Rummut: rumpukamat ›

Nöyränä siis kannattaa pysytellä, sen on ainakin matkan varrella oppinut. Sitäpaitti, tosi pro:t tuntuu olevan välillä vähän liiankin nöyriä ja vaatimattomia. Jutelkaapa Saarisen Reiskan kanssa joskus, niin tiedätte, miltä tosi ammattilainen kuulostaa sitten kun ei tarvitse enää olla koko ajan todistelemassa, että "kyllähän mä nyt NÄMÄ tiedän, tottakai". :)
 
Nyt päästään asiaan! Nöyryys on sellainen tosi vaikea juttu, koska äärimmäisissä päissä sijaitsevat mielipiteettömyys ja toisaalta vastaanottamattomuus.
 
Jos puhutaan ihan vain äänialan jutuista, ihmetyttää joskus bändien haluttomuus ottaa vastaan minkäänlaista vihjettä soundin parantamisesta. Se lavalla nappuloiden takana oleva soittajaukko viisveisaa kun sanoo kaiun olevan puolalaista tangokamaa, ei saa selvää mitään, vähennä kiitos. Tai että basso jyrää kaiken, ota hiukan alas PA:sta. Ei, ei ja ei. Kun näin on menty niin näin mennään edelleenkin.
 
Kuinka paljon kyseinen tyyppi menettäisi ammatillista uskottavuuttaan ottamalla vihjeitä vastaan edes hiukan. Toki reissuilla tulee paljon turhaa kitinää ja ohjeistusta yleisön puolelta, mutta tarkoitin lähinnä alan tyypeiksi tiedettyjen asiallisia kommentteja.
 
Miksaajat lienee yhtä pahoja tässä kuin kitaristit. Harvoin olen muuten kuullut soundcheckissä ääniäijän valittavan basistien, kiipparistien tai rumpalien soundeista. Aina nuo "nöyrämieliset" sankarikitaristit saavat siipeensä, anteeksi...
 
Mielipidekysymykset ovat tosi haaste koko bändille. Olen tässä äänitellyt treenejämme ja keikkojamme suoraan pöydästä, asia on ollut tosi opettavaista. Yllättävän suuretkin voimakkuuserot ovat ihan ok, joskus komppikitaran ylitulo voi tuoda biisiin sitä kaivattua uutta särmääkin. Tämä ajatellen lähinnä keikkoja, ei se niin nuukaa ole jos joku hiukan dominoi. Kunhan yleisö viihtyy.
 
Meni ihan PIKKASEN aiheen viereen...