Roots ›

Mielestäni Clapton on ehkä täydellisin blueskitaristi. Erinomainen siis aloittelijoille kopata. Mutta mielestäni bluesartistin ei pidä olla täydellinen, enkä välitä miehen soitosta, joitain poikkeuksia lukuunottamatta.
 
Ehkä näinkin. Clapton on tarjonnut monelle sen ensimmäisen kosketuksen jos ei aitoon bluesiin, niin ainakin "blues-tyyliseen" sähkökitaransoittoon länsimaisessa populaarimusiikissa. Merkitystä on ollut.
 
Joskus 70-luvun lopulla meikä kuunteli noita Creamin juttuja ja kyllähän ne vaikutti omaan soittamiseen, kun sen aika koitti. Ylipitkät blues-jamit taisi olla kova juttu silloin, vaikka Hurriganes ja Ramones kehoittivatkin tiivistämään ilmaisua. :)
 
Onhan ne alkuperäiset Robert Johnsonit,Albert Kingit, Howlin' Wolfit sun muut tullut myöhemmin tsekattua, mutta Clapton pisti homman osaltaan liikkeelle.
 
60-luvun Clapton ja 70-luvun Clapton tuntuvat olevan aivan eri soittajia imo. Nuorena ja hurjana tuli väheksyttyä tätä "Lay Down Sally"-osastoa, mutta on miehellä ollut hetkensä myöhemminkin. Tuosta "Ocean Boulevard"-levystä tykkään kyllä.
 
Nämä myöhemmät miehen "puhdashenkiset" bluesprojektit on olleet sinänsä "ihan kivoja" tribuutteja miehen juurille, mutta eivät ole kovin syvältä koskettaneet. Kaikkia en ole edes kuullut, se myönnettäköön.
 
Joskus about 15-vuotta sitten hymyilytti, kun eräs country-blues puristi oli vankasti sitä mieltä, ettei EC enää osaa soittaa ollenkaan. Tuossa vaiheessa Eric oli juuri palaamassa tähän juuri-osastoon...

... Ja se, että joku miettii onko se blues vai ei, niin ei ole relevantti asia...
 
Kyllä pitäisi olla relevanttia, ihan akateemisesti.
Levy johon viitaan thedin otsikossa on Klapan (tupla) CD jonka nimi on "The Blues".
Se että sen nimisellä levyllä sitten (varmaankin vahingossa) sattuu olemaan sellainen kappale kun " Wonderful Tonight" , ei te asiaa yhtään ymmärrettävämmäksi, tai relevanttisemmaksi.

Kyllä pitäisi olla relevanttia, ihan akateemisesti.
Levy johon viitaan thedin otsikossa on Klapan (tupla) CD jonka nimi on "The Blues".
Se että sen nimisellä levyllä sitten (varmaankin vahingossa) sattuu olemaan sellainen kappale kun " Wonderful Tonight" , ei te asiaa yhtään ymmärrettävämmäksi, tai relevanttisemmaksi.
 
Eiköhän levy pääsääntöisesti täytä bluesin määritelmät.. Levy-yhtiön nimeä kokoelma on muutenkin kyseessä.

Mulle "Clapton ja blues - yhdistelmä" on yleensä aiheuttanut tuntemuksen "ihan kiva - mutta miksi tuhlaisin aikaani tähän, kun paljon kiinnostavampaa bluesia on maailma väärällään".
 
Ymmärrän hyvin, että esim. Claptonin kautta bluesiin tutustuneet ovat kenties täysin eri mieltä mutta mulle Claptonilla - tai brittibluesilla yleensäkään - ei ole tuollaistakaan merkitystä.

Kyllä se nyt tiedetään että Moore ihailee Greeniä ja Cläpää yli kaiken.
 
