijättöisesti".
 
Tässä tehdään ehkä vähän väärää jakoa minusta siinämielessä, että asetellaan 60/70-lukua vastaan näitä levyjä. Kyse ei ole mistään kilpailusta. Kysymys on siis siitä, että tietyin väliajoin innostutaan tietyistä levyistä yhtäkkiä ja sitten ne vaikuttavat tietyn rupeamana tulevaan musiikkiin. Eli jonkinlaisesta musiikkikausien murroksesta.
 
Ei vaan siitä, että kuinka kauan kuluu ennenkuin nuo murrokset voidaan oikeasti nähdä. Historiankirjoituksessa tämä sama tunnetaan siinä, että nykyhistoriaa ei voi kirjoittaa. Kun Suomenhistorian Pikkujättiläinen kirjoitettiin juuri uudelleen, niin eniten muuttui sisällöllisesti 70- ja 80- lukujen historia. Kun se vanha Pikkujättiläinen toimitettiin 87, ei voitu parhaalla tahdollakaan kirjoittaa objektiivisesti omasta ajasta. Se oli liian lähellä.
 
Sama nykyhistorian ongelma tulee tällähetkellä näkyviin vuodessa 91 ja sen suosikkilevyissä.
 
Nykyaika on niin hektinen että ei millään enää jaksettaisi odottaa sen klassikkostatuksen tuloa itsestään. No onhan kaikki Disneyn piirretytkin jo klassikoita, ennen kuin ovat ehtineet edes teattereihin. Siinä mittakaavassa 15 vuotta on tietysti iäisyys.

Ei vaan siitä, että kuinka kauan kuluu ennenkuin nuo murrokset voidaan oikeasti nähdä. Historiankirjoituksessa tämä sama tunnetaan siinä, että nykyhistoriaa ei voi kirjoittaa. Kun Suomenhistorian Pikkujättiläinen kirjoitettiin juuri uudelleen, niin eniten muuttui sisällöllisesti 70- ja 80- lukujen historia. Kun se vanha Pikkujättiläinen toimitettiin 87, ei voitu parhaalla tahdollakaan kirjoittaa objektiivisesti omasta ajasta. Se oli liian lähellä.
 
Sama nykyhistorian ongelma tulee tällähetkellä näkyviin vuodessa 91 ja sen suosikkilevyissä.
 
Nykyaika on niin hektinen että ei millään enää jaksettaisi odottaa sen klassikkostatuksen tuloa itsestään. No onhan kaikki Disneyn piirretytkin jo klassikoita, ennen kuin ovat ehtineet edes teattereihin. Siinä mittakaavassa 15 vuotta on tietysti iäisyys.
 
Totta toki, ja eihän tuo historia suuressakaan mittakaavassa kirjoita ainoastaan lähihistoriaa uudestaan, vaan kyllä sitten perspektiivin vaihtuessa lähtee koko hiton maailmanhistoria uusiksi.
 
Mutta tietynlaisia ennustuksia voidaan kuitenkin tehdä, kyllä jätkät varmaan haisto jo talvisodan loputtua, et kyl tää historiaan tulis jäämään, vaikkei jatkosotaa ja sen aiheuttamaan perspektiivimuutosta nähnykkään.
 
Väitän, että samanlaisia haisteluja voitiin tehdä jo 60/70-luvun vaihteessa Crimsonien ja muiden pyöriessä listojen huipulla, että kyllä tämäkin "progressiivisen rockin" vyöry tulisi historiaan jäämään. Tosin voi olla, että tehtiin paljon muitakin ennustuksia, jotka ei sitten toteutuneet.

Olen monesti miettinyt, missä ovat nykyajan suuret supertähdet ja sekä taiteellisesti onnistuneet että miljoonia myyneet huippulevyt. Onko tunne vain minun päässäni, vai miksi 1991 tuntuu lähes viimeiseltä vuodelta, kun populaarimusiikin historiassa on tehty jotain todella merkittävää, pysyvää ja klassikkomaista ainesta? Monet artistit tekivät tuolloin juuri parhaat levynsä (niin myynnillisesti/taiteellisestikin). Mikä ihme on voinut musiikkiteollisuudessa muuttua sen jälkeen?
 
