Yleistä keskustelua musiikista ›

Siinäpä tuleekin vastaan se henkilökohtainen työmoraali. Minä en halua tehdä huonosti työtäni, jotkut pystyvät kai elämään sellaisen kanssa. Asenteesta sekin on kiinni, kuten sanoit.
 
Eräs pitkän linjan yrittäjä sanoi että mitään ei tapahdu jos ei jonkun munat ole ovenraossa, mieluummin vielä saranapuolella. Valmentajakin valvoo urheilijansa harjoitusta juuri siksi että piiskalla urheilija saa itsestään enemmän irti.
 
En yhtään epäile opettajien työmoraalia sinänsä. Kyllä se on yllättävänkin korkeaa laatua. Mutta kun yritysmaailman pakkoa ei ole niin muutokset on erittäin hitaita ja tapahtuu oikeastaan vasta sitten kun uusi opettaja tulee uudesta opettajakoulusta. Hän sitten toteuttaa 40vuotta oppimaansa metodia juurikaan sitä muuttamatta.

puhumattakaan siitä, että opiskelumateriaaleihin (soittimet, äänentoistolaitteet, nuotit..) annettaisiin jotain ekstrarahaa. "Tämä kun eriarvoistaa lapsia!"
 
Mutta kuitenkin nörteille kannettiin ATK luokkaan jatkuvasti uusia vehkeitä, että pääsivät pelaamaan uusimpia pelejään.
 
Kitaroihin tuskin koskaan oli edes kieliä vaihdettu, kun näytti olevan pelkät ydinlangat jäljellä.

Meillä musiikinopetusta ei ollut oikeastaan ollenkaan. Opettaja vain kuunteli ja diggaili kun me soitettiin. Ei ollut oikein pätevä opettaja, mutta mukava hemmo siltikkin.

Mutta kuitenkin nörteille kannettiin ATK luokkaan jatkuvasti uusia vehkeitä, että pääsivät pelaamaan uusimpia pelejään.
 
Jaa.. Enpä huomannu, nykyään ehkä erilaista. Mutta ehkäpä niitä kulahtaneita landoloita tai loppuunsoitettuja hellaspianoja voisi joskus uudistaa. Kun joitakin vuosia sitten käväisin vanhassa koulussa poikaystävän kanssa, niin esim. rumpuja ei oltu viritetty vuosiin (meitä sitten kovasti kiiteltiin). Tuntui hassulta, että laitteisto saattaa olla huipputasoa (soittimia, mihin ei olisi vaikkapa bändeillä rahaa) mutta kukaan henkilökunnasta ei osaa käyttää niitä ilman kirjaa.. Soittamisessahan kuitenkin on kyse taidosta...
 
Ja oudolta tuntuu, että jotain nokkahuiluja kierrätetään, vaikka ne maksaa à vähemmän kuin kaikenmaailman (muiden aineiden) tehtäväkirjat.

En yhtään epäile opettajien työmoraalia sinänsä. Kyllä se on yllättävänkin korkeaa laatua. Mutta kun yritysmaailman pakkoa ei ole niin muutokset on erittäin hitaita ja tapahtuu oikeastaan vasta sitten kun uusi opettaja tulee uudesta opettajakoulusta. Hän sitten toteuttaa 40vuotta oppimaansa metodia juurikaan sitä muuttamatta.
 
Johtuuhan tuo paljon siitäkin, että eivät nykyiset työolosuhteet ja ammatin raskaus itsessään kyllä motivoi yhtään mihinkään ylimääräiseen. Harva ihan oikeasti jaksaa paneutua ammatitaitonsa parantamiseen.
 
