Yleistä keskustelua musiikista ›

pakko niuhottaa tuosta Gunnareiden Use Your Illusionista...olen monissakin listauksissa nähnyt rankattavan GNR:n ekan levyn, sen Appetite For Destructionin, melkoisen korkealle mutten (onneksi) tätä Use Your-tuplapläjäystä. Jossain musiikkilehdessä tuo gnr-debyytti valittiin jopa kaikkien aikojen parhaaksi rock-levyksi.
 
Tästä olen kyllä samaa mieltä. Appetite for destruction on paras Gunnari-levy, ja ehdottomasti myös merkittävin. Use your illusion -levyt ovat kuitenkin myös merkittäviä levyjä omassa ajassaan. Vaikka itse olin aika pieni kun levyt ilmestyivät, muistan kyllä miten kovasti bändi nousi mainstreamiin tuolloin.

Kyl minä uskon siihen, että se vielä tapahtuu. Vallankumouksen (musiikillisen sellaisen) haju on ilmassa. Tarpeeksi vielä puristetaan massaviihteeksi asioita niin vastareaktio on taattu.
 
Olen samaa mieltä. Jossakin vaiheessa suurikin yleisö kyllästyy popstarseihin. Jos isoilla levy-yhtiöillä ei ole muuta tarjota, niin saattaa olla iso myllerrys edessä. Jotkut pienet firmat nousevat ja isot kaatuvat.

Olen samaa mieltä. Jossakin vaiheessa suurikin yleisö kyllästyy popstarseihin. Jos isoilla levy-yhtiöillä ei ole muuta tarjota, niin saattaa olla iso myllerrys edessä. Jotkut pienet firmat nousevat ja isot kaatuvat.
 
Ja pienistä tulee isoja, jotka ovat samojen realiteettien edessä kuin ne kaatuneet isot... homma pyörii

Krhm...
1999 ja 1998 (vai1997?).
 
Joo, Californication tuli vuonna 1999 ja The Colour And The Shape on tosiaan julkaistu vuonna 1997. Nyt en enää muista, mistä mä ton listan kopioin. Tulipa taas huomattua, kuinka helposti ajatustoiminta katkeaa siinä ctrl-c:n ja ctrl-v:n painamisen välissä. Moka korjattu.
 
Muuten listaamistasi levyistä voisi tosiaan keskustella. Metallican musta albumi saattoi olla myyntimenestys, muttei takuulla tuonut mitään uutta musiikilliseen ilmaisuun. Sehän oli askel kohti mainstream-rokkia.
 
Tarvitseeko albumin tuoda jotain uutta musiikilliseen ilmaisuun ollakseen klassikko? Mun mielestä ei.

Ja pienistä tulee isoja, jotka ovat samojen realiteettien edessä kuin ne kaatuneet isot... homma pyörii
 
Näin juuri. Aaltoina ton homman pitäis edetä, ellei vihdoin olla päästy historian päätepisteeseen ;-)
 
Perspektiiveistähän homma on osittain myös kiinni, historiaa voi ainakin ajatella niin, että on useita eripituisia erikorkusia ja eritaajuisia aaltoja (yleensä kyllä nopeammin laskevia kuin nousevia) jotka sitten menee siellä ristiinrastiin, toisinaan saavuttaen yhteisiä pisteitä, ja osa seuraillen tai kiertäen toisia aaltoja.
 
Täältä voi sitten yrittää eristää yhden tälläisen "aallon" ja seurata sen taajuutta ja huippupisteitä, mutta on otettava huomioon että se on myös riippuvainen toisista aalloista, ja ne myös muuttavat sen rytmitystä. Menee kyllä aika abstraktiksi ;-)
 
Elikkäs yhteenvetona: Historia on vähän niinkuin musiikkia.

No mikä sitten on merkittävää ja mikä ei. Sitä voi pohtia moneltakin kantilta. Jos Nirvanalta olis jäänyt Bleach tekemättä, ei Nevermindiäkään olis ikinä julkastu. Miettikääs sitä, vaikka suorastaan vituttaa käyttää Nirvanaa esimerkkinä yhtään mistään.
 
Näkemiin.

eikös Neil Younggin Weld tuplalive ole myös 91 vuodelta ? eikai sinänsä mikään tajuttoman merkittävä levy mutta ompa vaan omasta mielestäni niilon paras live ja ehkä muutenkin paras tapa päästä sisään herran musiikkiin...
 
mutta kaikilta vuosilta niitä merkittäviä ja hyviä levyjä löytynee todella paljon....