1) Tuon yksittäisen vuoden 1991 nostaminen erityisasemaan ei mielestäni ole kaikkein paras lähtökohta. 1980-1990 –luvun vaihde kokonaisuudessaan oli murroksellista ja uutta tuottavaa aikaa pop-musiikissa suhteessa 1980-lukuun. Jos tilastollisesti vuoteen 1991 osuu useita klassikkolevyjä (tai albumeita, jotka ovat jääneet elämään suurina vaikuttajina 1990- ja 2000-luvulle) se on vain sattumaa. Kultuurin evolutiiviseen dynamiikkaan kuuluu yleisemminkin piirre, että erilaiset ajatukset tai tavat toimia, saavat vastavoimia. Nämä uudet virtaukset muotoutuvat puolestaan valtavirraksi, joka puolestaan edelleen haastetaan. 1980-1990 –luvun vaihdetta populaarimusiikissa tulisi siis tarkastella tuollaisena kokonaisuutena, johon nuo 1991 albumitkin sisältyvät. (Itse kuitenkin pidän myös tradition merkitystä musiikissa tärkeänä. Vallankumouksellisuus ei aina ole paras mittapuu musiikin arvostelussa.)
 
2) Jos nyt lähestytään tästä laajemmasta perspektiivistä tuota 1980-1990 –vaihteen ajanjaksoa, Tupunan ajatus, että nykyään nuo huippulevyt ovatkin sitten lähinnä yksittäisiä tapauksia ajassaan, vaikuttaa mielekkäämmältä. Tuon kaltaista muutaman vuoden pituista, rajusti pop-musiikkia muokannutta, monia suuria klassikoita tuottanutta, ajanjaksoa ei kenties ole tuon jälkeen ollutkaan. Nyt minun ei tarvitse takertua siihen, mikä vaikkapa Achtung Babysta tekee suuremman klassikon kuin Joshua Treesta? En edelleenkään tajua mikä on se yksimielisten kriitikoiden paljon mainostettu ryhmä, joka näin väittää? Tämä ei ole subjektiivinen mielipide, koska omasta mielestäni Pop on U2:n paras plattu.
 
3) Klassikkoainesta sen sijaan on monissa, monissa albumeissa vuoden 1991 jälkeenkin. Hyvänä esimerkkinä on jo mainittukin vaikkapa Radioheadin OK Computer, jonka soundi kuuluu lukuisissa vuoden 1997 jälkeisissä tuotoksissa. Huomioitavaa on, kuinka kyseisen levyn vaikututs on ylittänyt musiikkigenrejen rajatkin poikkeuksellisella tavalla. Esimerkiksi moni jazz-muusikko sisällyttää OK Computerin sujuvasti omaan top-listaansa ja jopa coveroi Radioheadia.
 
4) Pitää myös muistaa, ettei musiikin historian kirjoitus tai kriitikkojen mielipiteet ole historiattomia nekään, vaan suhteessa omaan aikaansa. Jos puolestaan katsotan pelkkiä myyntilukuja, niin klassikkolista on taas omanlaisensa.
 
5) Hyvä kysymys on myös, onko pop-musiikin koko kenttä kaikesta yhtenäispäskasta listakamasta huolimatta niin fragmentoitunutta nykyään, ettei tuollainen kokonaisvaltainen, klasssikkoja synnyttävä, tyylillinen käänne ole mahdollista? Luultavimmin sitä ei vaan tajua omassa ajassa kaikkea klassikoainesta. Sry, kun meni pitkäksi ja oli osin toistoa edellisten kanssa-

Kaiken kaikkiaan 90-luvun lopussa mainstreamin soundimaailma oli huomattavasti rankentunut. 80-luvulla "hevinä" tehtyä kamaa pidetään nykyään poprockina.
 
