Kitarat: soittaminen ›

Terve!
Olisi tässä joululomalla nyt tarkoitus vähän perehtyä tohon jazzin kummalliseen maailmaan ja pieni apu olisi tarpeen.
Bluesimpi improvisointi meikäläisellä on aika mukavasti hallussa, mutta jazzia tekisi mieli soittaa.
Olisiko jollain jotain vinkkejä miten tohon jazzin soittamiseen voisi päästä suht helposti sisään?
Latasin tossa äsken band in a boxin demon ja siihen ison kasan jazz-standardeja. Minkä kappaleen kanssa kannattaisi aloittaa sooloilun harjoittelu? Yleensäkin jos jollain olisi ihan konkreettisia vinkkejä esim. mitä skaalaa/moodia kannattaa käyttää tietyssä kappaleessa tietyn soinnun päälle ym. Lickejä, ihan mitä vaan.. kaikki vinkit olisi tarpeen.
Moodeja ja niiden käytöä olen tässä kanssa yrittänyt päähäni ahkerasti takoa, ehkäpä ne vielä jossain vaiheessa avautuu.
Kiitokset vinkeistä jo etukäteen!

Ei muuta kuin äänittelet jos mahdollista esim. jonkun standardin komppikitaran ja ei muuta kuin soittamaan sooloa päälle. :)
Tottakai helpommin sanottu kuin tehty, eipä oo mullakaan homma hanskassa noiden kanssa... Pelkistettynä ideahan on se, että useimmiten joudut vaihtamaan&muokkaamaan asteikkoa joka tai joidenkin sointujen kohdalle.
Kvintti/kvarttiympyrään & moodeihin kannattaa tutustua, sävellajien sointuasteet, esim. I=maj7, II=m7 jne...
 
Viisaammat lisätkää jotain :)

Aloitat soittamaan kromaattista asteikkoa mistä tahansa asemasta.
 
Anteeksi.

Aloitat soittamaan kromaattista asteikkoa mistä tahansa asemasta.
No niin... tätä mä just nyt kaipasin! :)
 
Tota "Jazz Improvisation Primer"-sivustoa on tullu jonkun verran kahlattua. Oikestaan ajattelin jos jollain olisi ollut jotain käytännön vinkkejä tyyliin " aloita tällä kappaleella ja kannattaa kokeilla käyttää vaikka tätä skaalaa ja moodia". Tiedän kyllä, että periaatteessahan kaikki äänet käy kaikkien sointujen päälle :) mut jotenkin tuntuu, että vaikka kuinka yrittää, niin siltikään ei meinaa millään löytää soittoon niitä jazzille ominaisia piirteitä.
Esim. otetaan vaikka ihan perus II-V-I -sointukulku C:stä. Tohon oon kokeillu vetää C-duuri skaalaa mut se ei kyllä kuullosta (ainakaan mun soittamana) pätkääkään jazzilta.
No myönnetään että mun ongelmana on myös liian blues-tyylinen fraseeraus. Jos joku viisaampi kertoisi vaikka mitä muita kun C-duuri skaalaa ton kyseisen sointukulun päälle kannattaisi vetää? mitä itse soittaisit tohon?
Tiedän, että nää kysymykset on voi kuullostaa vähän tyhmiltä. Tulisi vaan teorian pänttäämiseenkin uutta intoa kun saisi edes vähän noita juttuja toimimaan myös käytännössä.

Annetaan yksi käytännön vinkki: unohda bluesissa paljon käytetty bendailu kokonaan hetkeksi ja koita lähestyä haluamaasi säveltä vaikka kromaattisesti ylä- tai alapuolelta. Eli jos olet menossa G-nuottiin, mene sinne Gb- tai G#-sävelen kautta, mutta älä bendaa. Jazz-fraseerauksessa bendaus on muomattavasti harvinaisempaa kuin bluesissa, jossa se vähäinenkin kromatiikka yleensä "bendaillaan pois". :)
 
Kokeile myös rakentaa (aluksi) yksinkertaisia melodioita soittamalla kahta ääntä kerralla siten, että intervalli pysyy diatonisesti samana, palikkaesimerkki:
 
Kuljeta seuraavia säveliä Cmaj7-soinnun päällä
 
terssi

C D E F G A B
E F G A B C D

 
kvartti:

