Bänditoiminta ›

Kun mun mielestä tarvittais edes yks esimerkki menestyvästä taiteilijasta jota ei olsi markkinoitu.
 
Onnea vain etsinnöille. Mutta ota evästä mukaan, kun voi tulla pitkä matka.

Mikä on menestyvä bändi? Listasijoitus? Keikkaa enemmän kuin jaksaa tehdä? Kokopäivämuusikkous?
 
Ei kai siihen mitään mittoja oikein voi olla. Eiköhän hän liene niitä asioita, jotka vain jostakusta tietää. Kyllähän esmes Hande Nurmio taannoin jossain haastattelussa sanoi, että omasta mielestään hänellä menee pirun paljon paremmin kuin stadionbändeillä, koska hänen ei tarvitse välittää hevon helvettiä siitä, mitä muut ajattelevat ja hän tietää takuuvarmasti, että hänen levystään ei tule kaupallista floppia, koska hän tietää etukäteen, paljonko niitä myydään.
 
Okei, toi oli hiukan ekstreemiä, mutta sanoisin, että aika lähellä menestystä on, jos voi tehdä periaatteessa mitä huvittaa ja milloin huvittaa. Olla siis niinkuin taiteilijan pitää olla.
 
Ennenkuin joku kerkiää saivarrella, niin tuo tapa se vasta työmoraalia vaatiikin.
 
Alkuperäisessä kysymyksessä kysyttiin, että Voiko bändi mielestäsi edetä määrätietoisesti jäsenten visioiden mukaisesti maailiman huipulle? Mun kulttuurihistoriaan perustuva vastaus on, että voi eikä sitä muuten voikaan tehdä. Jos nimittäin tulee saaneeksi aikaan jotain kestävää.

Onnea vain etsinnöille. Mutta ota evästä mukaan, kun voi tulla pitkä matka.
 
Mitä mieltä sä nyt oikein oot? Enhän mä oo ettimässä menestynyttä taiteilijaa jota ei olsi markkinoitu. Kun siis oon sitä mieltä että jokaista taiteilijaa, josta joku yleensä tietää, on markkinoitu.

Onhan kaikki mahdollista. Vaatimuksia:
 
1) Karismaa ja erottuvuutta
 
2) Musiikkia, johon jokin kohderyhmä voi samaistua. Oli se sitten 8-12v esiteinit, 15v goottitytöt tai vaikkapa rocktoimittajat.
 
3) Markkinointia ja vallan perkeleesti. Alimmalla tasolla vaikka vaan "piireihin" tutustumista, pistokeikkoja ja demojen lähettelyä, korkeammilla tasoilla sitten haastatteluita, lehti-ilmoja, kiertueita yms. Mikään menestys ei onnistu ilman tätä, olkoon sitten vaikka vain henkilökohtaisesti tyydyttävä kulttimenestys tai vaikka yhtä hyvin top10-success. Olkoon artisti kuinka maailman paras tahansa niin kukaan ei kyllä tule suoraan treenikämpältä hakemaan. Tähän liittyy usein kaikenlaisia lapsellisia "antaa musiikin puhua puolestaan"-asenteita, mutta tosiasia on että *kaikki* tunnetut artistit on rakennettu markkinoinnilla, oli musiikki sitten kuinka hienoa tahansa.
 
4) Kaikkein tärkein: lottovoittajan tuuria. Kuinka löytää oikea musikaalinen ja henkilöstöllinen kemia yhtyeeseen, kuinka olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja kohdata juuri oikeat ihmiset? Sitä ei oikein voi opettaa, vaikka tietysti onnetarta voi aina vähän yrittää avittaakin.
 