Ja kun 2000-luvun alussa alettiin kyllästyä siihen, että popballadeihinkin piti tunkea turboahdettu särökitaravalli, tulivat Strokesin nakutuskitarat ja White Stripesin rupisen ohuet soundit - jos asiaa haluaa ajatella tämän muutamaan kertaan esille tulleen "voiman ja vastavoiman lain" kautta.
 
Samalla lailla voi ajatella, että kun "moderni" kovalevyrock ja nu metal yrittivät teknologiaa käyttäen hampaat irvessä uudistaa rock-ilmaisua, niiden vastavoimaksi tulivat sitten "perinnetietoiset" retrorock-bändit, jotka halusivat mieluummin toisintaa jo tehtyä kuin etsiä jotain uutta.
 
Kuten Pelle Miljoonan suosima Bob Marley -sitaatti kuuluu, "for every action there's a reaction".
 
Tai sitten kaikki on pelkkää sattumaa.

Tai sitten kaikki on pelkkää sattumaa.
 
Täähän ei voi pitää paikkaansa. Kaiken pitää mennä tiukasti teorioiden mukaan. Muutenhan ne kaikki hienot tutkimukset ynnä muut olis turhia. Ja sitä riskiähän me ei voida ottaa.

Täähän ei voi pitää paikkaansa. Kaiken pitää mennä tiukasti teorioiden mukaan. Muutenhan ne kaikki hienot tutkimukset ynnä muut olis turhia. Ja sitä riskiähän me ei voida ottaa.
 
:-) "Jumala ei heitä noppaa"

Jotta soppa menisi vielä enemmän sekaisin, tuodaan keskusteluun yksi uusi pointti.
 
Medialla on olennainen rooli uusien ilmiöiden esittelyssä (tai keksimisessä, jos niikseen tulee).
 
Media haluaa kertoa tarinoita: parista kaveribändistä tehdään "skene", bändien ja musiikkityylien välille rakennetaan "kaksinkamppailuja", tulokkaita nostatetaan ja suosionsa vakiinnuttaneet "tylsät" bändit unohdetaan.
 
Yhtäkkiä käy niin, että sekä yleisö, bändit että levy-yhtiöt ja muut alan toimijat samaistuvat näihin tarinoihin - vaikkei niillä olisi todellisuuden kanssa mitään tekemistä.
 
Ollaan siis tilanteessa, jossa media ei peilaa todellisuutta vaan luo sitä.
 
Otetaan esimerkiksi vaikka grunge: Kuinka paljon Nirvanalla ja Pearl Jamilla oli musiikillisia yhtäläisyyksiä? Entä Mudhoneylla ja Screaming Treesillä? Kaikki kuitenkin miellettiin saman genren bändeiksi.
 
Se oli sitä hassua 90-lukua, kun "alternative-musiikki" oli "vaihtoehtoista", vaikka sitä myytiin enemmän kuin "mainstreamiä", josta oli tullut kirosana. Indie-bändit olivat indie-bändejä senkin jälkeen, kun ne sainattiin major-lafkoille.
 
Oijoi. Pelottavaa yhtäkkiä tajuta, että oman teiniajan aikaisiin bändeihin alkaa suhtautua jo nostalgisesti. 26 vee ja näin väsynyt. Mulla muuten taisi olla joku pointtikin vielä viisi minuuttia sitten.

Ja kun 2000-luvun alussa alettiin kyllästyä siihen, että popballadeihinkin piti tunkea turboahdettu särökitaravalli, tulivat Strokesin nakutuskitarat ja White Stripesin rupisen ohuet soundit -
 
Hyvä pointti.
 
Medialla on olennainen rooli uusien ilmiöiden esittelyssä (tai keksimisessä, jos niikseen tulee).
 
