Yleistä keskustelua musiikista ›

Ala-aste. Opettaja: "Mulla on pianossa lakattu pinta, mä näen jos te ette laula!"

Ala-aste. Opettaja: "Mulla on pianossa lakattu pinta, mä näen jos te ette laula!"
 
Hahaa! Meidän ala-asteen musiikinopettaja katsoi peilistä, että ketkä eivät laulaneet. Kerran en laulanut ja minun piti mennä laulamaan luokan eteen, sain laulaa mitä huvitti.
 
Lauloin PARANOIDIN

Hahaa! Meidän ala-asteen musiikinopettaja katsoi peilistä, että ketkä eivät laulaneet. Kerran en laulanut ja minun piti mennä laulamaan luokan eteen, sain laulaa mitä huvitti.
Lauloin PARANOIDIN
 
Ootko tosissas? Aivan mahtavaa, käsittämättömän loistavaa.

Luokan edessä laulamista jotkut opettajat on käyttäny rangaistuksenakin.
 
Eräskin ala-astelainen poika oli pulissut niin ope sanoi että tuuppas tänne luokan eteen ja vaikka laula meille kaikille. Poika meni ja lauloi. Seuraavana päivänä poika viittas ankarasti ja ope kysyi että mitä nyt. "Mulla olis taas yks laulu" sanoi poika. Ei reppana ymmärtänyt että julkisesti laulaminen on suomalaiselle pojalle suurin mahdollinen rangaistus.

Minusta esim populaarimusiikin historian tuntemukseen olisi syytä panostaa.. vaan ei taida aika riittää..
 
Luulisi, että nykyään jo opettajatkin ovat sitä polvea, joka on kasvanut rockin aikakaudella..
 
Tämä on aika vaikea kysymys, koska niitä tunteja on käsittääkseni aika vähän ja musiikkia on niin paljon. Jos ihan raakasti yleistetään, niin populaarimusiikkia tenavat kuulevat ja oppivat tuntemaan muuallakin kuin koulussa. Klassista yms. taidemusiikkia/kansanmusiikkia/jne. ei. Sivistykselliseltä kannalta olisi siis järkevää keskittyä sellaiseen musiikkin, johon oppilaat eivät muuten tutustu. Viihtyvyyden ja "oppiminen on kivaa" -meiningin kannalta populaarimusiikkiin perhetyminen olisi tietysti paljon mukavampaa. Vaikka voihan se olla niinkin, että esim. rockmusiikin historia kelaaminen on lapsille ihan yhtä mielenkiinnotonta kuin taidemusiikin aikakausienkin.
 
Ehkä, ehkä ei, mutta toisaalta. En tiedä. Kun siihen soittamiseenkin pitäisi tutustua. Toivottavasti nykysissä kouluissa on muitakin instrumentteja kuin nokkahuilut. Vaikkei kyseisessä pillissä mitään vikaa olekaan.

Ala-asteella soitettiin kanteletta ja nokkahuilua. Maakuntalaulut opeteltiin ulkoa. Virsiläksyjä oli myös runsaasti. Viidennellä luokalla valittiin joulujuhlan kuoro siten, että annettiin laulunäyte kaikkien kuullen luokan edessä. Hyvät laulajat kuoroon ja huonot soittamaan nokkahuilua.

Luokan edessä laulamista jotkut opettajat on käyttäny rangaistuksenakin.
 
Eräskin ala-astelainen poika oli pulissut niin ope sanoi että tuuppas tänne luokan eteen ja vaikka laula meille kaikille. Poika meni ja lauloi. Seuraavana päivänä poika viittas ankarasti ja ope kysyi että mitä nyt. "Mulla olis taas yks laulu" sanoi poika. Ei reppana ymmärtänyt että julkisesti laulaminen on suomalaiselle pojalle suurin mahdollinen rangaistus.
 
No tällänen muistikuva mulla on, että kaikki mahdollinen mielenkiinto musiikkiin tapettiin järjestelmällisesti...
 
Itse kun en soita, enkä soittanut silloin, oli tunnit varsin tuskaa... tosin aika ajoin järkkäsin levyraateja ja tietokilpailuja...
 