Ja lohdutuksena voin sanoa että näin joskus 1996 todella ankean yhtyeen Röyhkän lämppärinä Teatrossa. 3 tyyppiä soittaa helvetin kovaäänisesti jotain paskaa rokkia. Jäi lähinnä mieleen vain yhtyeen osuvan nimen takia: His Infernal Majesty. Joten aina on toivoa... :-)

Entäs sitten tälläiset kuvitelmat, että ensin vallataan Eurooppa, sitten Amerikka, ja sen jälkeen onkin koko maailma vallattu...
Voiko tuollaisia unelmia/tavoitteita pitää ollenkaan realistisina aloittelevalla bändillä?
 
Luettele 90- tai 00-luvuilla perustetut bändit, jotka täyttävät ns. super-bändin kriteerit. Tulee aika lyhyt lista. Eli jos pitää nykymaailmaa kontekstina ja on realisti, niin edellä kuvaamasi haave on mahdotonta saavuttaa.
 
Vaan eivät isot starat kai koskaan realisteja olekaan.

Kaupalliseen menestykseen vaaditaan:
 
1. Yleistä huomiota
2. Kysyntää; sitä että ihmiset ensin altistuttuaan bändin tuotannolle todella haluavat myös ostaa levyn tai nähdä bändin keikalla
3. Jakelua.
 
Markkinointi edesauttaa erityisesti kohdassa yksi. Ja kaikenlainen muukin huomio esim. seuraavissa: radioiden voimasoitto, Idols-kisat, keltaisen lehdistön lööpit jne.
 
Se, että onnistutaan luomaan hyvä paketti (tarkoitan siis ikonia, joka mun mielestäni on hyvä termi, mutta brändi-sana käy sekin), tarkoittaa sitä että kysyntää on jo valmiiksi, eikä koko ketjua tarvitse lähteä tekemään alusta saakka. Saadaan toiminnalle jatkuvuutta - vanhalle asiakkaallehan on paljon helpompi myydä.
 
Kaikelle menestykselle on aina syynsä. Olkoot ne syyt sitten hyviä tai huonoja.

1. Hyvää musiikkia
2. Karismaa
3. Uskottavuutta

1. Hyvää rytmitajua (?)
2. Hyvää asennetta
3. kovaa työtä
4. Kynä
5. Taitoa
6. Vuosien kokemusta
7. rahaa
8. Helvetin hyvää säveltämistä
9. Helvetin noloa säheltämistä.
10. Jne.
 
Ei sen kummempia. :D
 
Edit: Tai nykyään VAIN hintit voivat menestyä, eli eiku vaan suklaaveturi käyntiin!

Suomessa ainakin luultavasti sitkeyttä. suomesta kun ei niin yks kaks nousta minnekkään. paljon työtä ja tuuria. HIM sai "vasta" nyt kunnon diilin vaikka levyjä on myyty miljuunia...

-----------

En jaksanut lukea muiden mielipiteitä mutta sanonpahan omat mielipiteeni:
 
1. Motivaatiota
2. Ryhmähenkeä
3. Taitoa
4. Kunnianhimoa
5. Omistautuneisuutta
6. Kenties jonkun verran omaperäisyyttä

Hyvät biisit. Paskaa ei voi myydä konvehtirasiassa. Hyvät biisit eivät kuitenkaan takaa, että menestystä tulisi.

Mitä mieltä sä nyt oikein oot? Enhän mä oo ettimässä menestynyttä taiteilijaa jota ei olsi markkinoitu. Kun siis oon sitä mieltä että jokaista taiteilijaa, josta joku yleensä tietää, on markkinoitu.
 
Olen kyllä hieman samaa mieltä.Ja kyllä minusta Beatles oli brändi juuri niin kuin Kivi totesi suunnilleen Rubber soul-levyyn asti.Mutta onkos tuo nyt este hyvälle musiikille? Ei minusta.Epstein taisi ohjailla ainakin imagoa varsin itsevaltaisestikin.Eikös Beatlesilla alunperin ollut nahkatakit ja farkut?
 
Minusta olennaisin asia on biisien tarttuvuus.Siis melodioiden tarttuvuus ja riittävä toisto oli kyseessä sitten kertosäe,kitarariffi tmv.Ja noiden ns.koukkujen tulisi olla riittävän helposti tajuttavia - ei siis liian polveilevia melodiakulkuja.
 
