Lyriikka ›

Tämän olen tehnyt puoliunessa eikä siinä siis ole mitään järkeä, mutta laitanpa sen nyt kuitenkin tänne.
 
Kun herään unesta syvästä,
en tunne olevani hereillä.
Kävelen kuin haamu,
oli ilta taikka aamu,
Silloin olen sokea,
en osaa mitään ajatella.
Vastaan ja muille puhun,
tietämättä mitä sanon.
En mitään ajattele,
en mitään mietiskele.
Seinää vain tuijottelen,
suu auki istuskelen.
Liikun minne pitää,
en kestä tätä enää.
 
Olen kuin unen sisällä,
kuin leijailisin pilvillä.
Ja niiltä tippuisin,
maahan putoaisin.
 
Mikään ei ole todellista,
Eikä myöskään yhtään oleellista.
En välitä mistään,
mikään ei merkkaakaan mitään.
Kaikki on pelkkää unta,
se on kuin talvi ilman lunta.
Kaikki on kuin valetta,
niin mitään sanomatonta.
Mitään ei silloin ole,
saavu ei myöskään tule.
Millään ei oo väliä,
kellään ei oo tätiä.
Kellään ei oo ketään,
emme oo yhtään mitään.
 
Olen kuin unen sisällä,
kuin leijailisin pilvillä.
Ja niiltä tippuisin,
maahan putoaisin.
 
En minä pidä siitä lainkaan,
Olen tyhjä kuori ainoastaan.
Olen vain valetta,
vain pelkkää pintakiiltoa.
Olen vain sanakirja;
tyhjät sivut, ilman sanoja.
Oon laulu ilman ääntä,
tämä on turha elämä.
En kestä tätä enää,
tämä ei ole elämää.
Haluan joskus herätä,
haluan myöskin sitä,
ett’ merkitys oisi,
että eläis, nauraisi.
 
Olen kuin unen sisällä,
kuin leijailisin pilvillä.
Ja niiltä tippuisin,
maahan putoaisin.
 
…Vaan maata ei ole.
Ei ole mihin tippua,
minä vain tipun.
Aina ja ikuisesti…
 
Ai niin.. Nyt muistan. Kirjoitin tuon kauan sitten, kun olin kovassa kuumeessa ja oli todellakin epätodellinen olo, hourailinkin sitten jossain vaiheessa.