Ehkä opettajiksi hakeutuu ihan vääriä ihmisiä. Juuri tulin luokanopettajakoulutukseen sisältyvältä suomen kielen ja viestinnän luennolta, jossa taas savu nousi korvista, kun lo-opiskelijat ovat niin kritiikitöntä, auktoriteetinpelkoista, vanhoihin kaavoihin sitoutuvaa, absoluuttisia totuuksia vaativaa (hyvänen aika, miten voi olla vaikeaa tajuta, että kun puhutaan esim. viestinnästä, ei voida asettaa mitään absoluuttisia määritelmiä tai totuuksia, koska kyse on ihmisten ja yhteiskunnan mukaan muuttuvista asioista) ja omaan kriittiseen ajatteluun ja kyseenalaistamiseen kykenemättömiä, haluttomia tai sitä pelkääviä lampaita.
 
Huolestuttaa, jos tuollaiset ihmiset opettavat tämänkin yhteiskunnan nuorisoa siinä kriittisimmässä vaiheessa.
 
No, pysytäänpähän tasapäistettynä, omaan ajatteluun kykenemättömänä ja helposti kontrolloitavana kansakuntana.
 
Jee.

Joo. Tämä on sosiaalitanttojen juoni. Se alkaa päiväkodista, jatkuu yliopistojen pääsykokeisiin ja työelämään. Pojat pullahtavat pois koulutuskuvioista. Valtaa pitävään eliittiin tulee uhä uutta ja uutta sosiaalitanttaa. Jokainen tietää mitä siitä seuraa kun ämmät saa määrätä. Jos ei tiedä niin voi vähän vilkaista nykymeininkiä. Merkit on väkevästi esillä. hähähähäh.
 
Joo. Mustakin tulee sellanen sossutantta, paska ämmä olen jo valmiiksi. Että akat hiljaa.

Ala-aste oli viidenteen luokkaan sitä perinteistä yhteislaulujen veivaamista. Välillä pääsin sentään kannuilla soittamaan biittikomppia. Pianoon en jostain syystä koskenutkaan kouluympäristössä, vaikka sitä koko ala-asteikäni soitinkin. Ja ne pirun nokkahuilut.
 
Viidennelle mentäessä saatiin "oikea" musanmaikka, kun luokanopettaja musiikista mitään tajunnut. Yhteislaulut jatkui, mutta katottiin mm. Jacksonin Ghosts, tehtiin esitelmät vapaavalintaisista bändeistä (mulla Aerosmith), ja olihan ne laulukokeetkin jossain välissä. Vedettiin triona Yesterday. Historiaan/teoriaan ei ala-asteella juuremmin paneuduttu, tärkeimmät säveltäjät ja teorian perusteita käsiteltiin pikkukokeen muodossa. Silloin musiikin opiskelu koulussa oli jopa ajoittain kivaa.
 
Yläasteella oli seiskalla se pari tuntia viikossa, jonka jälkeen musiikki muuttui valinnaiseksi. Yhteislaululinja jatkui, ja lisäksi opeteltiin soittamaan naikkareilla jotain perussointuja. Historiaa ja teoriaa opetettiin jokseenkin enemmän kuin ala-asteella. Pop/rock-musiikista ei kyllä mainittu juuri mitään, lähinnä vain, että rock kehittyi blyyssistä, Elvis sitä ja tätä jne. Eli nykyaikainen näkökulma puuttui, rock-historian opettelu loppui 60-lukuun. Levyraati taisi olla kerran, ja sekin oli ihan perseestä. Eihän ne olmit tajunnut mitään RATMista, vaan lyttäsivät sen maanrakoon ja äänestivät My Heart Will Go Onin voittajaksi. Katkeraa. Rumpuja sain pari kertaa soittaa, vispilöillä. Sekin lysti katkesi siihen, kun erään biisin loppuun vedin jonkun "rumpusoolon". Opettaja kirkui, että rummut muka menee rikki (ja paskan vitut), passitti käytävään lopputunniksi eikä antanut enää koskea rumpuihin.
 
