Yleistä keskustelua musiikista ›

Steve Vai - Passion & Lovefare
 
eiku.

Kaikenkattava totuus asioista:
 
Täähän on niin bändikohtainen juttu, että en minä ainakaan jaksa uskoa mihinkään "vaikeaan tokaan levyyn". Kysehän on puhtaasti siitä, missä vaiheessa luomista vaikeuttavat asiat kasautuvat artistin niskaan. Toisaalta jollain songwriter-fakiirilla (tai niiden kombinaatiolla) voi olla pöytälaatikossa kappaleet valmiina vaikka kolmelle levylle, tai siltä saattaa tulla vaan parempaa tavaraa kun pääsee irti vanhoista kappaleista. On persoonia jotka menee sekaisin paineesta ja sitten on niitä joiden luovuutta se vaan ruokkii.
 
Monesti bändi sisäistää käsitteen "levyn dramaturgia" vasta kun se on tehnyt sellaisen. Tästäkin syystä 2. levy voi olla edellistä harkitumpi ja kunnianhimoisempi.
 
Toisaalta, jos bändillä on musiikillisia ideoita tasan kolme, niin saattaa olla että ne tulee sitten vuodatettua kokonaisuudessaan siihen ykkösplättyyn...
 
Eli niin monenlaista kaakkua, kuin on leipuria jne...

Apulanta - Ehjä. Kylläpä sitä bändiä dissataan mutta '96-'99 ne oli musta todella kovassa vireessä. Ehjä on hemmetin hyvä punkrock-levy.

Use Your Illusionit ovatkin usein olleet kovankin kritiikin kohteena, monen mielestä olen kuullut että näillä levyillä Kansan Ruusuilta "takki oli tyhjänä" tai "ideat loppuivat". Miusta se on aina ollut kummaa, koska itse en moisia väitteitä allekirjoita sitten yhden ainoan rivin verran.
 
On kuitenkin totta että osa Illusionien biiseistä on left overeita Appetiten ajoilta, Don't Cry, November Rain, You Could Be Mine eli melkein ne suurimmat hitit. Sillon appetiten aikoihin oli se luova kausi, illusionien aikaan jo välit rakoilivat ja varmaan mitään suurempaa kollektiivista luovuutta ei saavutettu. Homman juju oli siinä että pannaan kaikki ulos mitä on purkitettu, tuloksena legendaarinen sillisalaatti Illusion I&II-nimien alla.
 
Jos EPitä ei lasketa niin Alice In Chainsin Dirt on hyvä kakkoslevy, samoin Tool:in Ænima, Pearl Jamin Vs, Oasiksen What's The Story, Stone Temple Pilotsin Purple, Neil Youngin Everybody Knows... Oikeastaan noita esimerkkejä on ihan rajattomasti. On myös esimerkkejä joissa toisella levyllä ei olla ylletty lähellekkään debyyttiä. Ja sitten on niitä bändejä jotka eivät koskaan ole tehneet ainuttakaan hyvää levyä.

Hurriganes - Roadrunner.
 
Pitääkö tätä edes perustellla?

Vaikea kolmas lienee tosiaan se yleisin termi. Logiikka on seuraava:
 
-Ekalle levylle valitaan pitkän pienissä ympyröissä keikkailun tuomat "helmet", joiden nojalla bändi oikeastaan sen sopimuksenkin sai.
-Tokalle levylle kootaan kaikki "ihan hyvät" biisit, joita ekalta levyltä jäi.
-Kolmatta levyä tehdessä laarinpohjalla on sellaista kuonaa, että siihen ei koske kepilläkään. On siis pakko yrittää kirjoittaa uusia biisejä, vaikka keikkaa pukkaa, ja rauhoittuminen on mahdotonta. Nyt mitataan se todellinen biisintekotaito, niitä ei enää ehdi hioa kun studio on varattu jo kuukauden päähän. Hop hop!
 
Noin:-)
 
Samaa mieltä!
Eka onnistunut levy tuo huiman suosion underground piireissä -> Toinen levy antaa mahdollisuuden kansalliseen läpi murtoon -> ja kolmas levy on jo pelkkää poppia ja vanhat kikat vaan uusiutuu...

Itsekkin olen huomannut, että toinen levy on bändin paras levy... Aiemmin on jo mainittu mm. Metallica- Ride the Lightining yms. Parhauksia ovat myös Obituary- Cause of Death, Viikate- Kaajärven rannat (jos ei lasketa joululevyä siihen väliin) ja Kotiteollisuus- Eevan perintö. Lista voisi olla lähes loputon, nuo tuli äkkiseltään mieleen....