C D E F G A B
F G A B C D E

 
Pidemmän päälle tuo käy tylsän kuuloiseksi, joten
 
1) Vaihda välillä intervallia kesken kaiken (vaikkapa pari nuottia terssipareja, sitten yhtäkkiä sekstejä, sitten kvartteja jne)
 
2) Älä soita noita järjestyksessä vaan hypi vapaasti, käyttäen kuitenkin asteikon säveliä (hyvä tässä vaiheessa, jotta asteikko tulee tutuksi). Asteikosta on helpompi "poiketa järkevästi" kun hahmottuu sekä sormille että korvalle, mitä säveliä siihen kuuluu. "Summassa soitetusta" kromatismista saattaa jäädä kiinni, ainakin jollekin jazz-poliisille. :)
 
3) Elävöitä soittoa rytmisesti, käytä eri pituisia nuotteja ja pidä rohkeasti taukoja, improvisointi on sekä nuottien että taukojen luovaa yhdistämistä: monet hevikitaristit unohtavat, mitä jälkimmäiset tarkoittavat.
 
4) Kahdella vierekkäisellä kielellä voidaan ottaa yleensä suhteellisen pieniä intervalleja (priimistä sekstiin asti), mutta jättämällä yhden kielen väliin saat käyttöösi isompia (kvintistä oktaaviin tai ylemmäskin). Kokeile rohkeasti, mutta yritä pitää mielessä, mitä säveliä kulloinkin soitat ja miten ne suhteutuvat pohjasäveleen (tässä tapauksessa C, sointummehan oli Cmaj7).
 
Hauskoja soittohetkiä!
 
Ps. Kun yllä annettu on omaksuttu 100%-sesti käytäntöön, siirry seuraavaan sävellajiin, niitähän on yhteensä 12. Toisaalta, voit vaihtaa välillä johonkin toiseen sointuun, pelkästään nelisointuja eri muunnoksineen on helposti parikymmentä. Jokaiseen niistä käy vähän eri tyyppiset asteikot. Esim. melodisen mollin eri moodeista löytyy mielenkiintoisia asteikoita (Lyydinen b7, Lokrinen #2 jne), jotka sopivat tiettyihin sointuihin mainiosti. Toista yllä oleva harjoitus myös niillä.
 
Luulen, että elinikä ei riitä. :)

Jeah! Iso kiitos Jucciz vinkeistä, heti tuli uutta intoa treenata!

improvisointi on sekä nuottien että taukojen luovaa yhdistämistä: monet hevikitaristit unohtavat, mitä jälkimmäiset tarkoittavat.
 
Plääh. Improvisoinnissa ei käytetä mitään skaaloja sun muita vaan toistetaan yksinkertaisesti kitaralla se mitä päässä soi. Monet jazz-kitaristit eivät tiedä mitä tämä tarkoittaa. Eivätkä monet muutkaan kitaristit.

Esim. otetaan vaikka ihan perus II-V-I -sointukulku C:stä. Tohon oon kokeillu vetää C-duuri skaalaa mut se ei kyllä kuullosta (ainakaan mun soittamana) pätkääkään jazzilta.
 
Vähän enemmän jazz-fiilistä voisi tuoda, jos kokeilisit soittaa V-asteen soinnun päälle muutakin kuin vain tuota miksolyydistä moodia. Esim. alt-asteikkoa (1 b2 #2 3 #4 #5 b7) tai dimi-astekkoa aloittaen puolikkaalla sävelaskeleella (1 b2 #2 3 #4 5 6 b7).

Plääh. Improvisoinnissa ei käytetä mitään skaaloja sun muita vaan toistetaan yksinkertaisesti kitaralla se mitä päässä soi. Monet jazz-kitaristit eivät tiedä mitä tämä tarkoittaa. Eivätkä monet muutkaan kitaristit.
 
No ei kai kannatakkaan tollaista musiikkia mystifioivaa taikauskohömppää tietää.
 
Kyllä skaalojen osaaminen ja ymmärtäminen antaa huomattavaa hallittavuutta ja mitä todennäköisimmin lisää mahdollisuuksia sooloilulle. Vähän hölmöttää tollaiset "musiikki tulee tyhjästä jumalan lahjana ilman mitään opetteluja ja materialisoituu sitten maagisesti joillekkin neroille" -tyyppiset ajatukset. Ihan romanttisia, mutta toivottomia siihen, että pitäisi oikeasti opetella soittamaan jotain.

