Bänditoiminta ›

Joo, tulipa bändejä mieleen joissa olen soitellut, ja tuntemiani muusikoita myös. Monenlaista taaplaajaa ja eri asioista motivoiyuneita.
 
Basisti: halusi naisia ja piti musiikista, mutta itse soittaminen ei kauheesti sytyttänyt. Raapi itseään siis hämmentyneenä. Tavallaan siis ihan harrastelija, joka haki bänditouhusta rock n roll elämää ilman mitään sen kummempia päämääriä. Siis tämä oli se mitä hän halusi, maistaa hieman mageeta elämää, musiikista viis, vaikka se onkin jees juttu hänelle.
 
Rumpali: symppis ja tasapainoinen oikein kunnon kaveri. Erittäin hyvä luova ja taitava soittaja, mutta ei himoinnut julkisuutta ja menestystä, oli sen verran terve. Heti kun tuli kova musamaailma ja kiipeileminen ja toisten hyväksikäyttö ja laskelmointi yms. näkyviin, niin vetäytyi pois koko touhuista. Sellainen rumpujen ja musiikin rakastaja.
 
Kkitaristi: itsekeskeinen mainipulointitaitoinen karismaattinen ja melko sairas henkilö. Ihanteena kasa sairaan egoistisia ykköskitaristeja, joita jäljitteli asiaa harkitsematta kaikilla mahdollisilla tavoilla. Käytti "hajoita ja hallitse"-metodia melko taitavasti saadakseen muut toimimaan haluamallaan tavalla. Oli rakastanut musaa joskus aikoinaan musan itsensä vuoksi, mutta vuosien mittaan musa välineellistyi hänellä, Hyvin lahjakas kaveri musiikin parissa.Estottamat valmiudet menestymiseen. Erittäin selvä visio aina siitä, mitä hän haluaa ja miltä kaiken täytyy prikuulleen kuulostaa. Muitten kannalta turhauttava tyyppi, koska nämä eivät käytännössä lainkaan päässeet toteuttamaan itseään, joten sellaista passiivista ja apaattista vastarintaa oli aina ilmassa. Joskus kaikkien hämmästykseksi hyväksyi muidenkin ideoita, oli itsekkin oikein iloinen, että hän diggasi jonkun muunkin kuin itsensä jutusta(tai paremminkin siitä, että saattoi käyttää hyvää juttua oman musiikkinsa, siis itsensä, hyväksi) ja saattoi aidosti ottaa musaansa jonkun muun keksimän jutun.. Tavallaan siis hyvin ahdasmielinen henkilö oman erittäin rajoittuneen makunsa sisällä.
Mutta jos tyyppi rakastaa harmonista mollia eikä soita mitään muuta(no okei, melodista mollia soitti myös), niin ainakin se menee sitten hyvin, kun ei ole hajoittanut itseään mihinkään suuntaan. Tässä bändissä olin tossun alla ja turhautunut suurimman osan aikaa. Selkeä mahdollisuus menestyä sai kuitenkin jatkamaan joitain vuosia.
 
Onhan se niin, että mitä enemmän on innostunut musiikista sinänsä, niin sitä enemmän on myös omia ideoita ja kokeilunhalua ja tarvetta myös päästä toteuttamaan itseään. Sitähän musa juuri on: pääsee toteuttamaan itseään ja sitä mikä sisällä soi. Muussa elämässähän on kouluajoista lähtien (ja kotona) vain tehtävä käytännössä mitä muut sanovat, paitsi kavereiden kanssa hieman eri juttu, mutta ainahan joku/jotkut dominoivat, enemmän tai vähemmän näkyvästi.
 
Itse olin pomona yhdessä toisessa bändissä, Se oli mulle hienoa aikaa, oli mahtavaa kun muut soittivat mun biisejä, jotka kuulostivatkin kyllä hyvältä, monenkin ihmisen mielestä, myös ulkopuolisten. Mutta siinäpä eivät muut päässeet kunnolla toteuttamaan itseään, ja varsinkin kitaristi halusi tehdä ihan erityylistä musaa, raskaampaa heviä. Näistä syistä johtuen sain kenkää, mikä ei tuntunut erityisen hyvältä...No, eipä heidänkään viritelmästä sitten mitään tullut, kun tämä kitaristi rupesi "dominoimaan", eivätkä biisit olleet kyllä mitään kovin hyviä minusta...
ja muut tyypit kyllästyivät toteuttamaan kitaristin visiota, johon heillä varmasti meni uskokin.
 
Muistan myös yhden laulaja/biisintekijän, jolla oli erityisen vahva visio siitä, mitä tulee tehdä, miten ja minkälaista. Hän oli oikein jees jätkä, mutta aina ongelmana hänellä oli niiden toteuttajien löytäminen hänen visiolleen. Yksi tuttu kitaristi soitti siinä bändissä, ja siitä olisi voinut tullakkin todella jotain, ja tämä kitaristikin soitti paremmin kuin koskaan "tossun alla", mutta turhautui kuitenkin, koska eihän kyseessä ollut hänen visionsa, eikä pitemmän päälle ole kovin motivoivaa olla vain toisen vision toteuttaja.
 
