Roots ›

On tää tietenkin väärä alue gallupille, mutta lähinnä ajattelin kysellä loistavia lauluääniä ROOTS-alueelta. Eli se miehekäs/juurekas soundi siinä suosikin äänessä kiinnostaa.
 
Omia SUURIA suosikkeja Freddie King, Albert King, Commitmentsien nuori laulaja(?), Stevie Ray!! ja naisista MARJO LEINONEN+++ Etta James, Aretha.
 
Kenellä on sitä munaa äänessä?

Jotenkin mua aina vähän tökkii (sic) kun puhutaan siitä että "laulajalla on munaa", sen kun voi tajuta niin eri tavalla. Esm. jos AC/DC:n Brian Johnstonilla "on munaa", niin ei kiitos munakkaille laulajille. Yritetään vastata kuitenkin.
 
Blueslaulajista mielestäni paras on Bobby Bland. Yksi maailmankaikkeuden sielukkaimmista äänistä, jolta herkkien sävyjen lisäksi irtoavat myös todella rajut kurkkuäänet. One of a kind.
 
Soulin puolella tunnetumpi Johnnie Taylor lauloi myös mielestäni loistavasti bluesia. (Soulia vai bluesia - epäoleellista, sillä samasta asiastahan on kuitenkin pitkälle kyse.)
 
Soulin puolelta löytyy tietysti "miljoona" juurevaa huippulaulajaa. Mainitaan nyt vaikka Sam Cooke ja Solomon Burke omista suosikeistani. Cooken rytmitaju ja äänen taipuisuus on jotain melkoisen ylittämätöntä ja raa'empi tyylikin onnistuu, kuten etenkin vanhoilta gospeleilta kuulee. Sam Cooken ääni on niitä asioita, jonka vuoksi kannattaa elää! Sekä Cooken että Burken taidoilla ja äänillä pystyy laulamaan mitä tahansa musiikkia uskottavasti.
 
Aaron Neville ja Johnny Adams ovat varsinaisia taitureita, Wilson Picketiltä lähtee kunnon runttaus jne. Soul ja gospel ovat loputon aarreaitta taitavista laulajista pitäville. Naisista mainittakoon vaikka Barbara Lynn ja Irma Thomas sieltä kaikkein sielukkaammasta päästä. Marie Knight, Ketty Lester, Baby Washington, Betty Everett, Maxine Brown... onhan noita. Ja nuo mainitsemasi Etta James ja Aretha Franklin tietenkin - myös minä tykkään kovasti.
 
Gospelin puoleltahan soullaulajat poikkeuksetta siirtyivät maallisen musiikin puolelle, joten on selvää, että myös sieltä löytyy kovia laulajia. Harmi vain, ettei niistä täällä(kään) kukaan tunnu olevan kiinostunut, joten turhaahan tällainen "mainostus" tietenkin on. Esm. Sensational Nightingalesin Julius Cheeksin räkäinen runttaus on aivan uskomatonta kuultavaa. Wilson Pickett jää kevyesti toiseksi. Dixie Hummingbirdsin Ira Tucker, Swan Silvertonesin Claude "Father of Fasetto" Jeter, Blind Boys of Mississippin Archie Brownlee, Inez Andrews, Shirley Caesar... lista on loputon.
 
EDIT: lisäyksiä & korjauksia.
 
Niin ja mun mielestä tällaisen "rajoitetun" gallupin paikka on täällä. Vastaajia ei välttämättä hirveän montaa ole ja tuolla varsinaisella galllup-osastolla tällainen mielenkiintoinen musiikkiin liittyvä aihe jää äkkiä kaikenmaailman kännykkä- ja olutmerkkigalluppien taakse piiloon.

Son House!

MARJO LEINONEN+++
 
Just..leinosen ääni on oikeasti varmaan maailman hirvittävin ihmisestä (tai mistään muustakaan) irtoava..en käsitä miksi se on ikinä päästetty levyille asti. Monet laulunopettajat varmaan soittaa Ballsin levyjä motivoidakseen vähemmän lahjakkaita oppilaitaan "Kuuntele nyt tätäkin, kullä susta vielä laulaja tulee"..
 
Suomen kovimmat roots-äänet löytyy Jake Voutilaiselta, Pepe Ahlqvistiltä ja Maria Hänniseltä..
 
Muualta voisi mainita ainakin Howlin' Wolfin + monet muut..