Improvisoinnissa ei käytetä mitään skaaloja sun muita vaan toistetaan yksinkertaisesti kitaralla se mitä päässä soi.
 
Mitenkä nämä asiat sulkevat toisensa pois?

Improvisoinnin ideanahan on vapaa soitto, soittaen sitä miltä itseltä tuntuu ilman mitään etukäteen sävellettyä ideaa ja sitten etukäteen sävellettyjen yhdistämistä uusiin ideoihin.

http://www.jazzguitar.be
 
Tuolta näyttäisi löytyvän aika paljon matskua. Yksi lähestymistapa voisi olla myös, että opettelee kasan erilaisia lickejä ja kokeilee niitä eri sävellajeista yms. mitä vaan tulee mieleen.
 
Paljon ennakkoluulotonta kokeilua taustojen päälle, niin jossain vaiheessa luulisi palojen alkavan loksahtamaan paikoilleen.

Kannattaa aloittaa vaikka All the things you are-stankusta tai jostain muusta jossa on simppelit kierrot. Ensin paneudut sointuääniin ja sitten otat mukaan moodit. Sen jälkeen vähän kromaattisia juttuja jne. Kuuntele paljon levyjä ja plokkaile juttuja. Esim. Teemu Viinikaisella on hienoja juttuja. Jazz-improvisointi on loppujen lopuksi todella luovaa, mutta itseäni ainakin ahdisti pitkään kun ei päässyt fiilistelemään vaan joutui jatkuvasti miettimään mitä ääniä voi soittaa ettei kuulosta paskalle.Pitkää pinnaa tuo vaatii.
 
Kirjasuosituksena voisin heittää Kaj Backlundin Improvisointi jazz-musiikissa. Sillä pääsee hyvin alkuun.
 
Antoisia soittohetkiä!

Sikäli kuin olen itse opiskellut jazz-improvisointia, sekä tehnyt transkriptioita, lausun seuraavaa.
 
Kitaristeilla on usein ongelmana se, että improvisointi ja yleensä kaikki melodis-harmoniset asiat hahmotetaan voimakkaasti asteikkojen kautta. Jazzia olisi kuitenkin käytännöllisempää lähestyä sointuarpeggioiden kautta. Vaikka teoriassa asteikot ja soinnut käyvätkin käsi kädessä, niin on aivan eri asia hahmottaa biisi suoraan sen sointuvaihdoksien pohjalta, kuin sointujen läheisimpien asteikkojen kautta. On otettava huomioon, että asteikkoanalyysiä ei ole tarkoitettu improvisoinnin välineeksi, vaan ennemminkin sointujen laajentamista ja harmonian kirjoitusta varten. Mielestäni paras tapa aloittaa jazz-improvisointi on opetella vain biisin soinnut arpeggioina, eli opetella soittamaan sointujen sävelet melodisesti. Asteikkolähtöinen improvisointi kuulostaa usein hyvin epä-jazzmaiselta. Jos on tietoa asteikoista, niin niistä saa sitten kyllä erilaisia sävyjä sointuihin.
Rock-kitaristeille voisi sanoa, että arpeggio ei tarkoita yksinomaan nopeaa sweep -arpeggiota.
 
Yksi hyvä perusmetodi voisi olla sellainen, että soittaa jonkun biisin nelisointujen ääniä arpeggioina, ja pyrkii petaamaan melodialinjat niin, että vaihdoksessa edellisen soinnun viimeinen ääni olisi johtosävel seuraavan soinnun ensimmäiselle äänelle. Erilaisia treenitapoja on satoja.
 
Yleensäkin jazzbiiseissä sointujen sisäistäminen on elintärkeää. Kehotan lämpimästi unohtamaan ne asteikot hetkeksi, ja miettimään vain sointuja. Soinnut kannattaa ehdottomasti opetella ulkoa. Voisi sanoa, että
1. opettele biisin melodia ulkoa
2. opettele soinnut ulkoa
3. harjoittele muita asioita vasta, kun edelliset ovat hallussa.
 