Olin lopettanut seiskaluokan aikana pianonsoiton, enkä ollut kitaranvingutusta vielä löytänyt (johtuen senaikaisesta, erittäin huonosta ja rap-pitoisesta musiikkimaustani), joten valinnaiskurssit jäi ottamatta. Harmi sinänsä. Yläasteelle mennessä harkitsin musiikkiluokkaa, mutta sekin jäi sitten pelkäksi ideaksi. Riparin jälkeen aloin sitten soittaa kitaraa. En kuitenkaan ehtinyt innostua tarpeeksi mennäkseni musiikkilukioon, vaan päädyin kauppikseen. Yläasteaikaista musiikki-innostukseni lopahtamisesta syytän ensisijaisesti laiskuuttani, mutta osasyynä oli varmasti yläasteen mussantunnit. En tiedä mikä meni pieleen, oliko opettaja huono, opetussuunnitelma huono vaiko luokka huono, mutta joka tapauksessa ei huvittanut ottaa minkään maailman valinnaismusiikkeja siinä laitoksessa. Saattoi olla teiniangstiakin.

Tämä keskustelu selvästi oikein huutaa kansankynttilän kosketust...
 
Kuten tästä keskustelusta on huomattu koulumusiikki herättää tunteita, kuten koulu yleensä. Kaikki tuntuvat tietävän, miten musiikkia ei missään nimessä pitäisi opettaa.
 
Miksi koulussa on ylipäätään taito- ja taideaineita?
Niillä ihmisillä, jotka ovat tyypiltään eniten tekemällä oppijoita, pitää olla mahdollisuus mielekkääseen opiskeluun. Lisäksi asiat, kuten liikunta, käsityöt, kuvataide ja musiikki tulevat vastaan jokapäiväisessä elämässä. On siis tärkeää, että nuori oppii analysoimaan em. viestejä.
 
On myös tärkeää, että koulu auttaa jokaista löytämään omat mielenkiintonsa kohteet - jotakin jossa on lahjakas.
 
Yleensä vaihtoehdot musiikissa ovat kuorolaulaminen, nokkahuilut, teoria tai esitelmän teko. On mielestäni myös hyvin kyseenalaista, pitääkö kaikkien hallita musiikinteoriaa. Mutta se on mahdollisuus monille ei-musikaalisille (matemaatikoille) briljeerata.
 
Musiikki on monella tapaa olennainen osa kansakuntamme historiaa. Onkin tärkeää, että oppilaat huomaavat, ettei musiikki ole mikään yhteiskunnan ulkopuolelle asettuva saareke. Se elää ajan hermolla ja puhuttelee. Lisäksi on ikiaikaisia kappaleita, jotka puhuttelevat ihmisiä sukupolvesta toiseen. Musiikkiin siis liittyy paljon ulkomusiikillisia tekijöitä, jotka vaikuttavat monien elämään.
 
Ainakin maaseudun nuoret on kilttejä. Ne istuu ja seuraa opetusta sitä juurikaan häiritsemättä, lausahdetaan tuossa ketjussa edellä. Ja, pah. Muksut on ihan samanlaisia kautta maan. Kyllä maaseudullakin osataan riehua ja kaupungissa olla hiljaa. Tietenkin hiljaisuus on helpompi tavoittaa luokassa, jossa on 11 ihmistä kuin 30, mutta se ei riipu mukuloista.
 
Nykypäivänä koulu on teoreettispainotteinen, minkä vuoksi onkin erityisen tärkeää saada sija taito- ja taideaineille. Mutta niissä pitäisi tietenkin kannustaa luovuuteen, itsensä ilmaisemiseen ja kykyjen etsintään. Numeroarviointi kyseisissä aineissa pitäisi lopetta kokonaan. Vai mitä luulette, että ihmisestä ja hänen taidoistaan kertoo 7. Jos kuvaillaan, että osaa sointuja kitaralla, kaikki tietävät paljon paremmin.
 
