Yleistä keskustelua musiikista ›

No, laitetaan copy-pastea:
 
35-vuotias Wigwam soitti aikaansa sidottua rockia
 
Wigwamin juhlakonsertissa oli kuitenkin nastaa
 
Wigwamin 35-vuotisjuhlakonsertti Tavastialla. Jim Pembroke, laulu ja sormio, Rekku Rechardt, kitara, Esa Kotilainen, sormiot, Måns Groundstroem, basso ja Jari Kettunen, rummut. Vierailijoina Jukka Gustavson, urut ja laulu, Jukka Tolonen, kitara, Pedro Hietanen, hanuri, Mikko Rintanen, sormiot, Mats Huldén, basso, Jan Noponen, rummut, Otto Donner, trumpetti ja Nikke Nikamo, kitara.
 
   
Wigwamin 35-vuotiskiertue päätyi jamihenkiseen kavalkadiin bändin koko urasta ja tuotannosta. Vierailijoina piipahtelivat lähes kaikki alkuvuosien jäsenet ja ulkojäsenet.    
Näin luotiin hämmästyttävän aito 1970-luvun alun rock-epookki. Siinä soi kaikki mitä on tullut tehtyä ja kaikki mikä on jäänyt parin viime vuosikymmenen aikana tekemättä.    
Tämä viittaa musiikillisen ja persoonallisen laadun kulmakiveen, "kehittymiseen". Esimerkiksi Jukka Gustavsonin kunnianhimoisimmat progekappaleet Wigwamin Being-levyltä (1975) jäivät kuulematta silkkaa vaikeuttaan.    
1970-luvun alun jäsenistä loisti poissaolollaan vain basisti Pekka Pohjola. Hän kieltäytyi, koska pitää menneisyyteen paluuta yksinkertaisesti typeränä. Tässä on tietty filosofinen ulottuvuus, mutta Pohjolan mukaan myös se tosiasia, että viisikymppiset vanhat kaverit soittavat huonommin kuin nuoruuden innoissaan.    
Nostalgialla voi olla
kuitenkin sosiaalisesti jokin suurempi kuin instrumentaalinen merkitys, koska se on niin suosittua. Wigujenkin kahdessa Tavastian illassa sali oli täynnä paitsi vanhoja hörhöjä, myös nuorempia.    
Tämän vuosituhannen paluu oli Wigwamin uralla jo toinen paluu. Edellinen kerta 1990-luvun alussa jäi lyhyeen, mutta nyt pojat ovat enemmän tosissaan ja aikovat takertua pysyvämmin rockleivän syrjään.    
Edellisessä paluussa nostalgia näytti sikäli raikasta puoltaan, että Wigwamin 1970-luvun lopun laulutuotanto vaikutti ajattomalta. Sillä oli jotain subkulttuurista ja musiikillista annettavaa vähän sen jälkeen kun "aito" yleisrock oli vakavasti otettavana ideologiana tai kapinana jo kuollut ja muuttunut massahyödykkeeksi.    
Tällä kertaa vaikutti siltä, että tämäkin efekti oli jo menetetty.    
Rupisesti sinfoninen
sointi, Rechardtin epävireinen kitara ja bändin tavallaan mehukas, silti tasapaksu junnaus alkoivat kaivata ihan oikeita musiikillisia ideoita ja vivahteita. Äijät yksinkertaisesti piiloutuivat vanhaan, tuttuun ja turvalliseen kivirekimeluun, aikaan jota ei enää ole.    
Vai onko? Ajan syklinen periaate heittää heti vastaan argumentteja, kuten "ikuinen" Rolling Stones ja ikivanhat bluesmiehet. Totta onkin, että monissa Jim Pembroken lauluissa on Dylan-vaikutteineen juuri tällaista klassista potentiaalia. Tavastialla tätä korostivat myös Wigwamin ammoiseen perusohjelmistoon kuuluneet The Bandin biisit.    
Nostalgiassa on ilmeisesti kaksi puolta: nykytodellisuuden tajuttomuus ja aikaa lykkäävä historiallisuus. Nämä tihentyivät yli kolme tuntisen rupeaman päätteeksi yhteiseen Pig Storm -jamiin.    
Kun Jukka Tolonenkin hyppäsi kilpavinguntaan, aikakone hyppäsi lavan reunalla aidosti 30-vuotta taaksepäin. Kivahan siinä oli korviaan pidellen notkua, koska kukaan ei näyttänyt olevan hirveän vakavissaan.    
Entisenä
Wigujen ja Pressojen kaverina on kuitenkin todettava, että aito ajattomuus kasvaa vain itsensä kehittämisestä. Puberteetin epookkiin sidottu musiikki, kuten rock, tuottaa vanhemmiten vain taantumista.    
Mutta pääasia lienee, että "on nastaa", kuten Wigujen alkuperäinen kitaristi Nikke Nikamo totesi jo 1960-luvulla.