Rytmiikka muodostaa oman kokonaisuutensa. Olisi hyödyllistä soittaa metronomin tai komppilevyn tai band-in-a-box -taustan päälle vain yhtä ääntä koko kierros läpi, ja harjoitella neljäsosien ja kahdeksasosien fraseeraamista. Synkoopitkin mukaan. Ääntä liikutetaan vain sen verran kuin on välttämätöntä sointujen seuraamiseksi. Jos ääni käy soinnun lisä -tai muunnesävelestä, niin pidetään se paikallaan. Tässä tilanteessa on hyödyllistä tietää asteikkosävyistä.
 
Blues käy jazzbiiseihin aina. Kun jazz on kyseessä, on blues sallittua aina, suorastaan toivottavaa.
 
Jazzkitaralevyjen plokkaaminen olisi kaikista tärkeintä. Kaikki asiat ovat opittavissa levyiltä, eikä teoriasta tarvitse tietää mitään. Tässä muutama levy:
 
- Wes Montgomery: Trio
Incredible Jazz Guitar
MovinŽ Along
Full House
SmokinŽ at the Half Note
- Kenny Burrell: K.B. & John Coltrane
Midnight Blue
- Barney Kessell: The Poll Winners 1957
- Pat Metheny: Bright Size Life
Question & Answer
 
Haluaisin sanoa asteikoista vielä sen verran, että esim. on hyvä tietää että Cm7b5 -sointuun käy vaikkapa lokrinen ja lokrinen #2. Soinnun sijainti biisissä, sekä sillä kohtaa oleva mahdollinen melodiaääni antavat vahvan viittauksen sopivaan asteikkovalintaan. Se koskee kuitenkin ainoastaan tuota 2-ääntä. Sillä kohtaa ei ole tarpeen plärätä koko asteikkoa läpi. Tieto sopivista asteikoista antaa vain taustatukea soitolle, että olisi valinnanvaraa sointusävyjen suhteen. Pysyttäydytään kuitenkin lähtökohtaisesti niissä soinnuissa.
 
Tietysti jossain myöhempien aikojen fuusiobiiseissä on enemmän modaalista ajattelutapaa, jolloin on paikallaan ottaa asteikko improvisoinnin lähtökohdaksi, esim. Scott Hendersonin "Caribbean".
 
Mielestäni All The Things You Are ei ehkä ole paras mahdollinen aloitusbiisi tähän hommaan, siinä moduloidaan koko ajan uuteen tonaaliseen keskukseen. Heitetään nyt korvaaviksi ideoiksi ihan näitä tyypillisimpiä jamibiisejä:
- There Is No Greater Love
- There Will Never Be Another You
- A Foggy Day
- Just Friends
- Beautiful Love (mollia)
- All Of Me (jos haluaa oikein yksinkertaista)
Näitähän on satoja ja tuhansia.
 
Olen itse aikanaan hyökännyt jatsiin täysin rock- ja heavy- pohjalta. Suurin kompastuskivi oli nimenomaan tuo ajattelun asteikkokeskeisyys. Mielestäni kenellekään aloittelijalle ei pitäisi kertoa koko asteikkojen olemassaolosta kuin vasta joskus myöhemmin.
Korvaamattoman tärkeää ja välttämätöntä on ollut nöyrtyä ja harjoitella melodialinjojen muodostamista niin hitaassa tempossa kuin mahdollista. Metronomi vain alatappiin, ja keskittyminen päälle. Silloin voi spontaanisti soittaa päästään ulos niitä juttuja, joita luonnostaan kuulee. Tempo on yksi kompastuskivi, ei ehdi reagoida. Tempoa nostetaan sitten hissun kissun, kunhan orientoidutaan fiilikseen.
 
Tässä nyt jotain ajatuksia, joista voisi olla apua.

Mitenkä nämä asiat sulkevat toisensa pois?
 
Ihmisellä ei soi skaalat päässä ennen kuin niitä rupeaa opettelemaan. Tiesitkin sen jo.
 
Ihan romanttisia, mutta toivottomia siihen, että pitäisi oikeasti opetella soittamaan jotain.
 
Jos et itse pysty soittamaan soitinta ilman matematiikkaa niin älä kuitenkaan oleta etteivät muutkaan pysty.
 
Mä nyt vaan olen sitä mieltä että musiikki on puhtaimmillaan kun siitä pitää teorian erossa.

Apricot: tärkeitä pointteja.
 