Tosta oli hauska tarina kuinka Green kovasti ihaili Claptonia ja treenasi sen juttuja silloin aikoinaan. Oli sitten päässyt seuraamaan Mayall/Bluesbreakers äänityssessiota jossain vaiheessa. Matkalla sessiosta takaisin kotiin Greenin tyttöystävä oli tiedustellut miksi tämä oli niin masentuneen oloinen. Greenin vastaus: "Sehän laulaakin vielä!"
 
No niin, jatkakaa debattia...

Tosta oli hauska tarina kuinka Green kovasti ihaili Claptonia ja treenasi sen juttuja silloin aikoinaan. Oli sitten päässyt seuraamaan Mayall/Bluesbreakers äänityssessiota jossain vaiheessa. Matkalla sessiosta takaisin kotiin Greenin tyttöystävä oli tiedustellut miksi tämä oli niin masentuneen oloinen. Greenin vastaus: "Sehän laulaakin vielä!"
 
No niin, jatkakaa debattia...
 
Hauska detalji brittibluesin historiasta! Itse muistan (korjatkaa yksityiskohtaerheet), että toinen valkoinen blueskitaralegenda Mike Bloomfield oli silloisen orkesterin(sa) Butterfield Blues Bandin kanssa juuri saaneet studiolla levyn ('East West'..?) valmiiksi ja päätti herra Bloomfield sitten mennä läheiseen musiikkibaarin illalla katsomaan jotain uutta kitaristia. Kitaristi sattui valitettavasti olemaan Jimi Hendrix ja niin siinä kävi, että konsertin jälkeen MB ei useaan kuukauteen edes koskenut kitaraan saati tehnyt uuden levyn promokeikkoja.

Kitaristi sattui valitettavasti olemaan Jimi Hendrix ja niin siinä kävi, että konsertin jälkeen MB ei useaan kuukauteen edes koskenut kitaraan saati tehnyt uuden levyn promokeikkoja.
 
Samanlaisen jutun olen kuullut Who:n Townsendistä

Samanlaisen jutun olen kuullut Who:n Townsendistä
 
Mä oon kuullu sellasen jutun, itseasiassa näin Peten tai Ericin haastattelun, että Townshend näki Henkan keikalla ja keikan jälkeen soitti Cläpälle että nyt on tullut sellainen kitaristi ettei meitä enää tarvita. Vai meniköhän se toisinpäin?

Samanlaisen jutun olen kuullut Who:n Townsendistä
 
Muistaakseni tää juttu Bloomfieldistä oli josku muinoin Soundin haastattelussa, who knows better?

Mulle "Clapton ja blues - yhdistelmä" on yleensä aiheuttanut tuntemuksen "ihan kiva - mutta miksi tuhlaisin aikaani tähän, kun paljon kiinnostavampaa bluesia on maailma väärällään".
 
Ymmärrän hyvin, että esim. Claptonin kautta bluesiin tutustuneet ovat kenties täysin eri mieltä mutta mulle Claptonilla - tai brittibluesilla yleensäkään - ei ole tuollaistakaan merkitystä.
 
Nyt puhut vähän, mutta asiaa. Tarkemmin kun ajattelee niin bluesin suhteen Clapton ja miksei myös koko brittiblueskin on ollut eräänlainen mieto maistiainen tai valkoiselle pojalle valmiiksi aurattu polku bluesin paljon rikkaampaan maailmaan eikä niinkään itse tämän maailman mielenkiintoisin tai muulla tavalla "paras" edustaja.

Kyllä oon vähän samoilla linjoilla kun Poppamies, se John Mayall Bluesbreakers with Eric Clapton on todella kova, sehän julkastiin alunperin Decca-levymerkillä monona 1966 ja uudestaan 1969 stereomiksauksena.
 
Cream oli nuorena miehenä yks mun suosikkeja ja etenkin Jack Brucen bassotyöskentely!
 
Mut kyllä se Claptonin bluesin soitto näiden jälkeen on ollut aivan liian steriilia mun makuun. Muutenhan mies tekee ihan oivaa musaa.