Mutta tää oli siis jo kauan kauan sitten... onhan nyt jo musiikkiin painottuvia kouluja ja lukioita.

Mulla oli lukiossa musiikin kurssi kitaransoitosta. Opettaja oli "hieman" kiireinen ja yksinkertaisesti unohti saapua koko kurssille. Antoi meille sitten numerot jonkun aiemman kokeen perusteella.

Yhteislaulu, musiikkihistoria ja teorian alkeet kuuluisivat yleissivistykseen. Bändisoitto sensijaan on peruskoulun luokkakokoihin nähden mahdotonta hoitaa mielekkäästi. Muistan, että yläasteella luokallamme olimme me muutama, jotka soittivat ja loput istuivat akustiset kitarat tai rytmimunat kourassa pulpetin ääressä. Ei mitenkään järin kehittävää heidän kannaltaan ja me, ketkä soitimme, treenasimme muutenkin, emmekä saaneet juurikaan vinkkejä opettajalta. Sensijaan peruskoulussa bigband- ja kuorotoiminnan näkisin mielekkäänä harrastemahdollisuutena.
 
Tällähetkellä olen musiikkilukiossa tanssilinjalla ja pakollista musiikkia meille tanssijoille on 1 kurssi teoriaa(1/3 sisältö teoria ja säveltapailu) ja 2 kurssia historiaa(ensimmäinen klasarin tyylikaudet ja toinen suomalainen taidemusiikki, kansanmusiikki, ja hiukan pintaraapaisua popista). Sitten jotain kuoroa, jne. halutessaan. Tämä olisi mielestäni ihan hyvä määrä myös normaaliin lukioon, jos tuon klasarin sijasta painoittaisi vähän enemmän kevyeen musiikkiin. Minua kiinnostaa klasari, mutta monia muita ei. Tietysti on hyvä yrittää, jos vaikka alkaakin kiinnostamaan. Muusikoille sitten ihan olantakaa koulutusta meillä.

kävi tossa pitkästä aikaa vanhan yläasteeni musiikkiluokassa. monta uutta musiikin kirjaa oli ilmestynyt ja niissä oli himiä, nightwissiä, tervomaata ja vaikka mitä uutta.. sekä jotain räppijuttujakin, jopas jotakin. eipähän minun aikanani ollut muuta kun beatlesiä, siat vaihtaneet musiikin kirjat uusiin heti kun lähdin..

Ala-astella vedettii nokkahuilulla opettajan rautaisen kurin alla. Esiinnyttiin sitten kaikissa koulun juhlissa vaihtelevalla menestyksellä. Kyllä ainakin omat vanhemmat tykkäsivät.
 
Ylä-asteella homma meni jotenkin pyllylleen...
Kyllä me vielä seiskalla jotain Pelle Miljoonaa vedettiin, mutta siihen se sitten jäikin.

Nyt Lukiossa on musaopetus ainakin meillä ihan hyvää. Pakkollista on yksi/kaksi kurssia, riippuen laskentatavasta. Tunneilla katsotaan millanen on ryhmä ja sitten vedetään sen mukaan. Ollaan harrastettu tunneilla jopa aina niin antoisia bluuusjameja. Erikoisuutena voisin mainita digitaaliäänitystä opettavan kurssin. Koululla on Pro Tools pohjainen studio, jota saa käyttää vapaasti kun suorittaa yhdellä kurssilla studioisännän lupakirjan. Lisäksi on ihan bändisoittoa opettava kurssi. Kaikki kunnia vaan musaope Erkki Ylimäellle.

Levyraadit oli ihan kivoja. Klamydian "Sauna" voitti joskus ja Sami toi levyraatiin "Sekunda Samin". Yläasteella vasta ysin lopussa maikka tajus että mä olen soittotaitoinen. Mutta hyvä juttu oli että se laitto ihmiset treenaamaan kitaran sointuja. Nehän oppii aika helposti ja se on hyödyllinen taito kun sitten voi rämpytellä itse kukin.
 