Joku sanoikin ketjussa viksusti, että hyville ja lahjakkaille soittajille on tarjottava joitain herkkupaloja, jotta nämä tyytyisivät elämään toisen ihmisen visiota todeksi. Mutta kannattaa tosiaan harkita, onko se asiaantilaan sisältyvien riskien arvoinen valinta.
 
On lisäksi aika riskaabelia mennä vain jonkun lahjakkaan bändijohtajan mukana, joka kehittyy ja kehittää sitä omaa juttuaan, ja toiset antavat oman panoksensa tähän juttuun, mutta oma juttu jääkin kehittämättä kunnolla(ja samalla oppii passiiviseksi rivisoittajaksi). Voihan nimittäin tulla kenkää leaderilta, jos tämä on selkeästi pomo.
Lisäksi kyllä pomotyypeillä on usein joku kompleksi siinä takana: on pakko pitää kaikki ohjakset omissa käsissään ja pelkokin niiden menettämisestä rassaa. Toisen vallan alla oleminen lisäksi jotenkin kummasti syö miestä; vähentää itsevarmuutta yms.
 
Muistan aina, kun tuon ekan bändin kitaristi totesi minulle omahyväisesti ja tyytyväisenä bändistämme: "tämähän on kuitenkin mun bändi". Vaikka olinkin ollut lähinnä käskyläinen siinä bändissä, olin kuitenkin pitänyt sitä meidän juttuna, meidän bändinä, koska kaikki soitimme siinä yhdessä, vaikka joho olikin selkeästi yhdellä henkilöllä. Silloin päätin lähteä bändistä, koska koin asemanikin niin turvattomana: tämä ei ollutkaan yhteinen juttu, vaan olin vain palkollisena tosin ilman palkkaa.
 
Minäkin olen oppinut sen, että kompromisseja on välttämätöntä tehdä. Siinä on lisäksi jotain epätervettä, jos ei koe bändissä, että kompromissit pitävät homman kasassa ja kuuluvat muutenkin asiaan.Epätervettä siinä mielessä, että ei biisi ole kokonaisuudessaan kiinni jostain yksityiskohdasta (vaikka toisinaan joku yksityiskohta onkin äärimmäisen merkityksellinen, paradoksaalista, mutta sitähän elämä on). Mutta omakin maku voi laajentua ja hyväksyä ja digata sellaista, mikä ei ensikuulemalta miellytä yms.
 
Muistuttaa se kyllä avioliittoa: on pakko luovia ja luopua jostain, tai homma kuivuu kasaan. Kukaan ei voi olla täysin tyytyväinen, mutta kaikki saavat parhaimmillaan toteuttaa rajallisesti itseään, ja koko keitos on kaikkien todellisen panoksen summa.
 
Muistan myös yhden lupaavan jutun, johon harkitsin mukaanlähtemistä. Kyseessä oli kitaristi/biisintekijä. Hyviä biisejä, mutta hän ei pystynyt(tai edes halunnut) joustamaan siitä, että sovitus täytyy olla hänen. Itse näin, että jutulla on mahdollisuuksia vain, jos lähdetään sovittamaan (ihan) eri pohjalta. Hieman sekin bändi on menestynyt, mutta uskoisin, että toisella konseptilla homma toimisi paljon paremmin.
 
Muistan myös yhden progebändin, johon harkitsin mukaanyrittämistä. Erittäin mukavia ja aidosti rentoja heppuja muuten. Kun juttelimme bändin erään jäsenen kanssa puhelimessa, sovimme, että treenaan pari biisiä heidän levyltään. kun jäbä kuuli ensimmäisen biisivalinnan, hän totesi närkästyneenä: mutta sehän on ihan simppeli perusbiisi(ei siis mikään kunnon proge-juttu hänelle ilmeisesti) jotenkin kylmenin koko hommalle, jos joku kikkailu eikä hyvä musiikki olekkaan pääasia. Biisi oli nimittäin mielestäni parhaita heidän levyltään. Minusta tuossa tyypin lähtökohdassa oli jotain pahasti pielessä, musiikki ei kanna kehity eikä menesty, jos on liiaksi sivuasioissa kiinni(olen ehkä liian kriittinen tai jotain, mutta enpä voi auttaa asiaa, kun vahvasti siltä tuntuu vieläkin). mutta bändi itsessään tuntui minusta yhdeltä kaikkein demokraattisimmista joita olen tavannut. Ilmeisesti jäsenillä oli sen verran kypsyyttä ja tervettä itsetuntoa, että homma sujui siltä pohjalta kuin itsestään.
 
Soitinpa peristeistä tanssimusaakin yhdessä pumpussa, mutta tyypit olivat niin lungeja, tavallisia, hauskoja, avoimia yms, että tunsin itseni täysin neurootikoksi ja jähmeäksi siinä seurassa. He eivät olleet mitään cooleja ja itsetietoisia rockmuusikoita,se jäi sitten siihen. No, oli siinä "kansanomaisuus"-meiningissä jotain mua vieroksuttavaa myös.
 
Joo, tuollaisia tuli mieleen omasta historiasta.