Juuri tuossa kuuntelin Britney Spearsin Toxicia ja onhan siinä melodista koukkua koukun perään kuin Vilkkilässä kissoja vaikkei neidin musiikki suosikkeihin kuulukaan.

Vaikuttaako ajoitus mielestänne bändin menestymiseen?
 
Muistan jostain lukeneeni siitä kuinka Nirvana tosiaan oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Syiksi mainittiin esim. persianlahden sodan luoma "viha" ihmisten keskuudessa, ja koska musiikkibisnes tarvitis tosiaan tarvitsi sitä potkua perseelle, Michael Boltonien sun muiden roikkuessa Top Of The Popsissa.
 
En itse usko että ajoitus ainakaan ratkaiseva tekijä olisi siinä breikkaako bändi vai ei, mutta ei kai se aivan täysin merkityksetön asia ole. Tietysti jos käynnissä on jonkinlainen "buumi" niin tottakai on helpompi nousta esiin kyseisen buumin "aallonharjalla".
(Eikö STP:tä aikoinaan haukuttu juuri "grungen siivelläeläjäksi", vai olenko nähnyt unta?)
 
Ois varmaan helvetin hienoa olla "pankin räjäyttäjä" ja aloittaa (tähän uusi musiikkilaji)-buumi.

Olen kyllä hieman samaa mieltä.Ja kyllä minusta Beatles oli brändi juuri niin kuin Kivi totesi suunnilleen Rubber soul-levyyn asti.Mutta onkos tuo nyt este hyvälle musiikille? Ei minusta.Epstein taisi ohjailla ainakin imagoa varsin itsevaltaisestikin.Eikös Beatlesilla alunperin ollut nahkatakit ja farkut?
 
Saivartelua, mutta menköön. Kyllä Beatles vielä Sgt. Pepperinkin aikaan ja myöhemminkin teki BBC:lle jouluspesiaalin ja esiintyi omina rakastettavana itsenään tv-showssa jne. Eli ei se brändäys tuosta vain hävinnyt, vaikka nykyään siltä ehkä näyttääkin. Ja kuten hemmot ovat myöhemmin kertoneet, ei Epstein heitä väkisin pakottanut laittamaan pukuja päälle. Tyypit tajusivat itsekin, että se auttaa asioita.
 
Mitä taas tulee Rollareihin, heitä ei olisi voinut olla ilman Beatlesia. Andrew Loog Oldham loi pahan pojan imagon tietoisesti vastakohtana Beatleseille.

Kun siis oon sitä mieltä että jokaista taiteilijaa, josta joku yleensä tietää, on markkinoitu.
 
Jep. Johan sekin on markkinointia, kun bändi on keikalla. Tai liimaa keikkajulisteita ja tarroja. Biisin soiminen radiossa on sitä. Taidenäyttely on sitä, galleriat varsinkin. Tuossa allekirjoituksessakin on markkinointia.

Ne jotka tietää, ei tunnu kertovan :)

Ne jotka tietää, ei tunnu kertovan :)
 
Noin pikkubroidikin (teatteriohjaaja ja viihdeorkesterin laulaja) sanoi, että vastataan. Mietittiin, voiko kertoa ihan oikeita menestyksen salaisuuksia, oikeen sellaisia instant-reseptejä onneen, ja veljeni sanoi, että "totta kai. Ne jotka ei itse tiedä, ei usko kumminkaan".
 
Kyllä ne ihan oikeat vastaukset on tässäkin ketjussa jo näkyneet, usein jopa riveillä eikä rivien välissä. Nyt sun pitää vain keksiä niihin sopiva kysymys.
 