Tulihan sitä musiikin historiaa (ja teoriaakin) jonkin verran.

Monesti vedellään ihan hyvää rokkia musamaikan kanssa, kunnes pissikset alkavat valittaa liikaa. Viimeksikin soitettiin CCR:ää, Procol Harumia jne. Useasti soitellaan Eppu Normaalia ja muuta tällästä kivaa.

Omista kouluvuosista on melkoisesti aikaa.. ainakin silloin esim populaarimusiikki sivuutettiin melko totaalisesti.. virsiä kyllä veisattiin..
 
Ainakin meiän ala-asteella oli vielä 90-luvulla voimissaan virsienveisuumeininki. Sen lisäksi isänmaallista hömppää tyyliin "kuinka kumpujen kätköistä mullasta maan isät katsovat poikiaan..."
 
Saavatko oppilaat soitella rokkia välillä, vai meneekö kaikki aika kevätjuhlien ohjelmiston sorvaamiseen niiden oppilaiden kanssa, joilla aktiivisuutta muutenkin esim viulun tai pianon soittamisessa?
 
Ala-asteella meni. Yläasteella ja lukiossa muuttui meininki (muuttui koulukin), enemmän bändihommaa.

Luokan edessä laulamista jotkut opettajat on käyttäny rangaistuksenakin.
 
Meillä sitä käytettiin jokalukukautisena laulukokeena. Yhtä piinallista joka kerta, kaikille.
 
Olin musiikkiluokalla ja musiikkilukiossa, joten opetus oli varmaan keskivertoa tasokkaampaa. Musiikin historiaa (sekä kevyen että klassisen), teoriaa, yhteissoitantaa ja -laulantaa, pop- ja rockmusiikin levyraateja, klassisen musiikin kuuntelusessioita jne. Plus tietysti jokaisen omat soitto- ja/tai laulutunnit, kuorot jne. En siis voi valittaa.
 
Se valituksen aihe kuitenkin on, että yhteismusisointi noudatti aina samaa kaavaa. Samat pojat puikkoihin, muut lauloi kuorossa samasta kirjasta samoja biisejä. Tässä olisi opettaja voinut nähdä vähän vaivaa. Toisaalta hän itse on enemmän klassisen musiikin ihminen, joten ehkä siksi näin. Tämä puoli oli aika lailla musiikintuntien ulkopuolella tapahtuvan varassa.
 
Olisi kyllä ollut mukavaa kun ihmisiä olisi rohkaistu kokeilemaan ilman paineita uusia juttuja, kaikkea sikin sokin, ennakkoluulottomasti, rennosti. Nyt muodostui tavallaan sellaiset roolit että kuka saa tehdä mitäkin, kuka on hyvä missäkin, ja sitten jokainen teki vaan sitä. Ne muutamat rokkipojat saivat soittaa läpi lukion, muut lauloivat kirjasta kuorossa. Tämän takia minäkin uskaltauduin bänditouhuihin vasta aikuisiällä, vaikka kiinnostusta oli ollut jo pitkään.
 
Tässä ehkä oli musiikkilukion haittapuoli: suorituspaineet olivat kovat ja annettiin ikään kuin sellainen kuva, että jokaisen pitää pysyä lestissään. Jotkut tuttuni eivät ole vapautuneet tästä vieläkään, vaan ajattelevat ikään kuin että "en minä saa, en minä voi, koska sejase on siinä niin hyvä". Asioita ei tehty rennosti ja huumorilla kokeillen, leikkien ja hauskaa pitäen. Se on harmi, koska sillä tavallahan ihminen voi löytää itsestään uusia puolia ja päästä kehittymään, vaikka sitten vain siinä omassa lestissään.

Meillä ainakin käsitellään musiikkia klassisesta hevimetalliin.

Mun ala-asteen musiikkikokemukset ovat ymmärrettävistä syistä hieman, öh neuvostoliittolaiset. Musiikkiluokkamme opettajaksi siunaantui legendaarinen Maija Wilen, joka tuohon aikaan kärsi imusolmukesyövän kourissa.
 
