Yleistä keskustelua musiikista ›

Jännä juttu, että olen saanut jo jonkin aikaa huomattavasti makoisampia kicksejä musan kuuntelemisesta ja tsekkaamalla livejuttuja kuin soittamisesta. Lieneekö syynä se, että omat rahkeet eivät tunnu riittävän toteuttamaan itselle muodostuneita päämääriä ja näkemyksiä, vai mikä?
 
On myös alkanut askarruttaa, onko esim. sisällötön kitaran rämpyttäminen yleisön edessä ylipäänsä kenenkään kannalta järkevää toimintaa? Kotinurkissa räveltäminen on toki terapeuttista ja joskus inspiroivaakin.
 
P.S. Onpa muuten ulkona pimeetä. Joo-o, taitaisi olla tilausta "strumming chords-meiningille" akustisen kanssa jossain Venice Beachilla :)

vai mikä?
 
Ei se sitä (ainakaan sulla, soittoasi Ossi kuulleena) oo etteikö rahkeet riittäisi. Mun kokemukseni mukaan on normaalia, että joskus on enempi input-vaihe päällä, ja joskus sitten taas outputia.
 
Mun mielestäni on nimenomaan tervettä että kuunnellaan kaikenlaista musaa, ja vielä tykätäänkin siitä. Uusista kuunnelluista jutuista voi ammentaa asioita omaan puuhasteluun. Joskus mulla esimerkiksi huomio kiinnittyy joksikin aikaa laulajiin, ja myöhemmin huomaan sen heijastuneen omaan soittooni melodiankäsittelyssä. Ja niinpoispäin. Mutta tuohan ei ole aina välttämätöntä; kyllä vaan ainakin mä kuuntelen musaa ihan vaan nauttiaksenikin siitä.
 
Oon mäkin ollut tilanteessa, jossa proggis, mitä esitää yleisölle, ei enää niin jaksa innostaa. Siinä pitää vaan asennoitua niin, että hoitaa sovitut asiat kunnolla, ja koettaa sitten keksiä jotain uutta. Tai ehkä funtsia jotain uutta siihen jo nyt menossaolevaan, puhkikaluttuun ohjelmaan. Pitää homman vaan tuoreena :-)

Minä taas sitävatoin kuuntelen musiikiia harvinaisen vähän. Vaikka noita levyjä on ja videoita ja koneella vaikka kuinka paljon.
Mut silti. Emmä tajuu. Mut se ainakin hyvä on siinä, ettei tuu liikaa vaikutteita mistään, vaan on ihan oma itsensä, tosin enpä mäkään nyt niin omaperäseltä kuulosta :)
 
MORE: Liittyks tää nyt edes aiheeseen....??

Jännä juttu, että olen saanut jo jonkin aikaa huomattavasti makoisampia kicksejä musan kuuntelemisesta ja tsekkaamalla livejuttuja kuin soittamisesta. Lieneekö syynä se, että omat rahkeet eivät tunnu riittävän toteuttamaan itselle muodostuneita päämääriä ja näkemyksiä, vai mikä?
 
On myös alkanut askarruttaa, onko esim. sisällötön kitaran rämpyttäminen yleisön edessä ylipäänsä kenenkään kannalta järkevää toimintaa? Kotinurkissa räveltäminen on toki terapeuttista ja joskus inspiroivaakin.
 
P.S. Onpa muuten ulkona pimeetä. Joo-o, taitaisi olla tilausta "strumming chords-meiningille" akustisen kanssa jossain Venice Beachilla :)
 
Kaikilla meillä soittajilla tulee väistämättä aikoja, jolloin soitto ei luista tai jaksa kiinnostaa samalla tavalla kuin aiemmin. Lisäksi myös minulle kuten varmaan myös monelle muulle tulee aikoja, jolloin livejuttujen tsekkaaminen tuntuu joskus hienommalta kuin itse soittaminen. Et siis ole tuntemuksiesi kanssa yksi, Ossi! "WeŽre not alone" kuten monet ufotutkijat tapaavat sanoa.
 
Minusta tuntuu, että sinulla on itsekritiikki liian kova. Itsekritiikkiä täytyy ehdottomasti olla, mutta rajansa kaikella. Soittoasi Miitissä kuulleena täytyy ihmetellä sanojasi "ei rahkeet riitä" ym. Toisaalta jos minä olisin yhtä hyvä soittaja kuin sinä saattaisin pitää rimaa vielä nykyistä korkeammalla. Ehkäpä soittotaitojen karttuessa myös rima nousee itsestään huimiin korkeuksiin. Enpä tiedä vielä sitä kun omat soittotaitoni eivät ole Ossin tasolla. Neroilla on usein taipumusta vaatimustason nostamisessa huimiin korkeuksiin.
 
