Kitarat: soittaminen ›

...että ette osaa soittaa? Mulla kun on sellainen päällä koko ajan, nyt ainakin, kun katsoin keikkaa videolta. Oli suunnilleen riffit ja yksi vingautus (sekin vahingossa tullut) sellaisia, joihin olin tyytyväinen. Loppu oli mielestäni käsittämättömän huonoa soitantaa. Yleisöltä tuli kuitenkin jälkeenpäin sellaista kommenttia, että minua pidetään selvästikin soittotaitoisena. Mutta itse en ole tyytyväinen mihinkään, ainakaan sooloissa.
 
Toisaalta, jos kaikki tuntuisi täydelliseltä, eihän silloin enää pyrkisi kehittymään?

Se fiilis on ollut enimmäkseen päällä noin kymmenen vuotta.

Joskus, harvoin, liian harvoin, tulee sellainen olo, että "nyt lähtee, kyllä mä osaan", mutta alitajunnassa joku huutelee, että "kyllä tää on vaan itsepetosta".
 
No, aina vois olla parempi, mutta kyllä joskus kun on fiilikset kohdillaan ja sormet tuntuu löytävän just sen parhaimman kuuloisen nuotin itsekseen, ompi jopa ihan kivaa ;o)

Yleensä tuntuu heikkotaitoiselta, etenkin kun katsoo kavereiden soittoa. Asiaa ei auta sekään, että puoli vuotta sitten pääinstrumenttini piano muutti 170km päähän..

Se on sitä itsekritiikkiä, mitä pitää ollakkin. Se on kehittymistä ylläpitävä tekijä! Kun jonkun uuden jutun oppii, niin se tuntuu/kuulostaa hyvältä viikon verran. Sitten se jo alkaa kuulostaa tyhjänpäiväiseltä. Ei sitä sitten osaa enää arvostaa samalla tavalla, kun joku toinen kuulija, joka kuulee kyseisen jutun ensimmäistä kertaa.

Se on sitä itsekritiikkiä, mitä pitää ollakkin. Se on kehittymistä ylläpitävä tekijä! Kun jonkun uuden jutun oppii, niin se tuntuu/kuulostaa hyvältä viikon verran. Sitten se jo alkaa kuulostaa tyhjänpäiväiseltä. Ei sitä sitten osaa enää arvostaa samalla tavalla, kun joku toinen kuulija, joka kuulee kyseisen jutun ensimmäistä kertaa.
 
Jotenkin minusta tuntuu, että meillä kitaristeilla tuo ei enää ole itsekritiikkiä vaan se alkaa mennä johonkin pakkomielteiden osalle. Miksi sitä sanotaan neuroosiksi? :) Ainakin minulla.
 
Tietenkin asiat joita harjoittelee paljon alkaa kuulostaa tylsiltä, mutta sitten ne pitääkin unohtaa ja ne hyvällä onnella tulee esille oikealla kohdalla oikeassa tilanteessa. Ja aina välillä tapahtuu sellaista itsensä ylittämistä. "Pure Improvisation" kuten eräässä kirjassa asiaa kuvattiin. Yleensä hetkestä ei muista mitään muuta kuin, että tais mennä ihan hyvin :) Sit vaan odottelemaan seuraavaa. Kyllä mä muistan vielä tässä pari vuotta sitten kun koin "päässeeni seuraavalle tasolle", jos joku muukin ymmärtää mitä tarkoitan. Nyt on sitten tämä pari vuotta tullut tuskailtua ja odotettua sitä seuraavaa :) Ehkä se on ihan nurkan takana.

Kyllä mä muistan vielä tässä pari vuotta sitten kun koin "päässeeni seuraavalle tasolle", jos joku muukin ymmärtää mitä tarkoitan. Nyt on sitten tämä pari vuotta tullut tuskailtua ja odotettua sitä seuraavaa :) Ehkä se on ihan nurkan takana.
 
Mulla on sama homma, tosin siitä on vasta pari kuukautta ku koin päässeeni "seuraavalle tasolle" nyt kuumeisesti odottelen jo sitä seuraavaa! =)
 
Onko kellekään tullu semmosta fiilistä, että ku aloittaa soittamaan kitaraa, niin tuntuu että eihän se ole kuin treenata tarpeeksi, niin kaikki menee oikein, loppujen lopuksi. Ja jossain vaiheessa sitten tuntuu, että tuo oppiminen on niin vähäistä, säälittävää, ettei enää usko tuohon treenaus asiaan?
 
Nyt onneksi tosin olen saanu sen takaisin, tottahan se on.

Ihan totta. Itse asiassa minullakin tuli sellainen "seuraava taso" joululomalla kun plektrakäden tekniikka kehittyi hetkessä niin paljon paremmaksi. .....
 
huomasin leppoisaa jaskahtavaa soittaessa, että kun ei laita efektejä väliin yhtään, niin soittaa parempia sooloja.
 
Jeps, tuo efektitön soundi helpottaa jonkin pisteen jälkeen. Saa huomattavasti enemmän "luontaisia" soundeja irti kitarasta. Eri soittotyyleillä siis. Esim sormilla napauttelemalla tai plektraa kielten alle yms. Joskus on sopivassa kuosissa tullut sellaisia "valaistumisia" että hei, täähän on ihan vitun simppeliä. NÄIN tää menee, mut ei niitä sit koskaan enää aamulla muista :)

...että ette osaa soittaa?
 