Nyt puhut vähän, mutta asiaa. Tarkemmin kun ajattelee niin bluesin suhteen Clapton ja miksei myös koko brittiblueskin on ollut eräänlainen mieto maistiainen tai valkoiselle pojalle valmiiksi aurattu polku bluesin paljon rikkaampaan maailmaan eikä niinkään itse tämän maailman mielenkiintoisin tai muulla tavalla "paras" edustaja.
 
Noh, ei kai tästä voi sanoa muuta kuin että brittiblues (tai ehkä paremmin: valkoinen blues-rock yleensä) on yksi bluesin suunta. En mä nää sitä mitenkään huonompana kuin muitakaan suuntauksia, siinähän on kuitenkin mukana joukko bändejä ja muusikoita jotka eivät tasoltaan ainakaan jää jälkeen muusta bluesista (paitsi niistä ihan suurimmista legendoista kenties).

Noh, ei kai tästä voi sanoa muuta kuin että brittiblues (tai ehkä paremmin: valkoinen blues-rock yleensä) on yksi bluesin suunta. En mä nää sitä mitenkään huonompana kuin muitakaan suuntauksia, siinähän on kuitenkin mukana joukko bändejä ja muusikoita jotka eivät tasoltaan ainakaan jää jälkeen muusta bluesista (paitsi niistä ihan suurimmista legendoista kenties).
 
No nyt tässä ollaan oikeilla jäljillä IMO. Onhan sitä paljon huonoa chicago-bluesiakin. Eli vaikka ite en pidä yhtään tosta britti-hommasta, niin onhan se kuitenkin yks tosi kova voima ja innoittaja ollut... ja monet on vielä edennyt ja kehittänyt itseään: vertaa esim. tänä päivänä Mayall ja Clapton... Ihmetyttää miksi aina bluesin puolella semmoinen laaja ilmaisu koetaan huonoksi tai ylipäätään negatiiviseksi asiaksi. Osa siinä on varmaan semmoista äijä-meiningistä, prassailusta, "joo, kova ukko, ei osaa soittaa eikä laulaa, ei oo hampaita ja poliokin vienyt kummatkin kädet" -osastoa... Onko tässä sitten enää kyse musiikista vai ei, en tiedä ...

Ihmetyttää miksi aina bluesin puolella semmoinen laaja ilmaisu koetaan huonoksi tai ylipäätään negatiiviseksi asiaksi. Osa siinä on varmaan semmoista äijä-meiningistä, prassailusta, "joo, kova ukko, ei osaa soittaa eikä laulaa, ei oo hampaita ja poliokin vienyt kummatkin kädet" -osastoa... Onko tässä sitten enää kyse musiikista vai ei, en tiedä ...
 
Heh heh! Mutta joo, aina kun rupeaa tulemaan "purismi" ja tämän tyyppisiä termejä vastaan, olen huomannut, alkaa katsantokannat kapenemaan. Eikä tämä nyt ole bluesin yksinoikeus millään tavalla. Mutta että onko joku "oikeaa" bluesia tai "vesitettyä" tai mitä nyt kuulee esitettävän just esmes Claptonin kohdalla on niinkus "beside the point". Tykkää tai ei, pakko ei ole kumpaakaan.

Minä en edelleenkään tajua: Tässäkin ketjussa on vissiin yli puolet kirjoituksista sellaisia joissa Claptonia kehutaan monipuoliseksi ja silti aletaan taas jauhaa jostain "purismista" tai siitä miten joillekin blues on vain hampaattomia ukkoja. Eihän tuo Poppamiehen aloitusviestikään niin mahdottoman raju hyökkäys Claptonia vastaan ollut. Onko Poppamies nyt sitten silti iso paha puristi?
 
Clapton on hyvä muusikko jota on ihan turha arvostella pelkkänä bluesina, koska hän on tehnyt paljon muutakin kuin bluesia. Toisin kuin nyt vaikka Muddy Waters tai (käsittääkseni -voin olla väärässä-) John Mayall, jotka ovat tehneet pelkkää bluesia.

