Yleistä keskustelua musiikista ›

Semifinalin baarimikolla oli muuten T-paita, jossa luki "SOITTAKAA PARANOID!" Aika hauska.
 
Jos joskus pääsee keikalle jonnekkin niin täytynee teettää paita jossa lukee "EI VI***SA SOITETA PARANOIDIA"

9. Paita pois jo ennen lauteille kapuamista (à la Hearthill)
 
Irtokarvat plakkarista!

Semifinalin baarimikolla oli muuten T-paita, jossa luki "SOITTAKAA PARANOID!" Aika hauska.
 
WANHA!!!1

10. Kiipeileiminen lavarakenteissa.
 
Aina pitää kiivetä sinne pa-kaappien päälle tai mennä roikkumaan jostain trusseista. Esimerkkejä riittänee...

Jalka monitorille on hyvä, mutta huulia en laittaisi törölleen ees huumorilla.

Negative.

Tässä pari keikkaklisettä:
 
15. Kitaristi ja laulaja hoilaavat selät vastakkain samaan mikkiin.
16. "Onks hyvä meno?" "EI KUULU!"
17. Vettä rumpukalvoilla ja päälle vielä kapuloiden pyöritys

4. TELEVISION HEITTÄMINEN HOTELLIHUONEEN IKKUNASTA
Tämän ideaa en ole koskaan ymmärtänyt, mutta kuulostaa mielettömän hauskalta. Teen sen varmasti itsekin kun minusta kasvaa rokkitähti!
 
Tän mä vielä teen joskus... ruotsissa.

18. X-tra-vitun-coolit, sigamageet ja über-rankat taiteilijanimet. Esim. kotisuomessa Artosta tulee kätevästi Archzzie (Z- ja X-kirjaimet ovat aina rock). Ulkomaan eläville taas kelpaavat hyvin teräaseisiin tai muuhun sohimiseen viittaavat nimet, kuten esim. Slash ja Spike.

Nuoruudeninnossa keikalla kännääminen niin, että astutaan kitarapiuhan päälle ja kaadutaan yleisöön.
 
Rajuna uutena hevibändinä yleisölle huutaminen että "jos haluatte kuulla baby, baby -lauluja niin menkää toiselle keikalle, me soitetaan metallia" ja seestyminen myöhemmin niin, että vanhoihinkin biiseihin huudetaan väliin että "jeah, beibiii!"
 
Raitistuminen jossain vaiheessa maksan poksahtamisen jälkeen, mutta aina kieltäytyessä muistetaan iskeä silmää että "i've done my share, you know" ja hymyillään maireasti.
 
Heitetään keikan lopuksi kapulat / plektrat / mikrofoni / kitara / rummut / basisti yleisöön.
 
Kasvaminen niin isoksi instituutioksi, että pitää välttämättä käydä vaihtamassa kuteet joka biisiä varten.
 
Lehdessä itkeminen, että "me ollaan oikeasti ihan tavallisia ihmisiä, juodaan olutta baarissa ja pelataan biljardia" ja samaan aikaan tarkastetaan että pankkitilillä on varmasti vielä se miljoona euroa.
 
Tasaisin väliajoin katkaisuhoidossa käyminen, jonka keskeyttää huumeiden yliannostus.
 
Suomeen festarikeikalle tuleminen, ihmisille huutaminen: "You Finns drink a fucking load of booze!" (YEEEAAH!) "You Finns fuck around in bushes!" (YEEEAH!) "I fucking love it!" - ja sitten soitetaan joku nopea räminäbiisi.
 
Baarissa / töissä / katuojassa / muusikoiden.netissä vinkuminen, että "toi bändi on ihan feikki, mä osaisin kyllä paremmin, ne sai kaiken ilmaiseksi, mä joudun tekemään tän eteen töitä, mut oon mä silti parempi ja päheempi".

Miten ois plektran polttaminen lavalla? Zippobensalla? Ku ei oo varaa polttaa kitaraa.

15. Kitaristi ja laulaja hoilaavat selät vastakkain samaan mikkiin.
 
Kielisoitinten soittajat soittavat lärvit vastakkain ja katselevat typerän innokas hymy kasvoillaan toistensa soittoa.
 
Kaikki (viisi?) kielisoitinten soittajaa menevät riviin, yksi jalka per mies monitorin päälle ja sitten "haravoidaan" yleisöä soitinten kauloilla. Typerä hymy naamalla.
 