Aina jos/kun tulee joku paljon nuorempi kolli joka on soittanut vasta vähän aikaa ja huomaan että kaveri onkin todella lahjakas ja soittaa mitä haluaa ja minä tiedostan että minun on soitettava mitä minä osaan, niin silloin voi pahimmassa tapauksessa tuntua siltä ettää osaanko soittaa ensinkään?
Sitten kuitenkin seuraavan kerran kun ollaan keikalla ja soitetaan hyvin yhteen, tai treeneissä ja uusi biisi kulkee ensimmäisellä kerralla tajuan että onhan minussa kaikesta huolimatta sitä jotain mikä saa musiikin elämään vaikka en välttämättä ole planeetan teknisesti taitavin.

...että ette osaa soittaa?
 
Jos erehdyn alkulämmittelyn aikana, tai liian aikaisin muuten vaan, soittamaan jotain vaikeampaa kappaletta, niin kyllähän se kankeaa ja huonoa on. 5-10 minuuttia lämmittelyä niin tilanne on ihan toinen. Tämä siis klasarilla.

...että ette osaa soittaa?
 
Aargh. Useinkin. Pieni tauko voisi varmaan tehdä hyvää, niin jaksaisi taas tarttua soitteluun uudella innolla. Ei vain pysty pitämään taukoa. Tunnustan, olen koukussa soittamiseen, vaikka kuinka paska kitaristi olisin. Pääasia että on hauskaa.

...että ette osaa soittaa?
 
Iski tossa tammi-helmikuun vaihteessa. Ollaan perustamassa bändiä ja mä olisin ollu kitaristi. Sitten tuli toi em. fiilis ja ruinasin porukoilta synttärilahjaks basson, jota on huomattavasti helpompi soittaa. Ei sillä että osaisin sitäkään soittaa, mutta ei kukaan välitä jos basisti on ihan hanurista.

Se fiilis on ollut enimmäkseen päällä noin kymmenen vuotta.
 
eiköhän toi fiilis varmaan joka soittajalla koko ajan...=)
Kehtaan väittää että itse Vai, Petrucci ja muut virtuoositkin
miettivät vähän väliä kuumeisesti tuota kysymystä!!!

Ihan totta. Itse asiassa minullakin tuli sellainen "seuraava taso" joululomalla kun plektrakäden tekniikka kehittyi hetkessä niin paljon paremmaksi. Lähdimme soittamaan runpalin kanssa kämpällä leppoisaa improvisaatiota. Sitten, johtunee luonnontuotteen aiheuttamasta leppoisasta olotilasta, huomasin soittotekniikkani olevan paljon entistä rennompi. Nopeus kehittyi samalla ja ranteella pääsen nykyään paljon nopeampaa kuin silloin.
Joskus tosiaan on sellainen olo, että turha edes treenata kun ei siitä soitosta ikinä tule kuitenkaan mitään. Eilen huomasin leppoisaa jaskahtavaa soittaessa, että kun ei laita efektejä väliin yhtään, niin soittaa parempia sooloja.
 
Kyllä se on niin, että ainakin tuon paljonpuhutun vihreän luonnontuotteen avulla oppii kummia asioita. :) ..
Olen kyllä itsekin huomannut että kitaransoittotekniikkani paranee ja sisäistän uusia asioita soitosta jne.

Jännää muuten, miten valtava ero on sillä päivällä, kun tosiaan irtoo...verrattuna siihen huonoon päivään. Ensin mainitussa tilassa tuntuu, ett jokaikinen juttu mitä kokeilee onnistuu...ja draivi on ihan mieletön. Tuntee tosiaan, ett on tässä aika hyväkskin kehittynyt. Jälkimmäisessä tapauksessa taas tuntuu ettei oo ikinä mitään oppinukkaan ja soundikin tuntuu tosi huonolta.
Armeijan aikaan huomastin, ett kun oli viikon tai parikin erossa kitaransoitosta, niin sen jälkeen kun kokeili, niin sillon soitto oli nimenomaan tota ensin mainittua. Liekkö sitt siitä riemusta, kun pääsi lomille...tai vaiko siitä, oli niin hirvee hinku soittamaan?? Kyllä sillonkin(harvoin), kun tulee jotain riemukkaista hetkiä...millon mistäkin syystä, niin soittokin tuntuu irtoovan paljon paremmin.
Ihmeellinen on...tuo ihmisen mielen vaikutus asioihin...

Ei sillä että osaisin sitäkään soittaa, mutta ei kukaan välitä jos basisti on ihan hanurista.
 
No olen kyllä hieman toista mieltä, mutta ei käydä siitä väittelemään tämän keskusteluaiheen alla=)

Siinä vaiheessa kun ei tule enää tuollaista oloa, ei ihminen kehity soittajana.

Keikan jälkeen on useinkin sellanen fiilis että ois voinu mennä paremminkin, vaikka muut sanois mitä..
Itsehän sitä huomaa omassa soitossaan kaikki pikku virheetkin mitä muut ei koskaan huomais.

Hmm... Mulla on varmaan aina (kaksi poikkeusta on ollut) etä tuntuu, etten osaa soittaa, mutta muitten mielestä osaan...