No mikä sitten on merkittävää ja mikä ei. Sitä voi pohtia moneltakin kantilta. Jos Nirvanalta olis jäänyt Bleach tekemättä, ei Nevermindiäkään olis ikinä julkastu. Miettikääs sitä, vaikka suorastaan vituttaa käyttää Nirvanaa esimerkkinä yhtään mistään.
 
Niin siis tässä perspektiivinä tuskinpa on se, mitkä asiat johtivat Nirvanan musiikin syntymiseen, vaan enemmänkin se mikä johti Nirvanan musiikin yhtäkkiseen suosioon ja mitkä vaikutukset sillä oli myöhemmin.
 
Eli ei tutkita sitä mitkä asiat synnyttivät nämä bändit ja niiden tuotokset, vaan mitkä asiat synnyttivät kysynnän ja suosion kyseisille tuotoksille.

Jos Nirvanalta olis jäänyt Bleach tekemättä, ei Nevermindiäkään olis ikinä julkastu.
 
Toisaalta, jos lehmällä olisi erilainen luusto ja lihaksisto, se voisi kenties lentää. Et niingo eihän se Bleach jäänyt tekemättä.

Voisiko asian toisaalta nähdä myös siten ,että Metallica loi uutta sekoittamalla speed/thrash-elementtejä mainstream-ilmaisuun?

 
Hyvä pointti!
 
Kaiken kaikkiaan 90-luvun lopussa mainstreamin soundimaailma oli huomattavasti rankentunut. 80-luvulla "hevinä" tehtyä kamaa pidetään nykyään poprockina. Tämä selittää myös osaltaan kotimaisen metallin radiokelpoistumisen.
 
Soittolistaradio=mainstream.
 
Kotiteollisuus=soittolistarokkia=mainstreamia.
 
Näin rankasti kärjistäen...

Tästä olen kyllä samaa mieltä. Appetite for destruction on paras Gunnari-levy, ja ehdottomasti myös merkittävin. Use your illusion -levyt ovat kuitenkin myös merkittäviä levyjä omassa ajassaan. Vaikka itse olin aika pieni kun levyt ilmestyivät, muistan kyllä miten kovasti bändi nousi mainstreamiin tuolloin.
 
Kyllä se nuoreen mieheen, vaikutuksille alttiisen poikaan, teki hurjan vaikutuksen tuo 1991. Samana vuonna Metallican musta levy ja Gunnarit. Arvatkaa mitä tabuja ostettiin ja sormenpäät sykkyrällä harjoiteltiin.
 
Vaikea kuvitella etteikö noiden levyjen vaikutuksen ansiosta/syystä suomessa olisi iso kasa suuriin piirten meikäläisen ikäisiä kotitarvekitaristeja :o)

Onko tunne vain minun päässäni, vai miksi 1991 tuntuu lähes viimeiseltä vuodelta, kun populaarimusiikin historiassa on tehty jotain todella merkittävää, pysyvää ja klassikkomaista ainesta?
 
i hear you.
ei ole vaan sinun päässäs.
itse totesin tämän ilmiön jo joskus 94-95. minkä hirveän tingan se saikaan aikaan yläasteella kotibileissä kun esitin arvioni. minut tuomittiin kapeakatseiseksi ja vastarannan kiiskiksi.

No mikä sitten on merkittävää ja mikä ei. Sitä voi pohtia moneltakin kantilta. Jos Nirvanalta olis jäänyt Bleach tekemättä, ei Nevermindiäkään olis ikinä julkastu. Miettikääs sitä, vaikka suorastaan vituttaa käyttää Nirvanaa esimerkkinä yhtään mistään.
 
Näkemiin.
 
Jos Kurt ei olisi syönyt maanantaina 10 tammikuuta 1980 hernekeittoa, niin ei välttämättä olisi ilmestynyt edes Bleach:ia. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Perhosefekti.

Kyllä se nuoreen mieheen, vaikutuksille alttiisen poikaan, teki hurjan vaikutuksen tuo 1991. Samana vuonna Metallican musta levy ja Gunnarit. Arvatkaa mitä tabuja ostettiin ja sormenpäät sykkyrällä harjoiteltiin.
 
Totta. Minulla on itseäni noin 4 vuotta vanhempi isoveli, joka oli vuosien 1991-1992 suunnilleen murrosiässä ja soitteli pianoa ja rokkikitarata innoissaan. Muistan elävästi, kun veljeni sanoi ettei pidä kotibileitä, ellei saa ostettua Metallican Black Albumia tai Nirvanan Nevermindia sitä ennen. Kyllä ne niin kovia juttuja olivat silloin, että aijai.
 