Tää kuvio on aivan raivostuttava Catch-22 (lue Joseph Hellerin samanniminen kirja, suomeksi Me Sotasankarit, niin tiedät mitä se tarkoittaa) jossa kukaan ei ota ensimmäistä askelta viivan yli. Eli yksi ratkaisevia pointteja on se, että apua pitää saada, joku pitää saada innostumaan. Siihen mennessä kaiken muun pitää olla jo hiottuna ja valmiina.
 
Hae kirjakaupasta seuraavat tän vuoden uutuuskirjat:
Kostiainen: Sinä olet tähti
Larmola: Rokkibändin ABC
Ahokas - Nikula - Pesonen: Artist ABC
 
Sen enempää ei rautalangasta voi vääntää.

Jokainenhan tietää, että kaikki taide kuten "aito" musiikki ja sanoitukset syntyvät hetkellisistä tunnetiloista ja ovat yhden ihmisen kerrallaan kokemia. Niitä ei ole väkisin kaivettu ja aikataulujen sanelemina tehty, vaan ne ovat intiimi osa jotain tiettyä ihmisen omakohtaista hetkeä. Bändiporukalla ei voi oikeasti elää mitään kollektiivista tunnetta, koska ihminen ei voi tietää miltä toisesta tuntuu. Yks tyhmimpiä sanontoja muutekin on "tiedän miltä susta tuntuu".
No sitten maineen ja mammonan toivossa kuvitellaan, että noille katoaville tunteen ilmentymille voidaan määrätä hinta, joilla niitä voidaan myydä kuunneltaviksi tai esittää myös livenä koska tahansa. Tästä seuraa ongelmia:
 
Menestyvän yhtyeen tai artistin pitää osata näytellä, koska on naurettavaa ajatella, että teosta esitettäessä tekijä voisi fiiliksissään elää samaa teoksen syntyhetkeä aina vain uudelleen. Jokainen maailmanluokan tähtikin tietää sisimmässään, että aidoimmillaan se megahitti oli silloin, kun sen ensimmäistä kertaa huomasi keksineensä ja itselleen demo-versiona esitti. Kaikki julkisuudessa eletty on vain uudelleenlämmitettyä sosiaalikopiota siitä mikä joskus syntyi.
Demo-versiokin on jonkinlainen kirosana, koska siihen sisältyy tiedostus siitä, että menestystä haluttaessa kappaleelle ja esittäjälle pitäisi antaa selkeät kasvot. Ketään ei enää kiinnosta kuunnella pelkkää steriiliä levyä, jolla olisi annettavanaan vain musiikkia. Keskimääräinen ihminen taitaa olla nykypäivänä sen verran rauhaton, että musiikille kaivataan naamoja tai välkkyvät grafiikat ja videot, koska muuten se on tylsää. Naamoja nykyihminen kaipaa pohjimmiltaan siksi, että on niin kova sisäinen tarve vertailla itseään kaiken aikaa johonkin muuhun.
Sitä demo-kappaletta pitäisi vielä kenties muuttaa radikaalisti ja määrätä sille myyntihinta. Teos pitää muokata huorattavaan muotoon, jollaisena se miellyttää muitakin kuin tekijää itseään. Tästähän voidaan päätellä, että joka tapauksessa "valmiissa" kappaleessa on syntyfiiliksestä jäljellä enää 8-bit "värit", kun se vielä syntyessään oli rikasta 24-bit tunnelmaa.
Alkutaipaleellaan varmaan jokaisen menestyvän bändin pitää suostua myös jonkinasteiseen mielistelyyn ja roimaan annokseen "joo kyllä me tehdään mitä vaan" mentaliteettia, jotta tie mielekkääksi myyntiartikkeliksi ja lämppäribändiksi aukenisi.
Ei liene tarpeellista mainita millainen arvo useiden levyjen levytyssopimuksilla on. Kuinka todellista musiikkia on sellainen, mille on määrätty hinta jo ennenkuin musiikki on edes syntynyt? Ei sellainen ole musiikiksi kutsuttavaa, sillä aito musiikki pelkää ja menee pois, jos se huomaa että seppää ajaa työpöydän ääreen 'pakko'.