Panin kaikki tekemään jotain. Tyyliin että tein luokasta rummut. Osa toimi virvelinä, osa basarina jne. Piirsin rytmit kyllä taulullekkin nuotteina vain nopeasti kertoen mitä ne tarkoittaa. Jaoin luokan ryhmiin "jaakkokultaa" varten. Yllätys oli että kaikilta se lopuksi taittui tuo eriaikainen laulu. Pyrin siihenkin ett mahdollisimman vähän istuttais pulpetissa. Ja ainakaan samaan ei saanut seuraavalla tunnilla mennä istumaan. Bongasin tuosta edeltä. Avain loistavaa oikeaa luovuutta, jota pitäisi enemmän löytyä opettajista.
 
Tässä ajatuksia, joita ehdin kursia nopeasti kasaan.

Millaista mahtaa olla musiikinopetus nykyään koulussa?
 

 
Huonoa.
Yksitoikkoista ja ... ööö ... huonoa.
Mikään vähän rankempi, tai mikään mistä opettaja ei tykkää ei ole oikeata musiikkia. Jne... Tälläsia kokemuksia omalta kouluajaltani. ja pikkuveljeni tarinoiden mukaan. Rokki ei oo musiikkia. Perehdytään vain "hienostuneeseen" ja "sivistyneeseen" musiikkiin.

7. luokalla musiikki oli ihan kivaa ku saatiin useimmiten valita ite ne kappaleet mitä laulettiin ja laulukirjasta löytyi jopa niinkin hyviä bändejä kuin Doors ja Eppunormaali.
 
Harmi ettei 8. ja 9. luokalla ole ennän pakollista musiikkia.

Omana peruskouluaikanani keskityttiin lähinnä pianosäestyksellä laulamiseen. Ala-asteella saatiin soitella nokkista opettajan tahtiin. Yläasteella joku sai opettajan pianon tahtiin soittaa rumpuja. Ja millä menestyksellä: Joulujuhlissa yms. kuorolaulut olivat lähinnä hyttysen ininää.
 
Kyllä koulumusiikin pitää antaa laajat valmiudet kuunnella ja harrastaa musiikkia. Pelkkä nuorten mielestely pelkällä pop-musalla ei kuitenkaan lisää intoa millään tavalla. Kun siis halutaan enemmän rokkia yms. kouluun, ei pitäisi kuitenkaan heittäytyä ääripäähän, mikä on kylläkin peruskoulussa valitettavan tavallista.
 
Pääasia on, että nuoria saa monipuolisia kokemuksia musiikin kuluttamisesta ja tuottamisesta.

Noista bändikursseista tms.. Miten teidän koulussa on sellaisia järjestetty? Meidän musanopettajan bändikurssi on aivan naurettava. Me soitellaan vaan jotain Beatles covereita yms. ilman että oikeasti tutustutaan siihen oikeaan bänditoimintaan (en puhu nyt mistään huumeiden vetämisestä tai alkoholismista). Mielestäni olisi mukavampaa tutustua siihen itse asiaan, esim. biisienteko vaiheiden tutkimisella, kappaleen tekemisellä ym. oleellisella. Sitten voitaisiin mainita joitain juttuja siitä mitä bändi kohtaa musamaailmassa (ei mitään luennointia sentään). Ottaa vaan vähän päähän kun on 6-vuotta soitellu eri kokoonpanoissa ja menee bändikurssille joka onkin vain perinteinen "soitetaanpa yhdessä" kurssi. Omasta kurssistani vielä sen verran että meidän ryhmä koostuu n.6-7 ihmisestä joista 4 on soittanut bändissä ja yhdellä on hyvä käsitys bänditoiminnasta ja soittamisesta (percussionisti), loput kaksi ovat taidokkaita laulajia. Tuollaisella ryhmällä saisi vaikka mitä aikaan. Mutta joo, omia mielipiteitä ja esimerkkejä ilmoille.

