Tanssimusiikki ›

Kertokaahan arvon herrat ja leidit sellaisesta ilmiöstä kuin esikuvien palvominen ja kuinka äärimmäisiin muotoihin siitä olette törmänneet? Siis tässä tarkoitan esim. jos olet kitaristi ja esikuvasi on, sanotaan vaikka, E. Pulliainen, niin kuinka pitkälle kehtaat viedä "apinoinnin"?

No uskonnonkirjassa on kuva missä on Jim Morrisonin hautakivi täynnä nimmareita...
 
Mitäs siinä apinoidaan? Muita Morrison-fanejako?
 
Itse en ole onneksi fiksautunut kehenkään soittajaan niin pahasti, että tyyli pitäisi kopioida, ainakaan vielä. Tiedä mihin sitä vanhemmiten hurahtaa, puhkon silmäni ja ryhdyn soittamaan kitaraa polvella pitäen tms.
 
Noita vara-Pulliaisia kyllä tuntuu oman kokemukseni mukaan löytyvän joka toisesta tanssibändistä nykyään, tokihan se soundi on hieno ja tavoiteltava, mutta saisi sitä nyt mieluummin jotakin omaakin olla. Ja kun ne soittajat alkavat jo parikymppisinä näyttääkin E.Pulliaiselta, niin eipä hyvin mene. Tosin itsekin näytän suunnilleen Janis Joplinilta, mutta ei siitä sen enempää :)
 
Itsellänikin on kyllä nykyään vaaleansininen kitara... mutta ei o strato.

Kertokaahan arvon herrat ja leidit sellaisesta ilmiöstä kuin esikuvien palvominen ja kuinka äärimmäisiin muotoihin siitä olette törmänneet? Siis tässä tarkoitan esim. jos olet kitaristi ja esikuvasi on, sanotaan vaikka, E. Pulliainen, niin kuinka pitkälle kehtaat viedä "apinoinnin"?
 
Provo, mutta vastaan.
 
E. Pulliaisen lanseeraamaa meininkiä joutuu pakosta soittamaan suurin osa kitaristeista syystä siitä, että tämä tyyli on SE, jota suuri kansa TÄLLÄ hetkellä janoaa. Jos erotut joukosta, olet kuin Pulliainen aloittaessaan. Kaikki nyrpistelee.
 
Eli vaatii luonnetta aloittaa "uudestaan vanha genre" jota kukaan ei diggaa, ja saada se suosituksi.
 
Mutta kun onnistut, kaikki taputtaa selkään; Jos, ja kun, epäonnistut kaikki katoaa;
Liekö tuo valaissut kellohameen heiluttajaa? Toiveissa voi elää :)

Provo, mutta vastaan.
 
E. Pulliaisen lanseeraamaa meininkiä joutuu pakosta soittamaan suurin osa kitaristeista syystä siitä, että tämä tyyli on SE, jota suuri kansa TÄLLÄ hetkellä janoaa. Jos erotut joukosta, olet kuin Pulliainen aloittaessaan. Kaikki nyrpistelee.
 
Eli vaatii luonnetta aloittaa "uudestaan vanha genre" jota kukaan ei diggaa, ja saada se suosituksi.
 
Mutta kun onnistut, kaikki taputtaa selkään. Jos ja kun epäonnistut kaikki katoaa.
Liekö tuo valaissut kellohameen heiluttajaa? Toiveissa voi elää :|
 
Ihan koko sun vastaukses ei kyllä auennut... Mutta kiitos siitä silti. Ja tuohan on totta että rautalankakitarointi on suosittua nykyään, mutta voishan sitä yrittää jotain omaakin keksiä? Mun mielestä se vaatii luonnetta! Esim. Poutahaukat on siitä hyvä esimerkki, jota tosin suuri yleisö koskaan tulee löytämään..

Kertokaahan arvon herrat ja leidit sellaisesta ilmiöstä kuin esikuvien palvominen ja kuinka äärimmäisiin muotoihin siitä olette törmänneet? Siis tässä tarkoitan esim. jos olet kitaristi ja esikuvasi on, sanotaan vaikka, E. Pulliainen, niin kuinka pitkälle kehtaat viedä "apinoinnin"?
 
Yksi esikuvistani on E. Pulliainen, enkä mä mitenkää erityisemmin apinois, ehkä jos herran tapaisin jossain sattumalta niin utelisin soittamisesta jne. ei sen enempää...ainiin ja nimmari pitäis pyytää myös :D