Etno, proge, latin ›

Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,
hän ihan yksin asui taloaan
ja talo oli myöskin yksinäinen.
 
Hän usvan turvin pakeni ja katos kokonaan
ja ovet jätti auki ja lamput palamaan.
 
Ja nyyti kulki vain ja kulki maailmalla,
ei nähnyt missään tutun tuttua.
Nyt kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois vaikka näin:
jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin.
 
Kun matkalaukku painoi, nousi kuuma hiki
ja ahtaat kengät hiersi kantapään.
Ja silloin tuuli lumoavan soiton meren takaa toi,
kun muikkunen se kesän poukamassa musisoi.
Ja laukkua ei muikkusella ollut, eikä koskaan tule olemaan
ja kenkiä ei viheriän niityn poika tule tuntemaan.
Siis kuka lohduttaisi nyytiä: on laulun mahti
suurempi kuin laukun. Siitä askeleelle tahti!
 
Kas, hemuleitten puisto valaistuna hohti
ja raketteja siellä ammuttiin,
ja kansaa puitten alla karkeloi,
kun pelit pelas ja soitto soi!
Ja iso hemuli söi ison pannukakun hilloineen,
vaan nyyti oli taaskin ihan yksikseen.
Siis kuka lohduttaisi nyytiä ja sanoisi: ei kukaan
sinua huomaa ellet itse mene mukaan!
 
Niin nyyti lähti siitä meren rantaan
ja löysi näkinkengän, suuren, valkean.
Hän astui varovasti hienoon santaan
ja tuumi: löysin ihmeellisen maailman.
Siis nyyti riisui kenkänsä ja huokasi: hohoi,
on kaikki hyvin, miksi iloinen en olla voi?
Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois: yksinään
ei kukaan nauti edes näkinkengästään.
 
Ui valtameren mustaa aavaa pitkin
niin yksinäinen pullo, ui ja ui
ja lipui rantaan, kuten arvasitkin,
ja pullopostipulloks paljastui.
"...niin kauheasti pelkään mörön mörinää
kun hämärässä olen ihan ilman ystävää..."
 
Se kirje oli nyytin ensimmäinen.
Hän kätki sen siis taskun sopukkaan.
Ja kesäyö on kaunis yö, kun yö on heinäkuun,
kun joku jotakuta kohta lohdutella saa
ja kaikki muuttuu uudeksi, kun seikkailukin odottaa.
 
Kas viljaana siinä vilkutteli veneestään
ja homssut soutelivat - nyyti laski seitsemään -
ja viides homssu tervehti ja nyyti huusi: hei!
mua kukaan ennen huomannutkaan ei!
niin mielelläni seurassanne viivähtäisin
vaan kuka lohduttaisi tuittua, jos tänne jäisin.
 
Nyt kysyy: onko tuittu ollut täällä kukaties?
On, lauloi vontti, -tuittu hiukset valloillaan.
Hän karkas eilen kotoaan ja oli suunniltaan.
Vaan kuka lohduttaisi tuittua, en tiedä ollenkaan
kun olen lomalla ja kalastelen vaan.
 
Kun sitten vuorten takaa kuuluu mörön mörinää
niin nyyti heti ensimmäiseen koloon lymyää
ja ryömii sieltä äikäisenä jalkaa polkien:
Mun täytyy nyt lohdutella tuittua, en saa nyt olla arka!
Hän pelkää vielä enemmän, se pikku tuittu parka!
 
On tienoo äkkiä niin hiljainen ja musta
ja mörkö niin kuin vuori tuijottaa,
ja jäinen maa on täynnä kammotusta,
kun kuustakin pois värit putoaa.
Ja mörkö ällistyi ja juoksi pakoon yksi kaksi -
siis tuittu kyynelien läpi näki nyytin voittajaksi.
Ei pienen tuitun peloittelu ole vaikeaa,
ja lohduttelu, arvaathan, on vielä helpompaa.
 
Noin vaiti katsoivat he toisiansa,
nyyti, tuittu, kuutamossa kuu.
Ei ihme vaikka nyyti jaloistansa
kävikin heikoksi ja mykistynyt suu
ujosti sanoi vain: kirje voi
kai kaiken selittää - ja meni pois!
Hän tahtoi kirjoittaa - näkinkengästään
ja hemulista ja kuinka yksinään
hän oli - ajatuksistaan ja pelostaan.
 
Ja tuittu ruusut sai ja kirjeen luki
ja nimenkin hän tarkkaan tavasi.
Ah, posken punaruusut häntä puki
ja nyytille hän sylin avasi
ja kuiskas: unohda jo mennyt kamaluus,
on edessämme kaikki kauneus ja ihanuus. Nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan enää pelkää!
 
-Tove Jansson (lyhennetty versio kirjasta "Kuka lohduttaisi nyytiä")