Rock, pop, alternative ›

Se on miusta suhteellisen epäreilua, että esim. No Doubtin Don't speak on erittäin kaunis, mutta ne sanat on rivien välistä luettuna että Suksi kuuseen!
 
Se ois ihan loistavaa matskua laulaa vaikka tytölle serenaadiks, mutta eipä kehtaa noilla sanoilla mennä sitä rääkymään. Siitä seuraa vaan tunnin turpaan, ja ladon taakse ammuttavaks. (paitsi jos tyttö on englannin kielitaidoton ja sen naapurit myös)
 
Itekkään ei kehtaa ruveta uuvvelleen sanottamaan. On se elämä julmaa..
 
Pitää taaskin tyytyä laulamaan ukko nooaa samalla nokkahuilua nenällä soittaen, ja melodiikaa varpailla kosketellen.

Se on miusta suhteellisen epäreilua, että esim. No Doubtin Don't speak on erittäin kaunis, mutta ne sanat on rivien välistä luettuna että Suksi kuuseen!
 
Hei c'mon, ei se sanoma NIIN tarkka oo, kunhan kuulostaa kauniilta. Soittelin tuossa juuri Edguyn Scarlet Rosea, ja tulin tulokseen, että sitähän täytyy soitella kauniimman sukupuolen ollessa läsnä.

Olen tässä itsekin miettinyt, että ihminen on aika kummallinen otus kun on kyse romantiikasta. Kun alkaa miettimään monien romanttisina pidettyjen kappaleiden sanoituksia tarkemmin, niin pian huomaa että suurimmassa osassa tarina kertoo juuri rakkauden menetyksestä, rakkaan kuolemasta tai siitä kun pyydellään anteeksi kun tuli petettyä. Eikös rakkauslaulun tulisi olla puhdas rakkaudentunnustus "sille tärkeälle ihmiselle" tai saavuttamattomalle rakkaudenkohteelle, eikä mikään vitun ruikutus kun meni kämppä ja vaimo lähti? Mikä ihme siinä on että tuskalliset asiat ja vitutus saa ihmiset huokailemaan onnesta, "oih kuinka romanttista", ja aito rakkaus sekä onni kiinnostavat vain hetken kunnes muuttuvat tylsäksi ja arkiseksi?

Mikä ihme siinä on että tuskalliset asiat ja vitutus saa ihmiset huokailemaan onnesta, "oih kuinka romanttista", ja aito rakkaus sekä onni kiinnostavat vain hetken kunnes muuttuvat tylsäksi ja arkiseksi?
 
Kovin moni henkilö, joka ei ole korviaan myöten rakastunut ei varmaankaan jaksa kuunnella ahmitenihanaakunvoirakastaasinua-biisejä. Ei-rakastuneiden ihmisten on niin paljon helpompi samaistua kun lauletaan rakkauden kaipuusta, menetyksestä tai pettämisestä.
 
Rakastuminen ja onnellisuushan ovat ohimeneviä tunteita. (Siis se että tuntee olevansa onnellinen). Ainakin omassa elämässäni olen paljon useammin surullinen ja hyvin melankolisessa mybabyhasleftmeI'mgonnadie-tunnelmassa, kuin onnellinen ja rakastunut. Perusonnellinen nyt tietenkin olen useamminkin, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan.

Ajatuksia herättävä keskustelu. Samaa olen ihmetellyt itsekin. Omat laulut menevät myös aina sinne kaipuun puolelle, vaikka järjellä ajatellen minulla ei olisi siihen mitään syytä. Shirleyn tavoin minäkin otan elämän perusmelankolisesti vastaan. Ne onnenhetket tulevat ja menevät, mutta perusvire säilyy. Kuitenkin koen olevani onnellinen ihminen. Joskus onnen kukkuloilla olen halunnut vangita hetken johonkin lauluun, mutta juuri silloin on paljon muuta tekemistä - juuri silloin haluaa nauttia siitä hetkestä, antaa sen mennä omalla painollaan. Kun myöhemmin ottaa kitaran kouraan, nuo samat tunteet ovatkin jo menettäneet tenhonsa ja tuntuvat lähinnä koomisilta ja teennäisiltä. Miten voisinkaan ratsastaa tuolla laineella, antaa sen viedä rannalle asti?

On muuten totta, ettei siitä viitsi laulua kirjoittaa kun on onnensa kukkuloilla. Parit sellaset lyriikat olen tehnyt ja jälkeenpäin ovat niin imeliä että ihan itseäkin hävettää. Jostain syystä kaiho kuulostaa paljon paremmalta, eikä yksikään tyttö varmastikaan rupea niitä sanoituksia sen tarkemmin analysoimaan..
 
Psykologisesti, noin kirjoitusprosessia ajatellen, homma menee oman käsityksen mukaan samoin. Iloisena sitä tahtoo vaan nauttia, mutta kun alkaa elämä potkimaan, niin se pitää purkaa johonkin..

Niinhän se on. Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana.

Olen miettinyt tuota samaa Green Dayn Good Riddance kipaleesta :)

Melankolisuushan tuntuu olevan oikein tämän kansan perusvire, kun tätä ketjua lukee. Ei hyvät ihmiset... =)

Melankolisuushan tuntuu olevan oikein tämän kansan perusvire, kun tätä ketjua lukee. Ei hyvät ihmiset... =)
 
Kyllä sen täytyy olla geeniperimässä sen melankolian ja molliasteikon.
 
Väkisin tein taannoin duurissa menevän kappaleen ja vasta parin viikon totuttelun jälkeen sitäkin alkoi sietämään :)
 
Bändille en osaa duurissa vieläkään tehdä järkevän kuuloista tavaraa.

Eipä ole suomi ainoa jossa melankolia esiintyy... Kuuba on hyvin melankolinen musiikkinsa kannalta... ehkä sitä orjalaisuutta myös näkyy kuubalaisessa rytmi musiikissa. On muuten välistä aika kaameaa kieuntaa vanhimmat kuubalaiset laulut...

hmm... ehkä opittu asia, mutta totta.... mutta voi siitä molli piisistä tehä aika helposti ilosenkin.. pistää duurin loppuun..

hmm... ehkä opittu asia, mutta totta.... mutta voi siitä molli piisistä tehä aika helposti ilosenkin.. pistää duurin loppuun..
 
Heh heh, perinteisen korni kikka! Ootteko muuten koskaan kuulleet duurissa menevää biisiä, joka loppuu mollisointuun? Se on aika veikeetä. Etenkin jos se molli ei ole mikään sävellajiin kuuluva sointu tai varsinkaan rinnakkaissointu.

Ootteko muuten koskaan kuulleet duurissa menevää biisiä, joka loppuu mollisointuun?
 
Olen joskus joissakin kaverin tekemissä proge biiseissä, ja se kuullostaa yhtä riitaisalta kun sen pitääkin..=) sillä saa kuulijat ahdistuksen partaille.