Ala-aste taisi olla sitä normaalia nokkahuilua, kanteletta, virsiä, kansalauluja jne... Ja päättyi 6:nen luokan kevään viimeisen tunnin laulukokeeseen, josta saatu numero tulee todistukseen, KYLLÄ pelkän laulukokeen mukaan numero todellakin tuli todistukseen. Eli ne jotka eivät vain yksinkertaisesti osanneet laulaa, vaikka kuinka yrittivät saivat todistukseen numerona sen 5 tai 6.
 
Itse uhmakkaana 13-vuotiaana totesin opettajalle (sen kevään jälkeen eläkeelle jäävä mies, ja turhautunut sellainen) että en laula. Heppu sitten sanoo että se on nelonen todistukseen, vastasin että selvä ja poistuin, voitte uskoa että katosi viimeinenkin innostus koulun musiikintunteihin.
 
No sain sentään (säälisttä luultavasti) vitosen todistukseen. :-)
 
Ylä-asteen musiikintunnit jäivätkin sitten niihin seiskan pakollisiin, joilla en usein paikalla ollut yllättävästi ala-asteelle jääneen kiinnostuksen johdosta.
 
Eli eipä loppujen lopuksi jäänyt peruskoulun musiikinopetuksesta mitään positiivistä juuri mieleen, valitettavasti.

Omalta osaltani muistan yläasteen ja lukion musiikkitunnit siksi että musa oli itselle jo silloin se kovin juttu. Koulumme (yhdistetty yläaste ja lukio) musamaikka oli syvästi uskovainen (en halua tällä syyttää uskoansa, se on ihan okei, mutta selittää hieman asennetta) ja keskittyi ainoastaan ns. länsimaiseen klassiseen taidemusaan. Stravinskia kauemmas nykyaikaan ei tultu, koska hänelle ei enää sen jälkeiset tyylikaudet toimineet. Puhumattakaan rytmimusiikin mistään alueesta. Rummut olivat kyllä - joita ei saanut soittaa, tai jos soitettiin niin maikka pelkäsi joka hetki että ne menevät rikki jos niihin koskee. Nailoneilla soiteltiin muutama sointu ja sitten vähän laulua pianosäestyksellä ja luentoa musiikinhistoriasta. Ehkä kuunneltiin joku sinfonia jonka aikana maikka itse koki niin syvästi että pahaa teki.
 
Tällä hetkellä toimin itse musiikkioppilaitoksessa opettajana ja opetan bändejä, musan teoriaa ja solfaa. Olen myös tehnyt aktiiviuraa muusikkona ja nyttemmin säveltäjänä ja sovittajana. Itse opetan tällä hetkellä lähes pelkästään yläaste- ja lukioikäisiä nuoria. Homma on haastavaa ja suunnattoman antoisaa, toivottavasti molemmille osapuolille.
 
Kaiken tämän nähneenä olen tullut siihen tulokseen, että yläasteen ja lukion musamaikan työnkuva on törkeän haastava. Pitää olla ihan oikeasti:
 
a) ammattitaitoinen niin muusikkona kuin pedagogina. Paras toimimisen muoto on mielestäni se, että lähtee siitä mikä musiikissa potkii kullekin ihmiselle ja pystyy itse näyttämään miten se tehdään. Muusikon taidot ovat tärkeitä siinä mielessä että voi soittaa itse malliksi niin hyvin että jengi tajuaa että minä tiedän mistä puhun. Pedagogin taidot ovat sitten sitä, että saa mahdollisimman yksinkertaisesti välitettyä porukalle sen että miten homma tehdään.
 
b) innostunut musiikista. Jos ei itse ole siitä innostunut, miten voi olettaa että joku muu olisi?!
 
c) ihmissuhdetaitoinen. Osaa toimia kollegoiden, oppilaiden ja vanhempien kanssa niin että kaikilla hyvä meininki.
 
d) hyvä musiikillinen yleissivistys laajasti ottaen. Eli pitäisi tuntea eri tyylejä, ja vaikkei tuntisikaan kaikkea mitä on, olla avarakatseinen ja osata arvostaa musiikin kaikkia ilmenemismuotoja.
 