Maijan metodit olivat melko tiukat, mm. matematiikan tunnit solfattiin, nuotit seinälle ja tulokset sävelellä. Solmisaatio- ja nokkahuilukokeista ei juuri kukaan tullut kuivin silmin ulos. Tämä johti siihen, että suurin osa osasi laulaa suoraan nuoteista 11-, 12-vuotiaana.
 
Kolmi- ja neliäänisiä kuorosovituksia treenattiin n. viisi tuntia / viikko, solmisointia tunti-pari / päivä, plus nokkahuilu (sopraano ja altto) ja bändisoittimet siihen päälle. Kyllä kelpas.
 
Meidän vuosikerta kun siirtyi yläasteelle Maija menehtyi. Otan tilanteesta vaarin ja esitän julkisen kiitoksen piiskaamisesta ja silittämisestä.

Ala-asteella veivattiin virsiä ja jotain ikivihreitä. Luokanopettajamme oli semmonen n. 50-vuotias leppoisa kitaristi-äijä. Ellen IHAN väärin muista, taisi mies tuntea Raittisen Jussin jotain kautta. Tai jonkun muun vastaavan... Anyhoots, kitaralla luritteli menemään. Laulettiin Sinistä ja Valkoista ja muita kansan suosikkeja.
 
Yläasteella (rumpuinsoitto alkoi) musiikintunnit olivat lähinnä Kolmea Cowboyta ja Peggyä (se Edelmanin hirvitys). Soittajat soitti ("RUMPALIJUMALAUTANEKAPULATPOISEIKUULEMITÄÄN!!!1") ja loput luokasta lauloi. Sama oli myös musiikkiesityksissä. Joulujuhlat sun muut mentiin 5-henkisellä bändillä ja 15-henkisellä kuorolla... Teoria/historia rajoittui muutamaan esitelmään (minä tein kaverini kanssa Guns 'n Rosesista, tuli ihan helvetin hieno seinäjuliste siitä) ja joihinkin nuottien opiskeluun.
 
Lukion kävin samassa paikassa kuin yläasteen ja opettajakin oli sama. Meininki ei siitä paljoa muuttunu. Kolme Cowboyta jne. Soittotaito oli kaikilla vähän parempi, mutta eipä sitä huomioitu mitenkään. 15-henkinen kuoro jyräsi taas. Teorian osalta käytiin ainakin sitä samaa perusnuottihommaa ja musiikin historiassa käsiteltiin klassista musiikkia. Ei sytyttänyt yhtään.
 
Musiikkiharrastus alkoi koulusta. Englannin ohella ainoa aine, mitä jaksoi melkein koko peruskoulun ja lukion ajan.

Kovasti keskustelussa kuultaa läpi suomalainen koulumentaliteetti. Asioita opetellaan, teoreettinen lähestyminen on pinnalla, opettaja opettaa ja oppilaat oppivat. On tärkeää hallita asia. Esim. kielissä saa sapiskaa kun arkin pituisessa loistavassa esseessä jäi pois yks s-kirjain. No onhan se pilalla koko kirjoitus. Onhan?
 
Pari vuotta mulla oli tilaisuus olla musaopena kahdella yläasteella ja yhdellä lukiolla. Jouduin tuumimaan ihan omakohtaisesti että mitä se opetus pitäis olla. Tuli ajatuksia jotka ei varmastikkaan kestä pedagokista tarkastelua.
 
Ensimmäinen kysymys on että miksi taideaineita yleensä on koulussa? Mihin sillä pyritään?
 
Onko musan opettamisen tarkoitus yläasteella antaa teoreettinen pohja soittamiselle silmälläpitäen tulevaa muusikon ammattia? Pitääkö jokaiselta vaatia että tuntee nuotit ja tietää sekä kevyen että klassisen historiaa ja tyylisuuntia? jne.
 
Vai onko taideaine luovuuden esiintuomista ja heittäytymistä tunnemaailmojen varaan. Onko se kipinän antamista että musahan on kivaa. Voisko taideaine toimia raikkaana keitaana tylsän teoriavaltaisen koulupäivän lomassa. Tuntina jolloin voi päästää patoutuneet energiat valloilleen.
 