Ainakin kesällä Järvenpäässä Ameriikan bluesmies Michael Burks näytti diggailevan Marjon ääntä ihan kybällä, ainakin jos siitä voi jotain päätellä että kaveri raivasi Ballsin keikalla tiensä lavanreunaan asti ekan biisin jälkeen ja tönötti siinä loppuun asti. Powerful voice, indeed.

Vaikka eivät varsinaisia bluesukkoja olekaan, on esim. Kim Wilsonilla ja John Hiattilla melko uskottava laulusaundi tuohonkin genreen. Jo mainittujen pluusmimmien lisäksi voisi hyvin kuvitella Tina Turnerin vetämässä ginisi.. siis sinisiä säveliä.
Taidan itsekin rankata Leinosen ja Ahlqvistin ykkösiksi täkäläisistä. Niin ja edesmennyt Carola muuten vetäisi aikanaan kyrvikkään suomennetun version Randy Crawfordin tunnetuksi tekemästä Rio de Janeiro Blue-kipaleesta.

Eli se miehekäs/juurekas soundi siinä suosikin äänessä kiinnostaa.
 
Jos siis oikein kunnon bluesrunttausta ja miehekästä örinää haluaa kuulla, niin Howlin' Wolf on oikea vastaus.
 
Ja olikohan tuossa Blue Moonin listassa (josta jopa tunsin muutaman nimen, oho!) Otis Reddingiä? Häntä ei voi unohtaa, puhuttiin sitten blues-, soul-, rock-, tai mistä tahansa äänestä.

Jos siis oikein kunnon bluesrunttausta ja miehekästä örinää haluaa kuulla, niin Howlin' Wolf on oikea vastaus.
 
Ja olikohan tuossa Blue Moonin listassa (josta jopa tunsin muutaman nimen, oho!) Otis Reddingiä? Häntä ei voi unohtaa, puhuttiin sitten blues-, soul-, rock-, tai mistä tahansa äänestä.
 
Joo, mä en ehkä oikein päässyt sisälle alkuperäiseen kysymykseen. Otsikossa puhutaan bluesista, sitten rootsista ja nuo mainitut nimetkin ovat loppujenlopuksi hiukan erilaisia sekä ääninä että laulajina. Haetaanko tässä nyt "räkäistä rokki/blues-ääntä" vai jotain ihan muuta? Mitä tarkoitetaan "munalla"? Listasin vain joitakin omia suosikkejani, joilla on mielestäni persoonallinen, tunnistettava ääni ja taitoa käyttää sitä monipuolisesti. Ja joo, Otis Reddingin voi tuohon joukkoon myös laskea. Sen minkä Otis ehkä taidossa hävisi, hän voitti takaisin persoonallisuudessa ja monipuolisuudessa.
 
Mites täällä ihmiset muuten ymmärrätte tämän "rootsin"? Itse olen käsittänyt että sillä tarkoitetaan rockia edeltäneitä tyylisuuntia, joista rock muotoutui? Ja tietysti uudempaakin musiikkia, joka täyttää yo. kriteerit. Eli siis täysin rock-ajattelumalliin ja näkökulmaan pohjautuva, keinotekoinen ja vääristynytkin lokerointi.

Mites täällä ihmiset muuten ymmärrätte tämän "rootsin"? .
 
Rockia edeltäneitä aikoja ne minunkin mielestäni tarkoittavat, jos kirjaimellisesti otetaan. Käytännössä kuitenkin pidän "roots-musana" lähes kaikkea mikä pohjautuu bluesiin ja 50-luvun rock'n'rolliin, tai siis sellaista musaa, jota tehdään bluesin ja 50-luvun rock'n'rollin hengessä. Eli esim. 60-luvun brittiblues, tai oikeastaan kaikenlainen blues ja "rytmibluussi". Alkuaikojen Yardbirds siinä missä Hurriganeskin, Stevie Ray Vaughan siinä missä Howlin' Wolfkin. Elvis ja Chuck Berry ovat juuria mulle.
 
Tästä rhythm'n'blues termistähän ollaan väännetty kättä jo aiemmin...
 
EDIT: No on kyllä niin sekava tilitys, etten enää itsekään tiedä mitä kuvittelen rootsien olevan.

Ja kantrihan täytyy myös ottaa lukuun.
 