Tällaisia ihmisiä ei ole luullakseni kovin paljoa olemassa. Koulutus antaa osan valmiuksista, mutta itse uskon siihen että tietynlainen persoona on iso osa hyvää musiikinopettajaa. Tämänlaatuisista persoonista vain pieni osa ajautuu musiikinopettajiksi.
 
Musiikki on mielettömän hieno asia - itselleni ja monelle muulle todella iso osa elämää. Ei tarvitse olla "hyvä" soittaja tms. jotta musiikki voisi olla tärkeää. Ei tarvitse "pärjätä" musiikintunneilla jotta musasta saisi itselleen sen mitä kokee arvokkaaksi.
 
Kaiken pitäisi lähteä siitä että etsitään ne jutut mitkä kolahtaa musiikissa ja ruokitaan sitä tulta niin että roihuaa. Se tuottaa todellista motivaatiota ja sitä kautta myös todellista oppimista. Tämä on kamalan haastava ja isotöinen urakka kenelle tahansa.

mulla on käyny hyvä tuuri musiikin opetuksen suhteen. ala-asteella opetettiin kokonaiset 6 vuotta musiikin teoriaa, mistä ollut tosi paljon hyötyä nyt isompana. yläasteella o steel-pannut, joten lähes koko luokka saadaan työllistettyä musiikin tunneilla. ihmettelen kyllä suuresti, ettei yläasteella opeteta yhtään teoriaa.

Mulla on ollut aika hyvä tuuri musiikinopetuksen suhteen...
 
Ala-asteen ensimmäisellä luokalla oli lähinnä sitä nokkahuilun luritusta, samaan aikaan aloin opetella urkujen soittoa kun kotona olin jo saanut sen verran hyvän tuntuman soittimeen. Toisen luokan keväällä muutettiin toiselle paikkakunnalle, mikä johti painajaiseen koulukiusauksen, kusipäisen opettajan sun muun pikkukivan takia. Mutta musiikki oli silloin se yksi henkireikä, jatkoin urkujen soittoa ja säestinkin jossain jutuissa silloin. Kompastuskiveksi tuli oikeastaan "liian hyvä perstuntuma", joten en jaksanut opetella teoriaa kunnolla. Pystyin soittamaan korvakuulolta vähän liian hyvin, nyt on tullut manailtua tuota teorian puutetta... samoihin aikoihin aloitin myös bändiharrastuksen, silloin laulajana, mutta se nyt ei liittynyt siihen musiikin opetukseen. Muilta osin musiikin opetus oli tuolloinkin sitä nokkahuilun rääkkäämistä ja mukakivoja lastenlauluja sun muuta sellaista. (kuuntelin suunnilleen 5-vuotiaasta lähtien veljen vinyyleiltä särökitaroita enkä oikein lämmennyt hemputteluille koulussakaan..:P)
 
Ylä-asteella ja lukiossa opetus oli vallan mainiota. Olin ylä-asteen musiikkipainotteisella, mikä käytännössä tarkoitti 2h/viikko. Minähän siis kävin vanhalla kunnon systeemillä missä lukujärjestys muuttui vain puolivuosittain ellen väärin muista... Opettaja ja luokkahuone oli sama ylä-asteella ja lukiossa. Tunneilla laulettiin ja soitettiin, kaikki kokeilivat kaikkia ja sai soittaa jos halusi. Välillä oli jotain kevyttä teoriaa, mikä ei edelleenkään tahtonut upota minun kaaliini, lisäksi tietysti musiikin historiaa ja eri musiikkityyleistä jonkinlaista tietoutta. Väliuntunneilla jäätiin kavereiden kanssa soittamaan jotain omia juttuja, eli tietysti pakolliset Paranoid ja Enter sandmanit, myöhemmin kaikkea muutakin. Tuolloin oikeastaan sain kipinän kitaran ja rumpujen soittoon, tosin jälkimmäinen on jäänyt ajan myötä... saldona ylä-asteelta ja lukiosta on n+1 eri juhlaa/kissanristiäistä missä on oltu soittamassa ja laulamassa, paljon hauskoja hetkiä, muistaakseni kolme musikaalia joista yhteen sävelsin itse pari laulua ja vielä jokunen vuosi lukion jälkeenkin pyydettiin avustamaan jossain musikaalissa. Bändissä soittelen edelleen..
 