Erittäin hyvä huomio tuo, että kun luetaan biisin sointumerkintöjä, ei kannata joka soinnun kohdalla miettiä, "mikäköhän asteikko tähän sointuun kävisi parhaiten", vaan nimen omaan sisäistää ensin koko biisin sointukierto, jolloin biisin "sisällä" voi liikkua paljon vapaammin ja alkaa kehittämään omia melodioita, eikä vain vaihtaa aina sopiva asteikko (ja pahimmillaan sopiva asema, jos jokainen asteikko on harjoiteltu vain yhdestä asemasta) ja sahata pakolliset 1/16-osanuotit kuhunkin sointuun.
 
Biisin sointukierto pitäisi pystyä ajattelemaan isompana kokonaisuutena. Biisin pilkkominen liian pieniin osiin ja niiden käsitteleminen omina itsenäisinä kokonaisuuksinaan johtaa valitettavan usein juuri tuohon asteikkokeskeiseen improvisointiin, joka yleensä kuulostaa kaikkea muuta kuin a)jatsilta tai b)hyvältä. Ei ole myöskään väärin olla yhtä tai useampaa tahtia kokonaan soittamatta. Kaikki sävelet eivät kuulu joka sointuun, mutta kaikki tauot kuuluvat kylläkin. :)
 
Sointuun kuulumattomien äänien kokeilu soinnun päälle kannattaa sekin aloittaa jossain vaiheessa. Esimerkiksi bluesbiiseissä (I7 - IV7 ja V7 -soinnut) harrastan itse paljon #4-äänen käyttöä IV7-soinnussa. Eli jos soinnut ovat vaikka G7, C7 ja D7 (eli "blues G:stä"), tuntuu erittäin luontevalta tunkea johonkin väliin C7-sointua F#-ääni, vaikka se ei kuulukaan C-miksolyydiseen asteikkoon, jota monet ensimmäisenä tarjoaisivat seiskasoinnun päälle.
 
Improvisoinnissa "vääriä ääniä" ei ole olemassakaan: on vain taitavia ja vähemmän taitavia soittajia perustelemaan, miksi jokin ääni sopii johonkin kohtaan. Enemmän "ulkona" olevat äänet pitää "pedata" jotenkin, jotta ne eivät särähdä "väärän" kuuloisina kuulijan korviin.
 
Toivottavasti edes joku ymmärsi. Paljon lainausmerkkejä, ei mahda mitään. Joku muu jatkakoon.

Ihmisellä ei soi skaalat päässä ennen kuin niitä rupeaa opettelemaan. Tiesitkin sen jo.
 

 
Jos et itse pysty soittamaan soitinta ilman matematiikkaa niin älä kuitenkaan oleta etteivät muutkaan pysty.
 
Mä nyt vaan olen sitä mieltä että musiikki on puhtaimmillaan kun siitä pitää teorian erossa.
 
Eikai sillä ole mitään tekemistä matematiikan kanssa? Se on vähän, että you are what you eat. Musiikki tavallaan tulee suurimmilta osin päähämme sitä kautta, että kuuntelemme musiikkia _ja_ soitamme musiikkia.
 
Skaalojen soittelu on hyvä tapa oppia tietämään ne äänet mitä lähtee tehdessä tiettyjä asioita. Se on vähän kuin kieltä opettelisi, kyllä käytännönkin kautta opetellessa pitää oppia muodostamaan suullaan äänteet. Sitten jos haluaa vielä opetella lukemaan niin pitää oppia yhdistämään tavut äänteisiin jne.
 
Ei homma toimi niin, että ihminen syntyy ja hänen päässään on automattisesti jotain musiikkia. Skaalat eivät ainoastaan opeta jäsentämään päässä olevaa musiikkia, vaan auttavat kääntämään omia ideoita musiikin kielellä, sekä olemaan sinut instrumentin kanssa.

Loistavaa! Hyvää tekstiä, kiitokset taas kaikille!
Huh.... selkeesti tässä riitttää opiskeltavaa hautaan asti, no ehkä sitä joskus kuuskymppisenä osaa jo vähän jazzata. :)

Kuuntele muiden tuotoksia, blokkaile sooloja ja analysoi niitä. Yksi erittäin yleispätevä ja suositeltava kirja on Kaj Backlundin Improvisointi pop/jazz musiikissa.