EDIT: Tuntuu siis, että kokonainen pikkukitaristien sukupolvi on tuolloin 90-luvun alussa vannonut tiettyjen bändien ja levyjen nimeen. Enpä taida edes tuntea veljeni ikäisiä tai vähän sitä vanhempia/nuorempia poikia, jotka eivät olisi tuohon aikaan tai myöhemminkin noita juttuja kuunnelleet/rämpänneet kitaralla. :)

Katsokaapas tätä vuoden 1991 huippulistaa. Veikkaan, että tässäkin kasassa on aika monta käänteentekevää/ajassaan merkittävää levyä..
 
- Nirvana: Nevermind
- Metallica (The Black Album)
- Michael Jackson: Dangerous
- R.E.M: Out of time
- Pearl Jam: Ten
- U2: Achtung Baby
- Red Hot Chili Peppers: Blood sugar sex magik
- Guns'n'roses: Use your illusion II
- Lenny Kravitz: Mama said
- Massive Attack: Blue lines
 
Jes. Kaipaisin ajatukselleni lisää näkökulmia.. joten näppäimistö vaan viuhumaan.
 
Mielestäni tuossa listassa ei ole ainuttakaan huippulevyä.

Jos Kurt ei olisi syönyt maanantaina 10 tammikuuta 1980 hernekeittoa, niin ei välttämättä olisi ilmestynyt edes Bleach:ia. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Perhosefekti.
 
Joo, mutta tämä tarkoittaa myös sitä, että ei ole mahdollista, että Kurt ei olis syönyt tuota hernekeittoa.

Totta. Minulla on itseäni noin 4 vuotta vanhempi isoveli, joka oli vuosien 1991-1992 suunnilleen murrosiässä ja soitteli pianoa ja rokkikitarata innoissaan. Muistan elävästi, kun veljeni sanoi ettei pidä kotibileitä, ellei saa ostettua Metallican Black Albumia tai Nirvanan Nevermindia sitä ennen. Kyllä ne niin kovia juttuja olivat silloin, että aijai.
 
No mää nyt änkään tuota ensimmäisen sivun vastaustani musiikkisosiologisesta näkökulmasta edelleen: ihminen kokee, kirjoittaa ja lukee musiikkia omista lähtökohdistaan. Niin kuin on havaittu, puolet pitävät tuona vuotena ilmestyneitä levyjä ja musiikkivuotta tärkeänä ja toinen puoli ei (kontra 1969, 1972, 1973...). Musiikki-innovaatiot ovat kumuloituvia ja tyylit ovat kulkeneet pitkän matkan kehittyäkseen sen hetkiseen tilaansa ja se on aina yhtä naiivia etsiä jotakin genreä keksinyttä yksilöä ja innovaattoria, koska ihminen ei yksin saa yhtään mitään aikaan - korkeintaan neitseellisiä ideoita, jotka pohjautuvat tietämättömyyteen.
 
Kaikkien palasten täytyy loksahtaa kohdalleen, jotta jokin "taiteellisesti merkittävä" levy lisäksi vielä myy. Tietty populaarimusiikin tutkijan on pyrittävä löytää syitä vuosi ym. ilmiöihin, jotka näissä tapauksissa ovat puhtaan musiikkisosiologisia - ei ole todellakaan järkevää yrittää selvittää esim. Metallican mustaa kiekkoa musiikkianalyyttisin keinoin, koska pannukakkuhan siitä tulisi, varsinainen nollatutkimus. Yksittäisiä levyjä tärkeämmät vuodet populaarimusiikkikulttuurissa ovat olleet fonografin, gramofonin, radiotoiminnan, elokuvan, television, magneettinauhan ja digitaalisen tallenuksen keksimisvuodet. Sitä ennen kaikki musiikki oli aina liveä.

Täällä on puhuttu tuosta mainstream-statuksesta. Tarkoitetaanko sillä sitä, että bändi breikkaa maailmanlaajuiseen suosioon, vai sitä, että musiikin taso muuttuu mainstreamiksi? Vai molempia?
 
Itse otan hieman kantaa tuohon Nevermind ja black-levyn tabulatuuri-osastoon. Väittäisin, että noiden levyjen biisit vaikuttivat 90-luvun alun teininuorisoon innoittavasti kitaransoiton suhteen, mutta se johtuu kuitenkin myös siitä, että nämä levyt olivat silloin tuoreita ja pinnalla.
 
