Bänditoiminta ›

Jokainenhan tietää, että kaikki taide kuten "aito" musiikki ja sanoitukset syntyvät hetkellisistä tunnetiloista ja ovat yhden ihmisen kerrallaan kokemia..
 
Onko aitous itsessään arvo ja määre? On, samalla tavalla kuin blues-keräilijät kiistelevät artistien "aitoudesta", siitä, onko se musiikki tosiaan syntynyt sitruunapelloilla ja alligaattoreita potkiessa. Mutta onko aitous ja rehellisyys sama asia?
 
Sepi Kumpulainen on aito, koska hän on yksinkertainen poika Kalevankadulta, ja teki kappaleita niiden itsensä vuoksi, ainoalla osaamallaan tavalla, ja lauloi mitä mieleen juolahti. Jossain vaiheessa aitouden on käännyttävä myynnin esteeksi, ollakseen todella aitoa. Näinhän kävi esimerkiksi Syd Barrettille - hapon poltettua miehen aivot syntyi todella "aitoja" levyjä (Barrett, The Madcap Laughs, Opel...) joiden kiinnostavaksi tekemiseen ei riittänyt edes Pink Floydin massiivinen suosio.
 
Jossain vaiheessa aitous haittaa menestystä.
 
Rehellisyys sen sijaan, se on toinen asia. Kovin pitkää uraa ei voi hakea olematta rehellinen, ja silloin rehellisyys tarkoittaa sitä, että artistista tai kustakin bändin jäsenestä otetaan ne markkinoitavat piirteet, ja korostetaan niitä, ja yritetään samalla painaas ristiriitaisempia piirteitä taka-alalle. Tätä kutsutaan Artist Developmentiksi, ja se on jotain aivan muuta kuin tämän maailman Popstarsien harrastama "stailaus" (jossa siis kohteena on joku illuusio, joka ei ole artistista itsestään lähtöisin).
 
Rehellisyys tukee menestystä, koska se on hyvä motiivi antaa anteeksi sellaisetkin asiat, joita kuulija ei itse allekirjoita. Esimerkiksi Pate Mustajärvi sanoo about joka ikisessä Popedan kappaleessa jotain todella typerää, mutta henkilönä Don Paté on aito.
 
Myöskin mä jäin ihmettelemään tuota ReBeatin tarjoamaa asetelmaa, jossa kappaleesta tehtiin yksiselitteinen ja ei-jaettavissa-oleva tunnekuvaus. Olen eri mieltä. Vaikka parhaat kappaleet lähtevätkin suuresta henkilökohtaisesta tunteesta, ne ovat silti olemassa monella tasolla, ja merkittävän biisistä tekee juuri se tunteen jaettavuus; että kappale on lopultakin kerronnaltaan tarpeeksi väljä, että jokaisen kuulijan elämästä löytyy varmasti samaistumiskohde.
 
Hyvät kappaleet eivät koskaan ole yksiselitteisiä, eikä tekijän niitä pidä "auki" selittääkään.
 
Tuosta mahdollisimman laajalle kuulijaryhmälle rakentamisesta voidaan ottaa taas kerran esille (ei siksi, ettei muitakin esimerkkejä olis pilvin pimein) tapaus Behind Blue Eyes; The Who'n originaali ja Limp Bizkitin laajemmalle ja nuoremmalle kuulijakunnalle tarkoitettu ihan taitava 'vesitys', jossa kappaleesta on jätetty kontroversiaalisuus (koko aggressiivinen ja itseironinen vastaosa, joka sisältää mm. rivit: If I swallow anything evil / put your fingers down my throat / if I shiver, please give me a blanket / keep me warm let me wear your coat... ja If my fist clenches, crack it open / before i use it and lose my cool...) ja jätetty jäljelle vain joka ikisen teinin tuntema maailmantuska ja erilaisuuden tunne.
 
Ja sitä helpompaa samaistumiskohdetta ei olekaan.