Clapton on hyvä muusikko jota on ihan turha arvostella pelkkänä bluesina, koska hän on tehnyt paljon muutakin kuin bluesia. Toisin kuin nyt vaikka Muddy Waters tai (käsittääkseni -voin olla väärässä-) John Mayall, jotka ovat tehneet pelkkää bluesia.
 
Mayallin tuotannossa nyt on varmaan rockiakin, joskaan en ole kuullut kuin pari levyä ja Muddy Watersillahan on paljon rhythm'n'bluesia (esim. rollareiden coveroima I Want to be Loved, Messing with a Man, Young Fashioned Ways, I'm Ready jne. Noita et bluesiksi voi sanoa). Clapton on kyllä näitä monipuolisempi kuiteskii.

Mayallin tuotannossa nyt on varmaan rockiakin, joskaan en ole kuullut kuin pari levyä ja Muddy Watersillahan on paljon rhythm'n'bluesia (esim. rollareiden coveroima I Want to be Loved, Messing with a Man, Young Fashioned Ways, I'm Ready jne. Noita et bluesiksi voi sanoa). Clapton on kyllä näitä monipuolisempi kuiteskii.
 
Ton pohjalta täytyy sanoa, että vaikutat aikamoiselta postimerkkeilijältä. Ja tämä ei ollut tarkoitettu loukkaukseksi, mutta onhan toi munst aika uskovaista meininkiä.

Minä en edelleenkään tajua: Tässäkin ketjussa on vissiin yli puolet kirjoituksista sellaisia joissa Claptonia kehutaan monipuoliseksi ja silti aletaan taas jauhaa jostain "purismista" tai siitä miten joillekin blues on vain hampaattomia ukkoja. Eihän tuo Poppamiehen aloitusviestikään niin mahdottoman raju hyökkäys Claptonia vastaan ollut. Onko Poppamies nyt sitten silti iso paha puristi?

Ei ollut raju hyökkäys, mutta mulla nousee karvat pystyyn kun aletaan puhua 'sieluttomuudesta' ja 'akateemisuudesta'. Jos virvelissä on vähän enemmän tykkiä, ei se musaa tee sieluttomammaksi. Ja mä varmaan otin liian vakavasti varmaan noi viestit. Enivei, mielestäni koko ajan henkii semmoinen "joo ok, mutta ei kuitenkaan"; ja sinällään ihan okei juttu: ei kaikesta tarvii dikata. Mutta jos vertaa vaikka Kläpän blueslevyjä vaikkapa näiden monen mustan artistin uudempiin tuotoksiin, niin IMO se Cläpä on aika hyvä, ja aika nöyrällä asenteella - liekö tämä nyt sitten se akateemisuus. :).. (ja ei oo tarkoitus aloittaa mitään rasismi-keskustelua, jooo :).

Clapton on hyvä muusikko jota on ihan turha arvostella pelkkänä bluesina, koska hän on tehnyt paljon muutakin kuin bluesia. Toisin kuin nyt vaikka Muddy Waters tai (käsittääkseni -voin olla väärässä-) John Mayall, jotka ovat tehneet pelkkää bluesia.
 
Tätä mä meinaankin. Ja kieltämättä, itelle tulee aika epätodellinen olo; en ite dikkaa Planktonia, mutta tässä mä sitä ylistän kuitenkin :-). Mutta vielä, voiko hyvä muusikko olla sieluton?! Takerrunko nyt ihan pikkuseikkoihin? :).

Ton pohjalta täytyy sanoa, että vaikutat aikamoiselta postimerkkeilijältä. Ja tämä ei ollut tarkoitettu loukkaukseksi, mutta onhan toi munst aika uskovaista meininkiä.
 
Mikäköhän tuossa oli nyt uskovaista? Haluaisin ymmärtää ajatteluasi paremmin.