Kuten myös. Toi meni grungen kanssa tosi pitkälle. Muistan, kun farkkumerkit otti mallistoon valmiiksi paskaisen näköiset ja rikkinäiset farkut. (Seattlen pojilla oli varmaan kanssa vaan likaisen näköiset =) )
 
EDIT: Ei muuten varsinaisesti liity mediaan---

Jotta soppa menisi vielä enemmän sekaisin, tuodaan keskusteluun yksi uusi pointti.
 
Medialla on olennainen rooli uusien ilmiöiden esittelyssä (tai keksimisessä, jos niikseen tulee).
 
Media haluaa kertoa tarinoita: parista kaveribändistä tehdään "skene", bändien ja musiikkityylien välille rakennetaan "kaksinkamppailuja", tulokkaita nostatetaan ja suosionsa vakiinnuttaneet "tylsät" bändit unohdetaan.
 
Yhtäkkiä käy niin, että sekä yleisö, bändit että levy-yhtiöt ja muut alan toimijat samaistuvat näihin tarinoihin - vaikkei niillä olisi todellisuuden kanssa mitään tekemistä.
 
Ollaan siis tilanteessa, jossa media ei peilaa todellisuutta vaan luo sitä.
 
Otetaan esimerkiksi vaikka grunge: Kuinka paljon Nirvanalla ja Pearl Jamilla oli musiikillisia yhtäläisyyksiä?
 
Tähän kappaleeseen asti luulin sinun kirjoittavan Beatlesista ja Rolling Stonesista. Aika vähän on muutosta tapahtunut sitten varmaan.

Täytyy muistaa myös se, että kun musiikista puhutaan ilmiöinä, kysymys ei ole mistään universaaleista totuuksista, vaan ainoastaan ihmismielelle ominaisesta tavasta rakentaa yksittäisistä asioista helposti hahmotettavia kokonaisuuksia.
 
Oliko Sepi Kumpulainen vastavoima pompöösille tukkarockille? Voidaanko Sepi Kumpulaisen tähdenlennosta vetää suora yhteys Brittein saarten "new acoustic movementiin", joka oli vuosituhannen lopulla brittilehtien mielestä maailman eli Britannian kovin juttu noin kahdeksan minuutin ajan?
 
Oli ja voidaan, jos asiat vain niin haluaa nähdä. Jos näkemyksensä osaa vielä perustella, joku muukin voi alkaa ajatella samalla tavalla.
 
Kaikki on niin suhteellista, varsinkin suhteellisuus.
 
90-luvulla neljää erinäköistä nuorta miestä, jotka olivat pukeutuneet samanlaisiin asuihin ja esittivät tiukkaan muottiin pakattuja kappaleita, kutsuttiin poikabändiksi. 2000-luvulla heitä kutsutaan The Hivesiksi.

Medialla on olennainen rooli uusien ilmiöiden esittelyssä (tai keksimisessä, jos niikseen tulee).
 
Silkkaa asiaa, mutta uskallan vielä väittää ja tai ainakin toivoa, että ajat määrittelevät kuitenkin sen mitkä median asettamista syöteistä nappaavat ja mitkä eivät. Eli siis media ei voi hallita mieltymysten muuttumista mitenkään täysin omavaltaisesti.

-mutta uskallan vielä väittää ja tai ainakin toivoa, että ajat määrittelevät kuitenkin sen mitkä median asettamista syöteistä nappaavat ja mitkä eivät. Eli siis media ei voi hallita mieltymysten muuttumista mitenkään täysin omavaltaisesti.
 
Jep. Kyllä uusille jutuille, jotka media nappaa on varmasti aina ollut olemassa jo jonkinlainen luonnollinen kysyntä omassa ajassa. Myös monet yritykset pyrkivät, median ohella, etsimään juuri tuollaisia heikkoja signaaleja tulevasta. Näin ne pääsevät käärimään suurimmat voitot olemalla mukana trendin ensimmäisessä aallossa. Veteen piirretty viiva, onko tuo keinotekoista trendien luontia, vai ainoastaan jo syntyvien ideoiden vahvistamista sekä nopeuttamista.

