Konsertit, keikat, tapahtumat ›

CMX:n nettisivuilta:
 
13.11. Evijärvi, NS-talo 560 henkeä
 
”Keikkahan oli aivan fantastinen. Olosuhteet huomioon ottaen.” -TR
 
Bussin matka siis jatkuu kohti jossain Pohjanmaalla olevaa hämärää pistettä. Kello on kymmenen aamulla eikä ketään naurata vielä mitenkään raivona. Papereita selaillessa huomataan, että koko raideri on järjestäjän puolesta viivailtu yli, ja sivun laitaan on kirjoitettu, että tarjoilu talon tapaan. Pitäisiköhän meillä olla pesukone mukana pyyhkeitä varten. Ja mahdollisesti nakkikioski hinauksessa auton perässä.
 
Olemme soittaneet ennenkin usein näissä vanhoissa kunnon nuorisoseurantaloissa. Se on aina ollut jokseenkin musertava kokemus. Tulla pimeän rakennuksen pihaan pimeän metsän keskellä, ja löytää tervetuliaiseksi avattu ovi jostain pitkältä seinältä. Eikä ketään missään. Ei kantoapua, ei ketään sanomassa, että vastaa asioista. Tällä kertaa sentään löytyy takahuonetilasta kahvia. Ja jääkaapissa näyttää olevan ruokaa, jollaista kukaan ei ole masentumatta katsellut sitten kahdeksankymmenluvun alun: Kylmiä teollisuuspitsoja. Noin kaksi. Tilan seinällä on lappu, jossa seisovat talon tervetuliaissanat esiintyjille. ”EMME TOIMITA TAKAHUONEESEEN ALKOHOLIPITOISIA JUOMIA. Takahuonetarjoilu talon tapaan (kahvia, virvoitusjuomia, kurkkua, leikkeleitä, leipää.) Huom! Takahuonetarjoilu voi vaihdella talon tapaan!!! EI OLE TARJOLLA LÄMPIMIÄ RUOKIA!! EMME TOIMITA PYYHKEITÄ TAKAHUONEISIIN!! Koska ovat kadonneet pikkuhiljaa. (Joutuisimme aina ostamaan uusia pyyhkeitä.) Pyydämme noudattamaan siisteyttä. Tyhjät juomapullot tulisi laittaa tyhjiin koreihin. Palkitsemme keväällä siisteimmän/hyväkäytöksisimmän bändin. Tupakoimista olisi hyvä välttää, sillä sisätiloissa ei saisi tupakoida lainkaan.”
 
Noh, meillä on tapana palkita keväällä kekseliäimmät takahuonetarjoilut. Me urpot kun luulimme, että viimeiset teollisuuspitsat oli nähty Kuopiossa vuonna ’94.
 
Evijärven lava on sinänsä hyvä, sähköä piisaa ja tilaa. Näiden tanssilavojen ongelma esiintyjän kannalta onkin se, että jos paikalla on vaikka tuhat ihmistä, heistä yhdeksänsataa on tullut tapaamaan kavereitaan ja tappelemaan. Ja ne sata jotka tulevat vaikkapa katsomaan bändiä ihmettelevät, että eihän tätä bändiä ole tullut katsomaan kukaan. En minäkään siis kehtaa. Maj Karman jätkät olivat juuri tienneet kertoa, että heillä oli täällä ollut tuhatkunta ”katsojaa”. Eli sentään muutama lavanreunustyyppi. Se nostaa tunnelmaa.
 
Teemme soundtsekin ja lähdemme majapaikkaan. Pimeässä näyttää, että sinne ei mene teitä. Paikka on maalaistalon pihapiiriin rakennettu hotelli, oikein mukava ja siisti. Pääsee suihkuun ja ehtii lukea hieman. Vänellä on dvd, jossa on meidän viimekesän Tavastian keikkamme. Katselemme sitä hieman läppäriltä, josko löytyisi jotain nettiin laitettavaa. Osittain formaatista johtuen keikka näyttää kuitenkin ihan hirveältä paskalta. On pakko lopettaa. Lähdetään keikkapaikalle.
 
Jonka pihalla on tietysti hirveät painit. Joukko kundeja ryntää kättelemään kun tulemme ulos bussista. Onneksi emme ole enää viidentoista, sillä olisimme saaneet sydänkohtauksen. Keikan jälkeen järjestäjät valittelevat, että kun ilma oli niin hyvä, jäi puolet porukasta pihalle bilettämään keskenään. Olisiko niin, että kuivan sarkastisesti esitetty poeettinen metelmusiikki ei sittenkään kiinnosta pohjalaista ihmistä. Vai johtuisiko ilmiö yleisen turtuneisuuden ohessa esiintyjien ja yleisön ikäerosta. Joka on ilmeisesti yli kaksikymmentä vuotta!
 
Lavalle kirmataan yhdeltätoista. Puolisen salia on kertynyt seuraamaan tilannetta. Loput pysyvät liikkeellä koko keikan ajan. Soitamme hyvin, mutta lavalla on liian valoisaa, eikä pääse tunnelmaan. Porukka huutelee biisitoivomuksia ja monet näyttävän osaavan tämän hämärämmän settimmekin kappaleet ulkoa. Totta kai täällä olisi pitänyt vetäistä jokin hittikimara, mutta me nyt olemme taiteilijoita. Ja soitamme niille, jotka siitä välittävät.
 
Joku nuori herrasmies videoi luvattomasti soittoamme. Pyydämme häntä lopettamaan (”kiitokset jo etukäteen tuosta nauhasta, jonka annat meille…”), mikä ei johda mihinkään. Kaveri on ilmeisesti harvinaisen tyhmä, eikä kotona ole koskaan sanottu ei.
 
Setin jälkeen kuulostelemme, että eipähän tarvitse soittaa encorea. Nimittäin yleisö voi olla siinä kuvitelmassa, että encore kuuluu keikkaan, mutta eihän se kuulu. Lopulta salista kuuluu sen verran sitkeää mölyntapaista, että päätämme kuitenkin käydä soittamassa yhden tylytyksen.
 
Loppusaldona keikka oli varsin mukiinmenevä, setti väärä tänne, yleisö nuorta, tunnelma kankea. Ei erityisesti tuntunut legendaariselta rokkiyhtyeeltä. Mitä tietysti olemme jossain todellisuudessa. Päätämme tuhota eilisillalta yli jääneet votkapullot, sillä tässähän joutuu vielä pari tuntia odottelemaan roudausta.
 
Viimein hotellilla järjestetään omalla porukalla jatkot, jotka kestävät viiteen. Ja on muuten huisin kivaa.