Itse en allekirjoita käsitettä "sisällötön rämpyttäminen". Kaikki "rämpyttäminen" on merkityksellistä. Kaikesta soittamisesta voi löytää - ja usein löytää - uusia ilmaisukeinoja soittoonsa. Itselleni on käynyt näin lukemattomia kertoja. Saatan viikkotolkulla soitella samoja kappaleita samalla tavalla, mutta jonain päivänä taas sattumalta löydän jonkun hieman aikaisemmasta poikkeavan tavan soittaa samaa kappaletta. Mitä tulee ns. "sisällöttömään rämpyttämiseen" yleisön edessä olen samaa mieltä siitä kuin edellisessä perustelemaani kotisoittelua. Yleisönkin edessä soitossa löytää aina uusia ilmaisukeinoja ja ideoita. Lisäksi mikään soittokerta ei ole edellisen kopio vaikka veivaisikin samoja kappaleita esiintymiskerrasta toiseen. Itsekin veivaan jameissa viikosta toiseen pitkälti "Hey Joeta" ja "Communication Breakdownia". Joskus em. kappaleet toimivat ja joskus eivät. Joskus peräkkäisinä viikkoina "Hey Joe" ja "Communication Breakdown" kuulostavat kukin erilaisilta kuin edellisellä viikolla, mutta silti saattavat toimia. Kaikessa on sisältöä.
 
Soittamisen tuntumiseen tylsältä voi olla syynä myös väsymys ym. tekijät. Väsyneenä voi olla vaikeaa soittaa tarpeeksi hyvin ja nauttia soitosta. Virkeänä soittokin luistaa yleensä paremmin. Soittoon ei pelkästään vaikuta motoriset ominaisuudet vaan soiton sujuminen on kiinni todella monesta - ja usein merkityksettömältä tuntuvasta - asiasta.
 
EDIT: Kehitystä aina tapahtuu riippumatta tiedostaako sitä itse vai ei. Toisinaan jos joku juttu ei onnistu tulee väkisinkin sellainen fiilis, että on taantunut tai että kehitystä ei ole tapahtunut. Kaikilla elämänalueilla tulee väkisinkin tilanteita, jolloin tuntuu että ei osaa tai että ei kehity. Esimerkiksi jos ajaa autolla kolarin voi sen jälkeen mieleen hiipiä ajatuksia "olen huono kuski tai kehitykseni on pysähtynyt". Todellisuudessa aina näin ei ole. Voit olla hyvä kuski, mutta aina on mukana huonoja päiviä ja hetkiä. Sama on kitaransoitossa. Yhtenä päivänä voit olla kitarajumala ja toisena päivänä huonompi kuin heikoin kaappisoittaja. Silti aina kehitystä tapahtuu kun soittelee säännöllisesti.

Ossin kanssa samoilla linjoilla. Kun ei niin ei. Sitten mieluummin kuuntelee muiden esittämää musaa.

Njoo, itsellä on kanssa se vaihe, että en tuo mitään uutta basismin saralle, siis parempi että en soita. Kai se on vähän epäterve lähestymistapa tämän taiteen tekemiselle. En tiedä. Odottelen uutta inspistä ja pistän UPin soimaan.

Kyllä joskus kun käy kattelees keikkoja, niin tuntuu et "Noi nyt hoitaa ton esiintymisen vähän paremmin ja ne osaa soittaakin jne..."
 
Mut pitää parin päivän tauon ja kattoo soittamista taas uudelta kantilta...
 
Kyllä mä olen usein aatellut pistää kamat myyntiin ja ostaa prätkän, mutta sitä päivää odotellessa...

Aina voi soittaa paremmin ja voi olla kovempi keikkameininki, mutta se ei auta mitään jos musiikissa ei ole juuri mitään omaperäistä. Parempi on tehdä niin kuin nokka näyttää ja miltä tuntuu ja antaa muiden murehtia musiikin laadusta.

Jännä juttu, että olen saanut jo jonkin aikaa huomattavasti makoisampia kicksejä musan kuuntelemisesta ja tsekkaamalla livejuttuja kuin soittamisesta. Lieneekö syynä se, että omat rahkeet eivät tunnu riittävän toteuttamaan itselle muodostuneita päämääriä ja näkemyksiä, vai mikä?
 
Syynä lienee se, että jotkut (kuten mä) ovat erehtyneet kiirehtimään sun levysi valmistumista kysymällä tyhmästi "joko se on valmis" aina sut nähdessä. Vähemmästäkin fiilis kärsii. Teet ihan rauhassa sillai kuin tuntuu, ja pidä vapaata soittamisesta jos ei huvita, eihän siitä kuitenkaan oo leipä kiinni.
 
Se taas, etteivät rahkeet riittäisi, on luonnollisesti roskapuhetta, kuten muutkin soittoasi kuulleet voivat todistaa. Mutta pistä toki kitara nurkkaan hetkeksi, ei mitään järkeä kiusata itseään, kun eiköhän se veri vedä soittamaan taas kohta. Ei pihastudiossa tarvi asua vain siksi, että se on siinä.

Joskuspa tuo soittaminen todella tuntuu työltä (?) ja toisinaan on kiva katella kun muut "rehkii"...Ja joskus on noita fiiliksiä että oma soitto ei kulje tai taidot ei riitä vaikka näin siis ei olisikaan...Ehkäpä jossain vaiheessa oppii ettei tarvitse katsoa itseään muiden silmin (mitä tuo sitten tarkoittaakaan?).