Tässä "roots-ajatusmallissa" on yleensäkin se "vika" että musiikki lokeroidaan rockin näkökulmasta, kuten edellä kirjoitin. Mielestäni on erittäin rajoittunutta tarkastella esm. mustaa musiikkia ainoastaan rockin juurina ja sellaiseen ajattelutapaan "roots-lokerointi" juuri kannustaa.

Ja kantrihan täytyy myös ottaa lukuun.
 
Tässä "roots-ajatusmallissa" on yleensäkin se "vika" että musiikki lokeroidaan rockin näkökulmasta, kuten edellä kirjoitin. Mielestäni on erittäin rajoittunutta tarkastella esm. mustaa musiikkia ainoastaan rockin juurina ja sellaiseen ajattelutapaan "roots-lokerointi" juuri kannustaa.
 
Totta toriset veliseni. "Roots" on tapa ajatella musaa. Mun mielestä root-musaa on melkein kaikki oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla soittama musiikki. Kärjistetysti tiätty. Ehkä metallica tai n'sync ei sovi tälle osastolle juuri mitenkään. Paitsi jos puhutaan esim. metallican kantrivaikutteista. Helppoa eikö totta.
 
Esmes artisteja/pändejä, kuten Johnny Winter, Chuck Berry, Garth Brooks, SRV, Bob Dylan, Neil Young, Aretha Franklin, Stray Cats, Fabulous Thunderbirds, Canned Heat, plaa plaa plaa, koskevia asioita voidaa puida ihan yhtä hyvin rock-kategoriassa kuin täällä roots osastolla. Minusta vaan näistä, ja monista muista on mukavampaa puhua "roots-henkisten" tyyppien kanssa kuin prolerokkareiden. Lähestymistapa on silloin porukalla samansuuntainen.
 
Kyllä mäkin anna ainakin yhden äänen Stevie Raylle tuon äänen puolesta. Kotimaisista Ralf Henrik Lindholm saa pisteen. Niitä nyt älyttömästi.

Minusta vaan näistä, ja monista muista on mukavampaa puhua "roots-henkisten" tyyppien kanssa kuin prolerokkareiden. Lähestymistapa on silloin porukalla samansuuntainen.
 
Juu ilman muuta, eikä mua haittaa tällainen ollenkaan. Tuntuu, että täällä rootseissa on muutenkin asiantuntevampaa, avarakatseisempaa ja vastaanottavaisempaakin porukkaa kuin rock/pop tms. puolella.
 
Tää on ihan mun henkilökohtainen "ongelma", että mua jotenkin ahdistaa, kun esm. soul, kantri, blues tai gospel nähdään vain osana rock-kenttää pelkkänä roots-musiikkina ja hyväksytään niistä vain rockia muistuttavat muodot ymmärtämättä pohjimmiltaan noita musiikillisia tyylisuuntia.
 
Aina mäkin jaksan jauhaa näistä samoista asioista. =)

Ja kantrihan täytyy myös ottaa lukuun.
 
Juu ilman muuta. Kantrit sun muut hillbillyt.
 
Tässä "mitä ne rootsit ovat" -keskustelussa mennään kyllä helposti samaan kuin "mistä hevirokki alkoi" -keskustelussa, eli kohta ollaan väittämässä, että ainoat oikeat rootsit löytyy sieltä kun neanderthaalilainen sienipöllyssä hakkasi kahta kiveä vastakkain. Eli mennään liian pitkälle.
 
Roots-musalla kuitenkin yllensä tarkoitetaan tuota "maanläheistä" bluesia, rockia, countrya.
 
------
(Nyt sanon hyvin pienellä ja vienolla äänellä, että mun miälestäni esim. 60-luvun Motownit/Staxit ynnä vastaavat eivät ole mitään roots-musaa... Ne on soulia ja poppia.)
------
 
Ääh, oli mitä oli, paljon kiinnostaa.
 
EDIT: Vaikka sekä minä, että Blue Moon aloitimme molemmat lauseen "juu ilman muuta", niin se ei tarkoita sitä, että olisimme samaa mieltä asioista, heh heh...

Tässä "mitä ne rootsit ovat" -keskustelussa mennään kyllä helposti samaan kuin "mistä hevirokki alkoi" -keskustelussa, eli kohta ollaan väittämässä, että ainoat oikeat rootsit löytyy sieltä kun neanderthaalilainen sienipöllyssä hakkasi kahta kiveä vastakkain. Eli mennään liian pitkälle.
 