Ehkä pitäisi joskus esittää jonkinlainen kiitos musiikinopettajalle... :)

lo-opiskelijat ovat niin kritiikitöntä, auktoriteetinpelkoista, vanhoihin kaavoihin sitoutuvaa, absoluuttisia totuuksia vaativaa (hyvänen aika, miten voi olla vaikeaa tajuta, että kun puhutaan esim. viestinnästä, ei voida asettaa mitään absoluuttisia määritelmiä tai totuuksia, koska kyse on ihmisten ja yhteiskunnan mukaan muuttuvista asioista) ja omaan kriittiseen ajatteluun ja kyseenalaistamiseen kykenemättömiä, haluttomia tai sitä pelkääviä lampaita.
 
heh heh.. olen kyllä pitkälti kanssasi samaa mieltä, mutta puolustukseksi on sanottava, että on meissä ihan ajattelevaakin sakkia joukossa.
 
ja tuohon alkuperäiseen aiheeseen: nykyisillä resursseilla saadaan hankittua yksi kitara ja kaksi rytmimunaa per 30 oppilasta. revi siitä sitten monipuolinen musatunti!

Vihasin aikoinani teoreettista koulua. Silloin en vielä ymmärtänyt miksi. Nykyään osaan paremmin eritellä syitä. Koulummehan tuottaa teoreettisesti maailman pätevimpiä ihmisiä jotka ovat sosiaalisesti metsäläisiä. Ei taitu smooltookki mutta annappa päässälaskutehtävä. Päädyin siis ehdottomasti jälkimmäiseen tapaan käsittää musantuntien tarkoitus.
 
Olen ehdottomasti samaa mielta. Mielestani samat ongelmat koskevat edelleen myos ammattimuusikoiden kouluttamista, ihan viela yliopistotasolla saakka.
 
MrS

- -sosiaalitanttojen juoni. Se alkaa päiväkodista, jatkuu yliopistojen pääsykokeisiin ja työelämään. Pojat pullahtavat pois koulutuskuvioista. Valtaa pitävään eliittiin tulee uhä uutta ja uutta sosiaalitanttaa. Jokainen tietää mitä siitä seuraa kun ämmät saa määrätä. Jos ei tiedä niin voi vähän vilkaista nykymeininkiä. Merkit on väkevästi esillä.
 
Vahan provosoivasti esitetty, mutta taustalle virittamasi ajatus on hyvin totta.
Eras suurimpia yhteiskuntamme ongelmia on nimenomaan se, etta pojille
ei tunnu olevan tassa maassa paikkaa.
 
Opiskelu- ja koulutusjarjestelmat eivat tue heidan tarpeitaan, ja siita seuraa etta ukot on syrjaytymassa. Pitkalla aikavalilla se tulee aiheuttamaan isoja ongelmia.
Jo nyt on ongelma, etta nuoret kundit eivat harrasta mitaan, eivatka ole kiinnostuneet
pyorimaan koulussa joka ei tue heidan lahjakkuuksiaan ja osaamisiaan.
Jos ssitten on syrjassa yhteiskunnasta jo polun alusta lahtien, niin vaikea on paasta enaa jatkossa kelkkaan.
 
MrS