Jep. Kyllä uusille jutuille, jotka media nappaa on varmasti aina ollut olemassa jo jonkinlainen luonnollinen kysyntä omassa ajassa. Myös monet yritykset pyrkivät, median ohella, etsimään juuri tuollaisia heikkoja signaaleja tulevasta. Näin ne pääsevät käärimään suurimmat voitot olemalla mukana trendin ensimmäisessä aallossa. Veteen piirretty viiva, onko tuo keinotekoista trendien luontia, vai ainoastaan jo syntyvien ideoiden vahvistamista sekä nopeuttamista.
 
Näinhän tuo menee ja varsinkin musiikin bisnespuolen ennustuskyvyn vahvistuminen on ollut nähtävissä jo aika pitkään. Tämän huomaa esimerkiksi siitä, että levy-yhtiöt tietoisesti luovat omat "epäkaupalliset" vastinbändit omille bändeilleen, tai muutenvaan kapinallisemmat luomukset. Tai muotiteollisuudessa siitä, että alkava kirpputorimuoti tai punkin rähjäisyys vaalitiin markkinoiden käyttöön tekemällä vastaavaa vaatetta, mutta kaupallisuuden keinoin.
 
En silti usko, että kukaan pystyy pitämään tälläistä ennustuskykyä ja hallittavuutta loputtomuun yllä, jossain vaiheessa on tultava se oikea vastareaktio, se on vähän niinkuin käyttäisi bakteereita tappavia pesuaineita, hyväähän se on aluksi, mutta sitten kun ne bakteerit kehittää immuniteetin niin syntyy superbakteereita. Tai ehkei se ole ollenkaan, mutta tuo kuulosti hauskalta ;-)
 
Medialla on helvetinmoinen tapa luoda ristiriitoja ja korostaa eroja vastakkaisuuksiksi, mutta itseasiassa ihmiset tapaavat itsekkin tehdä tätä, mutta median tapa nopeuttaa tätä prosessia on se mikä pelottaa. Mutta uskon, että tempo on kiihtymässä niin kovaksi, että ihmiset eivät pysy perässä ja siksi jippo menettää tehonsa. Pekka ja susi -efekti toimii tässäkin varmaan.

Olen samaa mieltä. Jossakin vaiheessa suurikin yleisö kyllästyy popstarseihin.
 
Indx, anyone?

Pekka ja susi -efekti toimii tässäkin varmaan.
 
Joo, kyllä se ainakin Karhunelämää-biisin kertsissä toimi.
 
Eh. Mä meen nukkumaan.
 

 

 
EDIT: Just meinasin sanoa, että olen positiivisesti yllättynyt tästä ketjusta, koska keskustelun taso on pysynyt kiitettävän korkealla, eikä ensimmäistäkään "Metallikan Blac on paska koska Lar$ UlRich on paska rumpali ja tanskalainen homo" -kommenttia ole vielä tänne ilmaantunut. Näköjään kirjoitin sen sitten itse. Sori ja moro.

vielä tuli mielee et eiks se aika mahtava Freddie Mercury muistokonsertti ollu kans '91 ?
 
helvetti mikä spektaakkeli sinänsä. metallica, GNR, spinal tap yms yms yms yms. joskus '91 tai '92 sain frendiltä lainaan ko. konsertin hänen siskonsa nauhoittamana VHS'nä ja arvatkaa kellä se vieläkin on :D
 
ketuttaa ku ei edelleenkää oo täydellistä dvd'tä siitä. joku dvd tuli jossa on queen pätkät mut kaikki muu puuttuu :P
 
oikeestaan ilman tota konserttia GNR ja spinal tap ja extreme ja moni muu bändi ei sanois yhtään mitään ja metallica ei ois mitä se on nyt.... siis mulle...
 
toi vaikutti sinänsä mun musikaaliseen kehitykseen aika paljolti ja hemmetti että maksaisin maltaita jos sen sais täydellisenä DVD'nä tai edes divxinä...