Itseäni kiinnostava kysymys on mitä tällä rootsilla tarkoitetaan. Ei "kuka oli eka". :)
 
Roots-musalla kuitenkin yllensä tarkoitetaan tuota "maanläheistä" bluesia, rockia, countrya.
 
Jaahas. EDIT: Juuri noinhan se on.
 
(Nyt sanon hyvin pienellä ja vienolla äänellä, että mun miälestäni esim. 60-luvun Motownit/Staxit ynnä vastaavat eivät ole mitään roots-musaa... Ne on soulia ja poppia.)
 
Molemmilla yhtiöillähän levytettiin mm. todella maanläheistä ja juurevaa bluesia. Brittiblues siis on rootsia mutta esm. Johnnie Taylorin "Rax Blues" tai Albert Kingin Stax-levyt taas eivät? Hmm... Luulenpa, että olet nyt rootsin perimmäisen ajatuksen ytimessä! :D

Molemmilla yhtiöillähän levytettiin mm. todella maanläheistä ja juurevaa bluesia. Brittiblues siis on rootsia mutta esm. Johnnie Taylorin "Rax Blues" tai Albert Kingin Stax-levyt taas eivät? Hmm... Luulenpa, että olet nyt rootsin perimmäisen ajatuksen ytimessä! :D
 
Ok, ok, en tunne Staxin tuotantoa tarpeeksi, mutta yrittää täytyy, että maine säilyisi... Mieleen on jäänyt sieltä vain ne kaikkein "kaupallisesti" suosituimmat soul-tähdet. Onhan niitä "juurevia" esityksiä Motownillakin.
 
Päätän arvailuni täältä tähän ja siirryn takaisin kuuntelemaan Claptonia ja heviä.

Ok, ok, en tunne Staxin tuotantoa tarpeeksi, mutta yrittää täytyy, että maine säilyisi... Mieleen on jäänyt sieltä vain ne kaikkein "kaupallisesti" suosituimmat soul-tähdet. Onhan niitä "juurevia" esityksiä Motownillakin.
 
Päätän arvailuni täältä tähän ja siirryn takaisin kuuntelemaan Claptonia ja heviä.
 
Sähän olit ihan oikeassa edellisessä viestissäsi. Juuri noita tässä ketjussa esittämiäsi seikkojahan "roots" on eli muiden musiikkityylien arviointia ja lokerointia rock-näkökulmasta. Siksi siitä halusinkin keskustelua. :)

Sähän olit ihan oikeassa edellisessä viestissäsi.
 
Eikus minua vaan rupesi nolottamaan, kun en muistanut (tiennyt, suoraan sanottuna) Staxilta muita artisteja kuin nuo kuuluisimmat soul-nimet (Otis, Sam&Dave ja Booker T. and the MG's, Wilson P:kin taisi olla jossain muualla, kun tarkemmin muistelen), ja vedin siitä tietysti johtopäätöksen, että kaikki muukin sieltä tuleva on soulia. Näinhän se menee, kun ilman faktoja alkaa sooloilemaan.
 
Että siksi meinasin palata heviosastolle, mutta meninkin kuuntelemaan tänään paikallisesta ruokakaupasta ostamaani Suzi Quatron kokoelmaa... (hinta 5 erkkiä.)

Eikus minua vaan rupesi nolottamaan, kun en muistanut (tiennyt, suoraan sanottuna) Staxilta muita artisteja kuin nuo kuuluisimmat soul-nimet (Otis, Sam&Dave ja Booker T. and the MG's, Wilson P:kin taisi olla jossain muualla, kun tarkemmin muistelen), ja vedin siitä tietysti johtopäätöksen, että kaikki muukin sieltä tuleva on soulia. Näinhän se menee, kun ilman faktoja alkaa sooloilemaan.
 
Wilson Pickett teki (lähes kaikki) 60-luvun levynsä Atlanticilla, joskin osa niistä levytettiin Staxin studioilla Memphisissä. (Sam & Davehän muuten joutuivat v. -68 siirtymään Staxilta Atlanticille)
 
Että siksi meinasin palata heviosastolle, mutta meninkin kuuntelemaan tänään paikallisesta ruokakaupasta ostamaani Suzi Quatron kokoelmaa... (hinta 5 erkkiä.)
 
Quatro jytää... Daytona Demon! =) Mullakin on joku Suzin CD-kokoelma.

Etta James, Fogertyki vois olla hyvä