Ei pihastudiossa tarvi asua vain siksi, että se on siinä.
 
Heh... totta :D
 
Sympatiseeraaminen lämmitti toki mieltä, mutta noihin otsikon mukaisiin, omakohtaisiin pähkäilyihin ei sisälly sen kummempaa dramatiikkaa. Kunhan tulin pistäneeksi julki, mitä päässä liikkui. Tullut vissiin kuunneltua viime aikoina liian paljon, omien kriteerieni mukaan, hyvää musaa :)

Jännä juttu, että olen saanut jo jonkin aikaa huomattavasti makoisampia kicksejä musan kuuntelemisesta ja tsekkaamalla livejuttuja kuin soittamisesta.
 
Eikö se ole alalla kuin alalla ammattimaisuuden ensimmäinen aste? Kun se asia, jonka takia kuvioihin tulit, alkaa maistua puulle. Sitä se on sitten koko loppuelämä...
 
En minäkään itse livesoittamista kovin ihmetouhuna ole pitänyt... samat kicksit tulee treenikämpillä kuin 300 ihmisen edessä (En ole sen isommille soittanut...) Mutta ihmiset haluavat jostain syystä nähdä ruman ihmisen ihan oikeasti soittavan jotain instrumenttia nenän edessä.

Jännä juttu, että olen saanut jo jonkin aikaa huomattavasti makoisampia kicksejä musan kuuntelemisesta ja tsekkaamalla livejuttuja kuin soittamisesta.
 
Moomma ny siinä iäs jotta voi vapahasti arvostaa toisenki tekemisiä. Oomma päässy seuraavalle tiatoosuuren tasolle. Ymmärrämmä enemmän ja siitä kiksit. hähähä.
 
Mua joku moittii että aina arvostelen. Pitääs suhtaatua positiivisesti. No se oli ny sitte tuas erellä se posetiivisuus. Paan vastapainon tähän perähän.
 
Ku on neljäkymmentä vuatta tahkonnu niin uutuurenviähätys alakaa karista. Ja jos jotaki uutta ja ethenpäin yrittää niin vaatiis niin palijo treeniä jottei millää viitti. Olokohon.
 
Moon vaihtanu mikserin taakse. Soon melekeen niinku itte soittaas.
 
Nämä oli ny sitten mun jorinoota ja tuntemuksia. Jottei luulla mun niitä muiren suuhun laittavan.
 
Edit: niin jotta selekiää kehitystä. Suunnasta voirhan keskustella.

Mutta ihmiset haluavat jostain syystä nähdä ruman ihmisen ihan oikeasti soittavan jotain instrumenttia nenän edessä.
 
Tätä en minäkään jaksa lakata ihmettelemästä.

Meillä kaikilla taitaa olla jonkinasteisia maanis-depressiivisiä kausia; välillä hommat sujuu ja välillä pitää vääntää hammasta purren. Pitää koittaa jouluna levätä, jospa sitä taas jaksaa sitten.

Minulla on ollut jostain syystä treeni-into hyvin vähäinen viimeiset 3kk ja se harmittaa, huomannut jopa välillä, että taidot taantuneet. Minulla on myös itsekritiikki ehkäpä liian korkealla. Eilen kävi niin, että mielissäni otin kitaran ja aloin soittaa myöskin mielissäni, huomasin itse asiassa, että teknisesti olen taas kehittynyt suunnilleen samalle tasolle kuin olin aiemmin. Mutta kun yritin jotain improvisaatiohommaa soittaa... huhhuh... Siitä ei tullut sitten yhtään mitään ja se veti mielen niin matalaksi, että vein kitaran nurkkaan leppäelemmään. Olisi syytä kehittää treeniasenne järkevämmäksi, jos ei improvisaatio onnistu, niin sitten treenaisi noita tekniikkajuttuja ja teoriahommia senkin edestä. Muutenkin liikaa painottunut improvisaatioon soittaminen, vähälle jäänyt kurinalainen harjoittelu.
 
Olen myös huomannut, että on paljon elämäntilanteesta kiinni soittoinnostus. Tapasin tuossa joku aika sitten nuoren runoilijatyttösen joka oli sitä mieltä, että luovuus on hänellä huipussaan kun on sellainen pieni ahdistus taustalla. Mietin asiaa ja tulin siihen päätelmään, että itse olen soittanut eniten - ja ollut soittooni tyytyväisin - silloin, kun olen ollut elämäntilanteeseeni tyytyväinen ja mieli onnellinen. Muutin joitain kuukausia sitten Vaasaan enkä tuntenut täältä ketään, eikä minulla nytkään paljoa kavereita täällä ole. Se taitaa selittää asian.
 
Oli tästä avautumisesta hyötyä, ymmärsin, että jospa koettaisi tuota sosiaalista elämää vähän kohentaa niin muutenkin olisi mukavampaa.