Jos -91 olisikin ilmestyneet näiden sijaan Hendrixin Are You Experienced ja Deep Purplen In Rock niin yhtä innokkaasti myös näitä olisi tavailtu sormenpäät verillä. Jälkimmäiset ovat osoittautuneet kiistattomiksi klassikoiksi, mutta muistetaanko 30-vuoden päästä enää koko Nirvanaa tai muistetaanko Metallicalta enää vain Puppets? Ennusmerkit ovat kuitenkin hyvät.
 
Mun pointtini on kai se, että aika moni ensikosketustaan musiikkiharrastuksen parissa ottava, löytää ekat suosikkinsa sen hetken levylistoilta. Aika harva ryntää penkomaan ensitöikseen kirjastosta jotain rockin historia -opusta ja miettii mistä kannattaisi aloittaa; Bill Haleysta vai Little Richardista. Näistä musiikin ensikosketuksista tulee asianomiselle ikäluokalle tärkeitä levyjä, mutta klassikoiksi ne osoittautuvat mielestäni sitten kun musiikinharrastajat monessa sukupolvessa löytävät nämä levyt uudelleen. Mielestäni toi 20-vuotta (mielummin 30+) näyttää jo aika hyvin klassikot.
 
Jos tutkitte esim. vanhoja levymyyntilistoja 60-70-luvulta, sieltä löytyy paljon sellaisia menestyslevyjä, jotka eivät sano nykyään kenellekkään juuri mitään. Paitsi ehkä niille, jotka elivät silloin nuoruuttaan ja menettivät auton takapenkillä neitsyytensä ko. menestyslevyn soidessa autoradiosta tai aloittivat levyn innoittamina soittamisen jossain kellaribändissä, josta ei koskaan sitten tullut mitään...
 
Täytyy muistaa, että jos levystä ei tule klassikkoa se ei tarkoita sitä, että levy olisi huono. Moni erinomainen levy on jäänyt tätä statusta vaille, mutta siltikin termi klassikko alkaa kärsiä inflaatiota, kun jokaista puolivuotta vanhaa levyä aletaan kutsua klassikoksi kun se on niin vanha ja siltikin vielä tuoreessa muistissa...

Toteampa olevani Mr Mustardin kanssa samaa mieltä tästä. Esimerkiksi vuosi 1991 on liian lähellä, että voisimme tietää onko se klassikkovuosi. Aika näyttää. Jostain 70-luvun alusta ne helmet alkavat jo näkyä. Siellä on levyjä joita on pikkuhiljaa myyty kaikki nämä vuodet. Joitain noista on myyty cd-painoksina huomattavasti enemmän kuin aikoinaan vinyylinä. Arvostus on vain vuosien mittaan noussut ja tätä silloin pienten piirien suosikkia on lopulta myyty enemmän kuin aikansa listahittiä.
 
Jos 70- luvun alun levyjä olisi pistetty arvostusjärjestykseen vuonna 95, olisi lista voinut hyvinkin näyttää erilaiselta. Taatusti se olisi näyttänyt erilaiselta, jos niitä olisi listattu 1991.
 
Enpä tiedä, kyllä aika useat yleiset 70-luvun suosikit ovat nimenomaan myös senkin ajan hitteinä ja suurina kulttistatusmaista suosiota saavuttaneita levyjä, sama pätee 60-luvulle. Toinen vaikuttava asia on se, että tämän ajan nuoretmuusikot ovat innostuneet noista levyistä ja siten heidän musastaan diggailevat löytävät myöhemmin heidän musiikkiin vaikuttaneet tekijät "jälkijättöisesti".
 
Tässä tehdään ehkä vähän väärää jakoa minusta siinämielessä, että asetellaan 60/70-lukua vastaan näitä levyjä. Kyse ei ole mistään kilpailusta. Kysymys on siis siitä, että tietyin väliajoin innostutaan tietyistä levyistä yhtäkkiä ja sitten ne vaikuttavat tietyn rupeamana tulevaan musiikkiin. Eli jonkinlaisesta musiikkikausien murroksesta.
 
Tässä siis huomio nimenomaan siihen, että kyse ei ole siitä mitkä tekijät vaikuttivat näiden levyjen tekemiseen, vaan pikemminkin se mitkä tekijät vaikuttivat näiden levyjen suosioon (ei ainoastaan myyntimielessä vaan useiden uusien bändien/soittajien idoleina ja yleisenä pitkään jatkuvana musiikillisena "kautena")