Ainakin maaseudun nuoret on kilttejä. Ne istuu ja seuraa opetusta sitä juurikaan häiritsemättä. Varsinkin lukiolaiset on jo niin jalostunutta sakkia että hiiskaustakaan ei kuulu.
 
Nätit nuoret naiset katsoo silmät ymmyrkäisinä opea sen näköisenä että kylläpäs ope on pätevä ja tietää paljon. Oppilas näyttää aivan imevän tietoa. Kunnes ope kysyy jotain ja illuusio särkyy. Lukiolainen on kehittänyt itselleen ilmeen joka tyydyttää opea. Ja on todellisuudessa aivan jossain muissa maailmoissa kuulematta, näkemättä mitään. Se selviää kun häneltä jotain kysyy. Hän havahtuu ja hämmentyneenä kysyy että "niin mitä".
 
Vihasin aikoinani teoreettista koulua. Silloin en vielä ymmärtänyt miksi. Nykyään osaan paremmin eritellä syitä. Koulummehan tuottaa teoreettisesti maailman pätevimpiä ihmisiä jotka ovat sosiaalisesti metsäläisiä. Ei taitu smooltookki mutta annappa päässälaskutehtävä. Päädyin siis ehdottomasti jälkimmäiseen tapaan käsittää musantuntien tarkoitus.
 
Käytäntö on sitten oma lukunsa. Kuinka nämä hiljaa istuvat, kiltit, ujot jne ihmiset sais heittäytymään, itsensä likoon pannen, luovuuden lähteille? Siinäpä haastetta kerrakseen. Yritin kuitenkin.
 
Panin kaikki tekemään jotain. Tyyliin että tein luokasta rummut. Osa toimi virvelinä, osa basarina jne. Piirsin rytmit kyllä taulullekkin nuotteina vain nopeasti kertoen mitä ne tarkoittaa. Jaoin luokan ryhmiin "jaakkokultaa" varten. Yllätys oli että kaikilta se lopuksi taittui tuo eriaikainen laulu. Pyrin siihenkin ett mahdollisimman vähän istuttais pulpetissa. Ja ainakaan samaan ei saanut seuraavalla tunnilla mennä istumaan.
 
Luokassa on hyvät bändilaitteet ja jokainen joutui kokeilemaan jokaista soitinta. Näytin alkeet. Soitettiin bändinä jossa soittajat ja soittimet vaihtui ja kaikki joutui osallistumaan.
 
Syksyllä toivottoman tuntuinen ryhmä toimi keväällä bändinä. Melkein kenet tahansa voi laittaa mihin tahansa soittimeen ja yksinkertainen iskelmä taittui. Kitara ainut poikkeus. Soinnun ottaminen taittui vain kitaran harrastajilta.
 
Bändejä syntyi kuin sieniä sateella. Neljänsadan oppilaan koulussa oli listoilla parhaimmillaan 16 bändiä. Kaikki pääsivät myös julkisesti koulun pippaloissa ja juhlissa esiintymään.
 
Jokunen ujo teoreetikko-oppilas kovasti moitti että kun joutuu luokan eteen esittämään (toki vain ryhmässä) jotain. Pitivät sitä rankkana. Mä laskin asian tilastotappioksi. Ja parempi kun 90prossaa sai musasta jotain kuin se että 10prossaa saa istua rauhassa tuumien teorioitaan.
 
Vaikea sanoa kuinka moni sai tunneillani traumoja, kuinka moni kipinän musantekoon, kuinka monen luovuus kehittyi jne. Pari vuotta on liian lyhyt aika tehdä kovin pitkällemeneviä johtopäätöksiä opetuksen tuloksista. Laulettiin, huudettiin, naurettiin kyllä paljon. Kivaa oli ja kaiholla muistelen. Sitten tuli tilalle nuori tyttö kun hänellä on tuo niin tärkeä pedagokinen pätevyys. Teemme nyt sitten hänen kanssaan hedelmällistä yhteistyötä nuorten päänmenoksi. Mullahan on tämä yksityinen bändikoulu.