Mutta se on sääli, että populaarimusiikista kirjoittaminen on lähinnä musiikkisosiologiaa ja makututkimusta. Sama koskee populaarimusiikin tutkimusta: suurin osa etnomusikologian opinnäytteistä olisi viime vuosikymmenen ajan pitänyt osoittaa pikemminkin sosiologian laitokselle, osittain myös sen takia, ettei kaikki ohjaajatkaan enää osaa soittaa tai tiedä musiikintekoprosessista paljoakaan. "Jalkapallomaistereita", jotka osaavat asian kentän laidalla, mutta kentälle tultua lähtee juoksemaan väärän maalin suuntaan. En tarkoita sinua tietystikään, mutta toivon hartaasti ettet tee graduasi vuoden 1991 syvimmästä olemuksesta, vaikka tieteellinen vapaus soisikin sen.
 
Heh ;) No mulla tulee gradu valmistumaan vuonna 2006, käsittelen siinä populaarimusiikin estetiikkaa, autenttisuusproblematiikkaa ja muuta tällaista kriitikkoanalyysin kautta. Se on totta, että suurin osa populaarimusiikin tutkimuksesta on perisosiologista. Se on kyllä vissi, ettei sosiologisia aspekteja voi tutkimuksesta unohtaakaan, mutta liian usein unohtuu se, ettei sosiologinen tutkimus voi oikein selvittää, miksi "Paint in black" on parempi biisi kuin jokin toinen Rollari-tuotos. Varsinaisen musiikkitieteen ja etnomusikologian puolelta sitten yritetään etsiä joitain parempia analyysimenetelmiä. Onhan noita yritetty kehitelläkin... esim. Philip Taggin museemianalyysia ja muuta on kehitelty jo 70-luvun lopulla.
 
Prkl. Nyt aiheeseen! Tää on jo off-topicia.
 
Poikkeuksiakin löytyy populaarimusiikin analyysin saralta, kuten Liljan Esan tuleva väitöskirja heavymetal-harmonioista. Vastaavasta populaariMUSIIKIN tutkimuksesta on verratonta apua musiikkialan oppilaitoksille ym, mutta makututkimuksista on hyötyä lähinnä musiikkibisnekselle.
 
Mistä sie voit tietää Liljan Esan? Oletko musiikkitieteen opiskelija itsekin?

5) Hyvä kysymys on myös, onko pop-musiikin koko kenttä kaikesta yhtenäispäskasta listakamasta huolimatta niin fragmentoitunutta nykyään, ettei tuollainen kokonaisvaltainen, klasssikkoja synnyttävä, tyylillinen käänne ole mahdollista? Luultavimmin sitä ei vaan tajua omassa ajassa kaikkea klassikoainesta. Sry, kun meni pitkäksi ja oli osin toistoa edellisten kanssa-
 
Sulla on niin hyviä pointteja, etten voi olla vastaamatta. Tätä viidettä kohtaa olen miettinyt itsekin kovasti. Kun markkinatalous on yleisesti muuttunut esim. mainonnan suhteen yhteisöajattelusta kohderyhmäajatteluun, niin koko kulttuurin kenttä on samalla fragmentoitunut yhä pienempiin ja pienempiin palasiin. Nykyaikana nuorisokulttuurejakin alakulttuureineen on niin paljon, ettei vanhan ajan "punkkarit vs. bilehileet" -tyyppinen kahtiajaottelu nuorista ole enää kovinkaan järkevä.
 
Se on sitä, että emme elä enää dikotomisessa modernissa, vaan lähinnä fragmentoituneessa postmodernissa kulttuurissa. Ei ole vaan niitä kahta bändiä tai tyyliä joiden väliltä pitäisi valita. Ei tarvitse 50-luvulla syntyneen isäni tapaan valita, ollako tango- vaiko rokkimies - voi valita aivan tahansa mitä on tai mitä kuuntelee abouttiarallaa tuhansien vaihtoehtojen väliltä.