Kitarat: kitarakamat ›

Yksi tärkeä pointti on jäänyt pois. On vaikea tehdä kaikin tavoin straton tasoista kitaraa vähemmällä vaivalla ja pienemmin materiaalikustannuksin. Eli toisin sanoen halvemmalla.
 
Mun nähdäkseni soittimia ajatellen on kaksi tekijää joissa ihmisten henkilökohtaiset mielipiteet eivät vaikuta läheskään niin paljon kuin muissa ominaisuuksissa. Ensimmäinen on mukavuus, toinen hinta. Jos pitäydytään näissä umpipuurunkoisten perinnemalleissa (strato, tele ja LP) ja unohdetaan ulkonäköseikat, tremolot, soundit sekä kaulan muotoilut on strato ehdottomasti helpoimmin lähestyttävä ja vähiten ärsyttävä soitin. Edellä mainittuja seikkoja en jätä pois vertailusta siksi että ne eivät ole tärkeitä vaan siksi että ne ovat pidemmän päälle mielipidekysymyksiä. Mun mieleen noista on eniten LP, joskin strato istuu parhaiten käteen. Ja tele viehättää yksinkertaisuudellaan.
 
Jos verrataan kiinteätallaista stratoa ja teleä, on mun nähdäkseni suurin ero soittimen muotoilu. Tele ei, varsinkaan sylissä pidettynä, ole läheskään yhtä mukava kuin strato. Mikäli tuo muotoilu nostaa hintaa vaikka 10%, se on halpa hinta tyköistuvasta vempeleestä jonka parissa viitsii nähertää. Eli siis muiden kuin mun tapauksessa soittaa.
 
Jos taas verrataan Stratoa ja LP:tä (esim. standard), on Lp:n valmistaminen arviolta ainakin 50% kalliimpaa. Edelleen näistä kahdesta strato on mukavampi ergonomisen muotoilunsa sekä kevyemmän painonsa vuoksi.
 
Nämä seikat (hinta ja mukavuus) ovat hyvinkin tärkeitä tekijöitä varsinkin ensimmäisen soittimen hankkijalle. Ja ne eivät ole läheskään niin pitkälle henkilökohtaisiin mielipiteisiin perustuvia seikkoja, joskin mukavuus on aina kiinni henkilöstä. Ai jaa, onks noi? Veikkaisin, että 90% prosenttia kitaristeista pitää stratoa melko mukavana mikäli kaulan muotoa ei oteta huomioon.
 
Näiden lisäksi uransa alkutaipaleella olevalle kitaristille monesti (lue yleensä) tärkeämpiä tekijöitä ovat soittimen ulkonäkö ja siitä ulkopuolelta saadut mielikuvat. Kuten se, että Yngvie tai SRV soittaa stratolla tai Yommi SG:llä. Osa näistä mielikuvista pohjaa selkeisiin totuuksiin (divebombit ja muut kivat esanssit on hippasen hankalia LP:n tune-o-maticilla) tai ihan tsyykkisiin tekijöihin (surffimusaa ei voi soittaa mustalla kitaralla). Nämä mielikuvat vaikuttavat myös kokeneempien kitaristien soitinvalintoihin vaikkeivat sitä helposti tunnustaisikaan. Onneksi on myös soitinvalinnoissaan rajoja rikkovia kitaristeja, kuten vaikka Jimi, T-Model Ford ja Tuomari Nurmio.
 
Kokeneemmilla vaikutteena on myös tottumus. Jos jonkinlainen strato on ollut ensimmäinen (ja toinen ja kolmas) soitin, tuntuu se helposti paremmalta vaihtoehdolta kuin mikään muu. Stratossa kun ei ole oikeastaan mitään kauhian ärsyttäviä piirteitä kuten paino tai ulkonäkö. Ainakin mun mielestä niitä löytyy lähes kaikista muista kitaroista paljon helpommin.
 
Jos tähän loppuun vielä hieman kiteyttäisi. Eli jos vaikka 50% kitaristeista ei pidä stratoa jostain syystä ärsyttävänä, 90% pitää sitä melko mukavana ja 50% riittävän monipuolisena. Jos vielä 40% pitää sen soundista ja 60% soittotuntumasta niin siinä on jo melkoisesti syitä suosioon. Kun tuohon yhdistetään kilpaileviin malleihin verrattuna melko edullinen valmistettavuus on meillä hyvä tuote jolle riittää käyttäjiä. Vaikka nuo luvut eivät ole peräisin kuin yhden klopin mutututkimuksista niin sanoisin niissä silti olevan jonkun verran perää.
 
Siis strato ei ole mun lempisoitin, ei edes kovin lähellä. Mutta ymmärrän sen suosion, se on hyvä soitin. Eikä kaikkien täällä tarvitse olla samaa mieltä tämän kirjoituksen kanssa. Mikäli tästä edes puolet on suurimman osan mielestä kohdallaan, on siinäkin jo aineksia moniin stratokauppoihin.