Vähintään yksi biisi keikalla pitää "jättää soimaan" niin, että saadaan yleisö taputtamaan tahdissa (rumpali heiluttaa kapuloita yhteen seisaallaan, kitaristi ja basisti lyövät käsiään yhteen pään päällä). Sitten perinteiset "alright, now it's your turn" tai "I need your help" tai "c'mon people!" tai metallibändien "you fucking shit-eating cumbuckets, your mother's are cunts and your dads are alcoholic inbred cocksuckers, let's fuck this fucking place UUUUUPPPPPP!!!!!1". Näin biisistä saadaan n. kymmenminuuttinen spektaakkeli levyversion 3:a minuuttia vastaan.
 
Jos kyseessä on Bruce Springsteen, edellämainittua käytetään jokaisessa biisissä keikan viidennen biisin jälkeen. Plus 13 encorea, pari lopetusbiisiä päälle ja viidettoista hei heit.

"Katu-uskottavuus".
 
Todellisuudessa vähänkään isommilla levy-yhtiöillä on bändien "työnantajana" viimekätinen sananvalta ja omat painostuskeinonsa ulkonäkökysymyksissä. Musiikillisista/tuotannollisista linjauksista puhumattakaan.

1.Kitaristi syljeskelee ja näyttää kovalta.
2.Kitara roikkuu polvien alapuolella, soittomahdollisuuksien rajoissa.
3.Bändi näyttelee keskisormea tai pirunsarvia aina kun mahdollista.
4.Yleisön sekaan heitetään plektroja, kapuloita ym.
5.Lavalla juodaan kaljaa, pullosta tottakai.

"Katu-uskottavuus".
 
Todellisuudessa vähänkään isommilla levy-yhtiöillä on bändien "työnantajana" viimekätinen sananvalta ja omat painostuskeinonsa ulkonäkökysymyksissä. Musiikillisista/tuotannollisista linjauksista puhumattakaan.
 
Ei todellakaan päde kaikkiin bändeihin, vaikkakin varmasti moni bändi tuohon alistuukin.

Angus: Ei tietenkään päde kaikkiin bändeihin, mutta rocktähteyden ylenpalttinen mytologisointi on silti tosiasia.
 
Nimittäin vähänkään isommat levy-yhtiöt toimivat kapitalismin lakien alaisesti kuten mitkä tahansa yritykset. Jos tuote ei myy (tai sillä ei odoteta olevan myyntipotentiaalia), bändi tiputetaan kelkasta ennen pitkää (tai sitä ei alun perinkään signata). Rock-bändin imago on erittäin olennainen osa tuotetta ja levy-yhtiöt pyrkivät imagoa tietenkin kaikin tavoin kaupallisesti hyödyntämään. Missä määrin imagonrakennukseen ylhäältä päin osallistutaan tietenkin vaihtelee. Musiikillisella puolella levy-yhtiöllä ja tuottajilla voi olla taasen hyvinkin suuri sananvalta julkaistavaan materiaaliin, tuotantoon, promokuvien asusteisiin jne.
 
Musiikkibisnekseen kuuluu yleisesti rockbändien kaikenlaisen "keinotekoisuuden" verhoaminen artistinero-myyttien tai muiden tarinoiden varjoon. Tähän prosessiin osallistuu tietysti myös rock-lehdistö. Miten ja millä perusteella erotella ns. katu-uskottavat ja aidot bändit vähemmän aidoista - tietoisesti rakennetun imagon takaa? Pitäisikö kysyä Jonne Aaronin tai Ville Valon kavereilta, millaisia Jonne tai Ville "oikeasti" olivat ennen tähteyttä? Onko sillä edes mitään väliä? Minusta ei. Kyse on joka tapauksessa suuresta sirkuksesta ja viihteestä, joten sikäli koko katu-uskottavuus on terminä klisee.

anttipi:
 
Jep, sulla on pointti tossa ja oikeassa oletkin, että varmasti moni noista "katu-uskottavista" bändeistä tekevät juuri niinkuin levy-yhtiöt sanovat ja oikeasti ovat ihan erilaisia tyyppejä kuin mitä imago antaa ymmärtää. Mun pointtina vaan oli, että onhan näitä oikeasti "uskottaviakin" bändejä.

Kaljan juonti suoraan pullosta... Robert Pollard Guided By Voicesista hoitaa tämän hiukan tyylikkäämmin. Mies tunkee ennen keikkaa kaksi puolen litran oluttölkkiä housujensa etutaskuihin ja siemailee siitä. Sitten mehukattijuomateline kaulassa olisi kätevä, ja tuore idea!